Perinne

Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja sodanajan sukupolven edustajat, hyvä yleisö.

Illan hämärä oli laskeutunut Seinäjoen aseman ylle ja päivän kiireellinen touhu vaimentunut. