Perinne

Marraskuun tarinaillan aiheena oli jääkärikenraali Aarne Sihvon monivaiheinen ura. Valtiotieteen tohtori Vesa Saarikoski oli perehtynyt sotilaan ja yhteiskunnallisen vaikuttajan merkitykseen väitöskirjaansa kirjoittaessaan.

Seinäjoella Suomi 100 aiheen parissa olemme saaneet päättyvänä vuotena perehtyä maamme vaiheisiin harvinaisen kattavasti. Useissa tilaisuuksissa on kuultu tasokkaiden asiantuntijoiden esityksiä, joissa itsenäistymisemme taustoja ja vaikuttajia on käsitelty monipuolisesti. Vuosi täydentyi vielä reserviläisjärjestöjen järjestämään tarinailtaan Suojeluskunta- ja Lotta Svärdin museossa. Siitä kiitos tarinailtojen sielulle Heikki Koivistolle.

Aarne Sihvo ja 1889-1963
Vesa Saarikoski tiivisti Aarne Sihvon elämän ja sen merkityksen kolmeen vaiheeseen, jotka koostuivat jääkärivaiheesta 1915-1918, sotaväen päällikkyydestä 1926-1933 ja puolustusvoimien komentajuudesta 1946-1953. Kaikki vaiheet olivat värikkäitä noina maamme itsenäisyyden kannalta merkityksellisinä vuosina.

Aarne Sihvon nousujohteinen sotilasura lähti jääkärikoulutuksesta Saksan Lockstedtista 1915-1917. Sieltä sotilas tuli muiden jääkärien tapaan suoraan Vapaussotaamme. Karjalan joukkojen päällikkönä kapteeni johti miehiään menestyksellisesti 12.2. – 18.4.1918. Raudun voitollisen taistelun jälkeen itse Mannerheim kävi häntä rintamalla onnittelemassa ja ylentämässä.

Presidentti Relanderin nimittämänä sotaväen päällikkönä kenraali Sihvo toimi 1926-1933. Jalkaväen kenraalin nimityksen Aarne Sihvo sai 20.9.1946. Puolustusvoimien komentajan vakanssia hän hoiti vuosina 1946-1953.

Ongelmiakin uran eri vaiheessa ilmeni. Vuonna 1919 Sihvo tilapäisesti jopa erosi armeijasta. Yhteiskunnallisena vaikuttajana hän toimi kansanedustajan roolissa 1.4.1019 – 4.10.1920. Välillä Sihvo hoiti maatilaansa Kannaksella. Lapuan liikkeen aikana hän joutui rauhoittelemaan presidentti Svinhufvudin käskystä uhkaavaa tilannetta 1932, josta syystä hän sai vihoja niskoilleen. Dramatiikkaa Sihvon elämään toi ainoan pojan kaatuminen rintamalla 1941.

Aarne Sihvo oli periaatteen mies
Vesa Saarikoski kuvaili Sihvoa tasapainottajana eri tilanteissa. Tosin hänellä oli tiettyjä omia kipupisteitään, joita eräiltä osin syntyi jo jääkärikoulutuksen aikana Saksassa. Skismoja oli jonkin verran uran aikana ruotsinkielisten kollegojen kanssa, joilta hän toivoi suomalaisille ja karjalaisille talonpoikaisarmeijan sotureille enemmän arvostusta.

Tiettyä jännitettä oli havaittavissa aluksi myös tsaarin armeijasta tulleen viisikymppisen kenraali Mannerheimin ja Saksassa koulutuksensa saaneen parikymppisen jääkärikapteeni Sihvon välillä. Näytöt Karjalan armeijan johtajana kuitenkin poistivat ennakkoluuloja. Luottamus syntyi.

Jatkosodan jälkeen Aarne Sihvon toimiessa puolustusvoimien komentajana solmittiin Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimus, joka velvoitti suomalaisia torjumaan sitä vastaan kohdistuvat hyökkäysuhat. Tehtävässään Sihvo halusi ymmärtää asian niin, että Suomen puolustusvoimat ja aseistus pitää nostaa siihen kuntoon, jotta tehtävä voidaan kunnialla hoitaa. Näkemyseroja syntyi Urho Kekkosen kanssa, koska hän oli varovainen Neuvostoliiton suhteen. Poliittisista syistä asiasta ei voitu noina kipeinä aikoina edes avoimesti keskustella.

Tarinailta antoi Saarikosken kiinnostavan esityksen jälkeen osallistujille paljon pohdittavaa. Aarne Sihvon toiminta sotilaana, vaikuttajana ja persoonana noina aikoina sai ansaittua kunnioitusta.

Matti Latvala

Vapaussodan ja Itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry:n puheenjohtaja Tapani Tikkalan puhe Ylihärmässä jääkärien ja muistomerkin juhlassa 28.10.2018.

Jääkäriliikkeen ja aktivismin syntyessä Suomessa elettiin Suomen suuriruhtinaskunnan aikaa. Maatamme pyrittiin venäläistämään ja autonomiaamme purkamaan. Maassamme oli runsaasti venäläistä sotaväkeä. Mietittiin keinoja, miten taistella Venäjän tsaarivaltaa vastaan. Syntyi aktivismi ja jääkäriliike. 1914 puhjennut 1. maailmansota antoi tilaisuuden itsenäisyyden tavoittelemiseen.

Kuka teistä asettaisi yksityisen oman etunsa ja oman kohtalonsa kaukaisen, epäitsekkään, yhteisen päämäärän sijaan? Olisitteko valmiita lähtemään ja jättämään perheenne, kotinne, kaiken nykyisen taakse ja lähtemään vieraaseen maahan useimmiten täysin kielitaidottomana, tietoisina ettei ole mitään takeita onnistumisesta saati kotiinpaluusta?

Toki lähtöön oli muitakin syitä. Maassa oli tuolloinkin työttömyyttä, moni lähti leivänhakuun tai oli seikkailunhaluinen, lähdettiin kun naapurin poikakin lähti. Kaikkien lähtijöiden asekuntoisuutta ei voitu tarkistaa. Joukossa oli yksilöitä, joiden kohtaloksi tuli työleiri tai siviilityö. Altonaan, joka oli työleireistä tunnetuin, saattoi joutua eripituisiksi ajoiksi velvollisuuksien laiminlyömisen, niskuroinnin tai yleensä sotilaaksi sopimattomuuden vuoksi. Olipa joukossa 19-vuotias suutarikin, joka ennätti palvella kuusi vuorokautta ennen kuin hänet todettiin palvelukseen kelpaamattomaksi puujalkansa vuoksi, vaikka takana oli muun muassa hiihtomatka Merenkurkun yli. Mies olisi voinut kelvata rintamalle, mutta koska hän ei pystynyt tekemään riittävän terävästi käännöksiä sulkeisharjoituksissa, häntä pidettiin Saksan armeijaan sopimattomana. Kauniilla tarinalla on siten kääntöpuolensa.

Tähän muistomerkkiin on hakattu kultakirjaimin yhdentoista ylihärmäläisen nimet. He asettivat koko elämänsä pantiksi ja lähtivät Saksaan ns. suuren värväyksen aikana, molemmin puolin vuodenvaihdetta 1915 – 1916.

Muistomerkin yläreunassa on sanat: ”Kun painui päät muun kansan, maan, me jääkärit uskoimme yhä”. Ja uskoa kannatti, heitä tarvittiin vielä itsenäisyydestään kamppailevassa kotimaassa. Jääkärien pääjoukko saapui yleisön hurratessa valkoisen Suomen pääkaupunkiin Vaasaan 25.2.1918. Heidän mukanaan oli viisi näistä yhdestätoista jääkäristä, nimet ylhäältä alaspäin:

Jääkärivääpeli Matti Kustaa Kuusisto
Jääkärivääpeli Matti Ilmari Leinonen
Jääkärimajuri Jaakko Malkamäki
Jääkärivääpeli Johannes (Juho) Nurmela
Jääkärimajuri Erkki Ville Viitasalo

Entä muut:

Jääkäri Herman Huhtala joutui 2.6.1917 sairaalaan Libaussa ja hän palasi Suomeen parannuttuaan 15.9.1918.

Jääkäri Vilhelm Liinamaa kuoli Onabruckin kaupungin lähellä tapahtuneessa junaonnettomuudessa 16.1.1918. Hänet on haudattu Onabruckin sotilashautausmaahan.

Varavääpeli Jaakko Nikolai Rannanjärvi palasi Vaasaan 18.2.1918 jääkärien etujoukon mukana.

Varavääpeli Kustaa Rintala palasi Suomeen 14.3.1918 Ruotsin kautta.

Jääkäri Jaakko Sainio sairastui Saksassa ja kuoli Hampurissa 13.4.1918. Hänet on haudattu Hampuriin.

Jääkäriluutnantti Kaappo (Gabriel) Viitaharju komennettiin erikoistehtäviin Suomeen ja hän joutui santarmien vangiksi Härmässä 10.10.1916. Hänet kuljetettiin Spalernajan vankilaan Pietariin, josta hän vapautui 12.3.1917. Tämän jälkeen Viitaharju toimi Etelä-Pohjanmaalla suojeluskuntakouluttajana.

Vaasaan saavuttuaan jääkärit hajautettiin eri joukkoihin kouluttamaan ja johtamaan vasta muodostettua Suomen armeijaa, taistelemaan ja kaatumaan.

Näistä yhdeksästä kotimaahan selvinneestä varavääpeli Jaakko Nikolai Rannanjärvi kaatui vapaussodassa Ylöjärvellä 25.3.1918 ja varavääpeli Kustaa Rintala Aunuksen retkellä Tuuloksen rintamalla 6.6.1919.

Hyvät kuulijat!

Muistomerkissä olevien nimien lisäksi Ylihärmästä lähti jääkäriksi kolme muutakin miestä ja viisi muualta lähtenyttä jääkäriä on haudattu Ylihärmään:

Jääkäri Johan Kaitfors syntyi 17.9.1889 Oravaisissa. Hän palasi Suomeen 29.11.1918, jonka jälkeen hän toimi Ylihärmässä sekalaisissa töissä, mm. kulkukauppiaana. Kaitfors kuoli 12.11.1955 ja hänet on haudattu Ylihärmään. Hautapaikkaa ei tunneta.

Jääkärivääpeli Juho Kallio, syntyi 26.7.1894 Ylihärmässä ja saapui Vaasaan pääjoukon mukana 25.2.1918. Kallio jatkoi vapaussodan jälkeen puolustusvoimien palveluksessa ja oli talvisodan aikana Ilmasotakoulussa ohjaajalaivueen vääpelinä. Kallio kuoli 20.9.1940 ja hänet on haudattu Kauhavalle.

Jääkäri Antti Knaapila syntyi 10.7.1893 Nurmossa palasi Suomeen marraskuussa 1918 Ruotsin kautta. Knaapila toimi ryhmäpäällikkönä Ylihärmän Kankaan kylän suojeluskunnassa ja sen jälkeen työmiehenä. Knaapila kuoli 9.5.1925 ja hänet on haudattu Ylihärmään.

Jääkärivääpeli Juho Kokkinen syntyi 13.2.1898 Ylistarossa ja saapui Vaasaan pääjoukon mukana. Kokkinen työskenteli ennen sotia ja sodan jälkeen maanviljelijänä Ylihärmän Pöyhösessä. Kokkinen kuoli 14.7.1979 ja hänet on haudattu Ylihärmään.

Jääkärivääpeli Matti Vihtori Mäkelä syntyi 2.9.1897 Ylihärmässä ja saapui Vaasaan pääjoukon mukana. Vapaussodan jälkeen hän osallistui joukkueenjohtajana ja komppanian päällikkönä Aunuksen retkelle ja toimi sodan päätyttyä maantietyömaiden työnjohtajana Pohjois-Suomessa ja oleskeli Kanadassa vuodet 1924 – 1930. Mäkelä kuoli 19.7.1964 ja on haudattu Ouluun.

Jääkäri August Emil Riihimäki syntyi 20.4.1888 Ylihärmässä ja palasi Suomeen 8.2.1919. Hän toimi sen jälkeen poliisina ja työmiehenä Helsingissä sekä poliisina Ylihärmässä vuodesta 1925. Riihimäki kuoli 9.12.1964 ja hänet on haudattu Ylihärmään.

Jääkärivääpeli Edvard Ruuth syntyi 25.12.1894 Viipurissa ja palasi Suomeen maaliskuun alussa 1918 Ruotsin kautta. Vapaussodan jälkeen hän jatkoi puolustusvoimien palveluksessa. Ruuth kuoli 12.8.1943 ja hänet on haudattu Ylihärmään.

Jääkärivääpeli Kustaa Talaksen (vuoteen 1919 Talasmäki) vaiheet poikkeavat kaikista ja muista ja siksi kerron hänestä vähän enemmän. Talasmäki syntyi Ilmajoella 3.4.1892 ja lähti maailmansodan alussa Venäjälle, missä liittyi vapaaehtoisena 7. Siperialaiseen tarkka-ampujarykmenttiin ja otti osaa Puolan rintaman perääntymistaisteluihin. Talasmäki haavoittui pahasti Varsovan luona ja matkusti toipumislomalle Suomeen. Loman aikana hän värväytyi jääkäriksi ja liittyi 12.1.1916 Jääkäripataljoonaan. Talasmäki Otti osaa Misse-joen, Riianlahden, Schmardenin sekä Aa-joen taisteluihin ja hän palasi pääjoukon mukana Vaasaan 25.2.1918.

Talas toimi vapaussodan aikana joukkueenjohtajana ja otti osaa Viipurin valtaukseen. Vapaussodan jälkeen hän jatkoi puolustusvoimien palveluksessa sekä Isonkyrön suojeluskunnan paikallispäällikkönä vuosina 1922 – 1924, hän erosi vakituisesta palveluksesta 1931. Talas oli sen jälkeen Jääkärikodissa Kuolemajärvellä, maanviljelijänä Vöyrissä 1937 – 1939 ja Wärtsilän Vaasan konepajan palveluksessa 1939 – 1943. Talvi- ja jatkosodan aikana Talas osallistui suojeluskuntatehtäviin. Talas kuoli 20.10.1944 ja hänet on haudattu Ylihärmään.

Neljästätoista Ylihärmästä lähteneestä jääkäristä ainoastaan viisi on haudattu Ylihärmään: Jaakko Malkamäki, Jaakko Nikolai Rannanjärvi, Kustaa Rintala, August Emil Riihimäki ja Gabriel Viitaharju.

Hyvät kuulijat!

Tämä kuvaamataidon opettaja Arvi Saaren suunnittelema Jääkärimuistomerkki paljastettiin 17.7.1966. Arvi Saari syntyi Ylihärmässä 13.6.1938 ja kuoli miltei tasan vuosi sitten 22.10.2017. Saari teki elämäntyönsä kuvaamataidon opettajana, aluksi Alajärvellä ja Alahärmässä mutta pääosan työelämästään Äänekoskella.

Paljastusjuhlassa jääkärien puheenvuoron käytti jääkärivääpeli Matti Kustaa Kuusisto, joka oli saapunut tilaisuuteen Kanadasta saakka. Kuusisto oli muuttanut Kanadaan 1921 ja teki siellä elämäntyönsä farmarina. Sanomalehdessä olleesta valokuvasta päätellen paikalla oli hänen lisäkseen neljä muuta jääkäriä.

Ylihärmän reserviläiset ovat Mika Mäen johdolla saattaneet tämän muistomerkin nimet jälleen luettavaksemme. Lausun Sinulle ja Ylihärmän reserviläisille suuren kiitoksen, kuten myös kunnostustyötä taloudellisesti tukeneille yrityksille. Leila Hirvelä ja Seppo Rintanen ovat toteuttaneet käytännön työn kiitettävällä ammattitaidolla.

Yhdistyksemme, Vapaussodan ja Itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksen tehtävänä on vaalia maamme vapauttamiseen ja itsenäisyyden säilyttämiseen myötävaikuttaneiden muistoa. Tässä työssä muistomerkit ovat erittäin tärkeässä roolissa. Yhdistyksemme on ylpeä siitä, että saamme työskennellä perinteitä kunnioittavan reserviläisjoukon rinnalla. Henkilökohtaisesti kiitän, että saan muistella teidän kanssanne näiden rohkeiden miesten uhrauksia isänmaamme hyväksi.

Patsaan paljastus ja luovutuspuheen 1966 pitänyt toimittaja Laijo Järvi totesi, että patsas on kunnianosoitus niille miehille, joiden ansioista voimme sanoa: ”Tämä on isänmaamme”.

Eläköön vapaa Isänmaa!

Elokuussa suuntasivat Kurikan reserviläiset ja muut asiasta kiinnostuneet matkalaiset kohti jäämerta 34:n vahvuisella joukolla. Historiaoppaana matkallamme oli tunnettu historioitsija Juhani Vakkuri, monilla reissuillamme mukana olleena. Juhanin tietämys on omaa luokkaansa vailla vertaa. Helmikuussa 2018 ilmestyi hänen kirjoittamansa Tykistökoulu historiakirja, aikaisempien jatkoksi.

Matkasimme lauantain 25.8 junalla yön Rovaniemelle, josta varsinainen yhteinen reissumme alkoi. Osa oli saapunut lentokoneella ja osa jo edellisenä päivänä, mutta nyt yhdessä koossa. Vastassa meitä oli Pohjolan Matkan kuljettaja Markku Mustonen, hän on Venäjällä kymmeniä kertoja käynyt luottomies.

Matka oli minullekin heti aluksi ikimuistoinen, koska mukana oli myös yksi sotaveteraani Laihialainen Unto Nyystilä 95 v. Pitää ihmetellä hänen kykyään liikkua ja muisti hänellä on hyvä. Hän on myös moninkertainen suomenmestari suunnistuksessa.

Salla, Alakurtti, Kantalahti
Porukka saatiin kokoon, matka kohti Venäjän rajaa alkoi. Tavoitteenamme oli päästä Kantalahteen Vienanmeren rannalle hotelliimme ajoissa, iltaan mennessä. Uudessa Sallassa pysähdyimme syömään. Lähestyvän rajan tuntu oli käsin kosketeltavissa. Venäjän rekisterissä olevia ajoneuvoja näkyi katukuvassa. Saavuimme Kelloselän rajan ylityspaikalle. Kaikki meni juuri niin, kuten olimme asian ajatelleetkin pieniä odotuksia, mutta ei mitään suurempaa.

Jatkosodassa Suomi menetti Moskovan vuoden 1944 välirauhansopimuksen perusteella talvisodassa menettämiensä alueiden lisäksi Petsamon kokonaan ja Porkkala vuokrattiin Neuvostoliiton laivastotukikohdaksi 50 vuodeksi. Pariisin rauha 1947 vahvisti Moskovan välirauhan alueluovutukset. Pyöreä piste pohjoisessa kuvaa Jäniskosken–Niskakosken aluetta.

Juhani Vakkuri aloitti historian kerronnan heti jo suomen puolella ohitettuamme Kemijärven. Ajaessamme kohti Alakurtin varuskuntaa hän kertoi 1939 sodan, sekä 41-44 tapahtumista. Neuvostoliiton 122 div. hyökkäsi tavoitteena suomen lappi, jota vastassa taisteli osasto Roininen ja Suoranta vahvennettuna. Saksalaiset alppisotilaat eli 20.Vuor.A osallistuminen sotatoimiin matkamme alueella. Suomalaiset joukkomme alistettiin ko. joukon alaisuuteen.

Alakurtin varuskuntakaupunki suljettiin 2009 ja avattiin 2015 uudelleen. Varuskuntahan on n. 60 km:n päästä suomen rajasta. Sotakalustoa näkyi olevan monen sorttista. Sotilaat katselivat meidän ”pikavuoroa”, joka poikkesi paikallisista ajoneuvoista. Varuskunnan miesvahvuus on tällä hetkellä n.7000-10 tuhatta. Alakurtti on saanut nimensä Kurtti sukunimen omaavasta Kuusamolaisesta miehestä. Alue luovutettiin 1940 Neuvostoliitolle muun Sallan itäosan kanssa.

Saavuimme vanhalle rajalle Sallassa. Olimme nähneet Sallatunturin mahtavan jylhänä kaihokatseisena suomen puolelle. Rajalinja näkyi vielä selvästi, Juhanin kertomukset alueen taisteluista korosti mielikuvaamme nähdessämme sen. Paljon oli suomea luovutettu Neuvostoliitolle, vieläpä komeinta suomea. Kuvat otettuamme matka jatkui kohti Pohjoisen alueen Venäjän joukkojen määrä on n. 35 tuhatta ja edustettuna on kaikki koulutus/puolustushaarat. Tiestö Kantalahteen oli kohtuullisessa kunnossa.

Kantalahti tuo historiallinen kaupunki Vienanmeren pohjoisella rannalla. Olimme aikaisimmilla matkoilla olleet mm. Solovetskin luostarisaarella, yöpyneet Sorokassa sekä Stalinin kanavan Äänisen päässä Karhumäessä. Nyt tämäkin kokonaisuus tuli selväksi. Majoituimme parhaassa hotellissa Belomorjessa. Nautimme yhteisen illallisen ja keskustelimme päivän tapahtumista. Ja aivan pakko oli käydä tutustumassa jouluvaloin hehkuvassa anniskeluravintolassa ja kohdata hyvin käyttäytyviä paikallisia ihmisiä. Täytyy sanoa että ei yöllisillä kujilla kannata liikkua yksistään vaan ryhmässä.

26.8 aamulla suuntaamme kohti pohjoista. Yö meni hyvin, kaikki olivat ajallaan paikalla. Paitsi yksi reskapt, jonka huoneen lukko rikkoutui juuri väärällä hetkellä. Henkilökunta ei osannut tehdä mitään asian eteen, huoltomiehiä ei sunnuntaina saa mistään jne. Mutta näinhän se on ”kaveria” ei jätetä. Ovet eivät ole Pohjalaisia pidätelleet ennenkään, joten voimakeinoja käyttäen  mursimme oven ja vapautimme kaverin. Hotellin tytöt jäivät miettimään kuka oven korjauksen maksaa.

Montšegorski
Kohti Montšegorskia tuota pohjoisen teollisuuden mahti kaupunkia. Vai pitäisikö sanoa mahti saastuttaja kaupunkia ehkäpä niin. Lähestyimme kaupunkia etelästä. Kasvillisuudesta pystyi lukemaan miten lähestymme kohdetta. Maaperä oli ruskeaa vailla kasvillisuutta. Työmiesten elinikä on noin 40-vuotta. Happosateet ja muu savu ja huono ilma aiheuttavat paljon alueella hengitystie yms. sairauksia.

Juhani Vakkuri korosti miten tärkeä yhteys jäämerelle oli sotatoimissa Neuvostoliiton aikana ja nyt taloudellisesti nyky-Venäjän aikana. Rautatien ja valtatien Pietarista Muurmanskiin merkitys on korostunut. Ehkäpä juuri sotilaallinen kasvu alueella on johtunut juuri näistä seikoista. Kaupungissa kuten jokaisessa venäläisessä on jokin työn tai sodan muistomerkki. Matkamme jatkui kohti Muurmanskia. Matkalla pysähdyimme ”retkikahaveelle”, Kuljettajamme Markku keitteli ajon aikana ja ”tyttömme” ja Juhani tarjoilivat leipää höystöillä. Yhdet retkikahaveet jokaisena päivänä.

Muurmanski
Saavuimme Muurmanskiin. Tuo jäämeren portti. Asukkaita oli 10 vuotta sitten n. 600 tuhatta mutta nyt väkiluku on puolittunut eli n. 300 tuhatta. No paljon sekin on mutta suurin poismuuton syy on työttömyys. Satama on avoinna ympäri vuoden. Vahva sotilastukikohta ja jäämeren sotilassatama. Suljettu alue, ei päässyt Pohjanpoika vilkaisemaan.

Kaupungin ehdoton tunnusmerkki on korkealla mäellä seisova ”Alyosha” yli 50 metriä korkea patsas on rakennettu kunnioittamaan sotilaita ja merimiehiä.  Muurmanski oli ydinsukellusvene Kurskin kotisatama, upposi elokuussa 2000 vieden 118 merisotilaan hengen.

Kaupunki ajelun jälkeen majoituimme Park Inn by Radisson Poliarnie Zori-hotelliin. Kuta kuinkin melkein länsimaista tasoa. Sitä tasoa edusti kylläkin paikallinen ostoskeskus. Moni kerroksinen kaiken sisällään pitämä muistutti Vantaan Jumboa kuitenkin pienoiskoossa.

Illallisen söimme jälleen kootusti hotelilla. Juttua piisasi ja näkemyksiä päivän tapahtumista. Hotellin baarissa keskustelut jatkuivat iltamyöhään. Matkassa oli toisilleen tuttuja monien vuosien takaa ja nyt tavattiin Venäjällä. Parempi siellä kuin ei milloinkaan.

Yhteenveto tähän saakka olikin, että suomi on hyvä maa. Mutta matkaa oli vielä jäljellä. Hienointa näissä matkoissa on ollut se, että ketään ei ole koskaan tarvinnut odotella, kurialaista joukkoa. Maanantaiaamu valkeni jäämereltä puhaltavalla pehmeällä henkäyksellä joka saivat taas matkalaisen silmät auki. Päämääränä oli päästä Norjan puolelle ja siitä suomeen. Päivä matkataipaleemme oli vasta alussa.

Petsamo
Siis kohti Litsajokea ja Petsamon Nikkeliä. Saksalaisten vahvennettu 6 Div:n eteneminen tyssäsi Litsajoen tuntumaan, jossa se jatkoi puolustustaistelua aina kesällä 1944. Venäläiset olivat jäämeren tien tuntumaan pystyttäneet aivan valtavan ja hyvin hoidetun sodan muistomerkin, osaksi vielä työn alla. Zapoljarnyn kaupungissa, myös sotilas sellainen kävimme saksalaissotilaiden hautausmaalla. Hyvin hoidettu ja siisti alue. Tietämyksen mukaan yli 10 tuhannen sotilaan viimeinen lepopaikka.

Kohti Petsamon Nikkeliä ja sen kaupunkia. Juhani Vakkuri kertoili miten saksalaiset viivyttäen vetäytyivät sodasta sekä siitä, miten suomalaisten kanssa yhteistoiminta sai uusia muotoja muuttuen Lapin sodaksi ja vetäytymiseksi kokonaan pois suomesta. Nikkelin savuavat masuunitornit näkyivät pitkään ennen saapumista itse kaupunkiin. Niin aikanaan oli mitattu, että kaivostoiminta pysyy raaka-aineen osalta noin 10 vuotta, mutta nyt on siitä kulunut 80 vuotta eikä loppua näy. Herätti kysymyksiä matkaajissa mitä, jos tämä kaikki olisi vielä suomella? Olimme hetki sitten kohottaneet vanhaa rajapyykkiä 36:lla kivellä. Todettiin, että tämä alue olisi kaikin puolin ollut suomelle rikkaus. Hyvä yhteys jäämerelle. Yhteistyö ruotsalaisten kanssa. Kaupan ja talouden kautta koko pohjoiskalotin alueella. Olihan tämä kaupallinen tie ollut jo suomella jäämerelle kalastajasaarentoon.

Ruplia oli vielä sen verran jäljellä, että oli mahdollisuus vielä ostaa matkamuistoja kotiin viemiseksi. Muutamat matkaajat antoivat tuhansia ruplia paikallisille lapsille, joiden vanhemmat kyselivät ”oliko tämä totta”. Iloisia olivat lapset yllättävästä matkaajien teosta. Matkamme jatkui jäämeren tietä kohti Norjan rajaa. Jäämeren tien varressa oli keskellä ei mitään muutamia rakennuksia ”isoja sellaisia” Juhani tiedusteli, että mitähän nämä oikein ovat?

Taisivat olla pitkämatkan ohjussiiloja/vast. Petsamon alueelta on myös lähtöisin Lapin Raja eli Ivalon rajajääkärit. Sodan aikana he toimivat Luttojoen suunnassa Neuvostoliiton alueella ja vähän omalla maallakin. Historia tuntee tuon joukon ”Luton miehinä”. Matkassamme oli yksi Luton miesten jälkeläinen palopäällikkö evp. Juhani Pitkämö Kauhajoelta. Hänen isänsä palveli yksikköupseerina ko. joukossa vielä sotien jälkeenkin.

Venäjän matkamme oli lähestymässä loppuaan vielä rajatarkastus. Hienoa! Selvisimme siitä aika nopeasti, eikä matkalaukkujamme tutkittu sen enempää. Viimeiset murut ja eteenpäin.

Norja ja Suomi
Norjan tullin puolella maan ns. Trafi tarkasteli pitkään ajoneuvon ja kuljettajan ammattipätevyyttä. No niin pääsimme Neidenin eli Näätämö, Sevettijärven tietä kohti Ivaloa. Juhani kertoi Lapin sodan vaiheista. Yövyimme hotelli Kultahipussa ja söimme illallisen jälleen yhdessä. Aamupalan jälkeen suunnistimme kohti Rovaniemeä ja sen rautatie-asemaa. Mutta ennen sitä oli vielä monta kohdetta matkan varrella.

Lapin Raja
Olin sopinut Lapin Rajan esikunnan kanssa mahdollisuudesta päästä tutustumaan Ivalon rajajääkärikomppaniaan. Jonka vastuu alueena on koko pohjoinen suomi. Meidät otti vastaan yksikön varapäällikkö kapt Joni Virkkunen, joka piti meille parituntisen luennon historiasta ja nykyhetkestä rajojemme vartijoista. Luton miesten muistomerkki sijaitsi yksikön alueella missä kunnioitimme heidän muistoaan laskemalla kukkavihon muistomerkille Juhani Pitkämön sekä matkalaisten kanssa.

Sotilaskoti oli avannut ovensa juuri meitä varten, sisar sai meiltä tästä hyvästä ruusupuskan. Kovin otettu hän oli tästä. Hienoja matkamuistoja useat ostivat.

Saariselässä pysähdyimme tutkimaan jäämeren tietä, sekä taistelupaikkoja lähinnä Laanilassa, jossa partisaanitkin olivat tehneet tuhojaan surmaten suomalaisia siviilejä. Heidän kertomassa mukaan he olivat tuhonneet suomalaisen sotilasyksikön. Ja kunniamerkit olivat saaneet, mutta jälkeenpäin joutuneet häpeään totuuden selvittyä sotien jälkeen. Porttipahdan järveä kävimme katsomassa sen mahtavuutta ja joimme retkikahaveet.

Lähestyimme Sodankylää, matkalla veteraani Unto Nyystilä kertoi kokemuksistaan pohjoisen alueella sekä partisaanien tuhotöistä Lokan ja Seitajärven kylissä.

Sodankylässä pysähdyimme pohjoisen vanhinta puukirkkoa katsomaan. Nuori opiskelija esittelijänä oli vihkiytynyt asiaansa, sai kyllä kuulijat mukaansa. Loppuhuipennus oli kirkon lattialankkujen alta sinua tuijottava muumio, toden totta. Miksi kirkko ei tuhoutunut Lapin sodan aikana. Selitys oli sillä että saksalaiskomentajalla oli hyvät suhteet paikallisiin. Hän pelasti kirkon mahtikäskyllään ”siihen ei sitten kajota”.

Norvajärvi
Vielä ennen Rovaniemeä kävimme Norvajärvellä saksalaisten sotilaiden hautausmaalla. Haudattuna on yli 2500 saksalaista sotilasta. Luonnonkaunis paikka on saksalaisturistien suosima kohde ja hiljentymispaikka kenelle tahansa. Hautausmaa-alueella on myös kookas teräksinen risti, jonka muistotaulussa on teksti: “Kunnioituksemme kaikille niille sotilashaudoille, jotka ovat rakkautemme tavoittamattomissa ja siunaamme ne Jumalan rauhaan”. Tuohon tekstiin on helppo yhtyä.

Rovaniemen lentoasemalle osa matkaajista jäi, mutta loput matkasimme pääjoukkona pohojanmaalle. Matka oli antoisa kaikin puolin. Mikä oli parasta hienoa porukkaa sekä asiantuntemusta laidasta laitaan. Ketään ei tarvinnut orotella.

Kiitokset teille matkaajat!

Ensi vuoden matka mahdollisesti kohdistuu Viipuriin, sekä siitä rajajoelle ja pariksi päiväksi Pietarin museoita kiertämään.

Mikko S Säntti

Lisää kuvia reissusta löydät -> kuvagalleriasta

100 vuotta sitten 16.5.1918 Suomen vapaussota päättyi

Suomi joutui venäläisten alaisuudessa ennennäkemättömän sorron kohteeksi, kun1900-luvun alussa mm. suomalainen sotaväki lakkautettiin. Ensimmäinen maailmansota muutti tilannetta niin, että keisarin valta venäjällä alkoi horjua ja Suomi ryhtyi salaa venäläisiltä hankkimaan sotilaskoulutusta Saksasta. Noin 2000 jääkäriä sai siellä johtajakoulutuksen.

Vuoden 1917 vallankumoukset Venäjällä mahdollistivat Suomen itsenäiseksi julistautumisen 6.12.1917. Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden ensimmäisenä siksi, että uskoi Suomen myös liittyvän työväestön avulla Venäjän yhteyteen kommunistisessa hengessä. Tammikuun lopulla 1918 suomalaiset punaiset kaappasivat vallan Etelä-Suomessa Stalinin kehotuksesta ja venäläisten tuella. Suomen laillinen hallitus pakeni Pohjanmaalle Vaasaan, jossa hallituksen joukot muodostettiin suojeluskuntien varaan. Tammisunnuntaista 28.1.18 alkaen vallattiin venäläiset varuskunnat Pohjanmaalla ja aiemmin jo Karjalassa.

Tästä tammisunnuntaista katsotaan Suomen Vapaussota alkaneeksi.

Saksasta saapui jääkäreiden pääjoukko 25.2. Vaasaan ja heidät hajotettiin valkoisen armeijan joukkojen johtajiksi ja kouluttajiksi. Sodan epämääräinen rintamalinja muodostui suunnilleen tasalle Pori, Vilppula, Mäntyharju, Antrea ja Rauttu tasalle. Valkoiset hallituksen olivat joukot tämän linjan pohjoispuolella. Sodankäynti oli aika erikoista. Yleensä päivällä sodittiin ja yöllä nukuttiin. Ja jos tuli tarvetta huoltaa joukkoja, niin lähdettiin kotiin täydennystä hakemaan. Vilppulan taisteluistakin pohojalaaset kesken kaiken lähtivät omin päin kotiin saunomaan.

Sodan ratkaisevin taistelu käytiin Tampereella. Sen valkoiset valtasivat huhtikuun alkuun mennessä. Samanaikaisesti saksalainen divisioona nousi maihin Hangossa ja valtasi Helsingin suomalaisten avustamana. Huhtikuun loppuun mennessä valkoiset olivat vallanneet Lappeenrannan ja Viipurin. Sotatoimien katsotaan päättyneeksi Inon linnoituksen valtaukseen ja Mannerheimin joukkojen voitonparaatiin Helsingissä 16.5.1918.

Nyrkkisääntönä sodasta kokonaisuutena voidaan todeta: Ennen Vapaussotaa Suomessa oli miehittäjinä SATATUHATTA venäläistä sotilasta. Sotatoimiin katsotaan liittyneen myös saman verran sekä punaisia, että valkoisia eli 100 000. Punaisten taistelua oli tukemassa KYMMENENTUHATTA venäläistä sotilasta ja vastaavasti valkoisten hyökkäystä vahvisti saman verran saksalaisia. Punaisten aseistus ja huolto olivat täysin venäläisten varassa. Valkoisten aseistus oli Saksasta saatua ja vallatuista venäläisistä varuskunnista otettuja. Valkoisten harjoituksissa kiväärit jouduttiin korvaamaan jopa heinäseipäillä.

Sodan tappiolukujen muistisääntönä on: Vajaat KYMMENENTUHATTA kaatuneina ja sen alle teloitettuja/surmattuja ja yli 10 000 vankileireillä lähinnä espanjantautiin kuolleina – tappiot yhteensä alle 30 000.

Kun vertaamme näitä lukuja muihin vastaavan sodan käyneisiin maihin, niin on todettava Suomen selvinneen Vapaussodastaan suhteellisen pienin tappioin.
Sodan järkyttävyydestä jäi monille elinikäisiä traumoja – presidentti Urho Kekkosellekin, kun hän joutui Haminassa ammuttamaan punaisten vankiryhmän.

Punaisten terrorisodan alussa ja valkoisten suorittamat teloitukset sodan lopussa saivat tässä ”sisällissodassa” haavoja, jotka talvisodassa yhteisen vihollisen edessä unohdettiin.

Valitettavasti nykyisin näitä haavoja jälleen avataan ja tilastoja paisutellaan. Totuushan on, että siviilissäkin kuollaan ja varsinkin aliravittuina. Vuonna 1918 Suomessa ei ruokaa ollut tarpeeksi – ei ainakaan kaupungeissa, eikä varsinkaan vankileireillä.

Suomen vapaussodan rauha solmittiin Tartossa 1920. Sen perusteella raja Venäjän (NL) kanssa sovittiin niin, että Karjalan Kannas ja Petsamo kuuluivat Suomelle.

ye-everstiluutnantti evp Niilo Hakala, Teuva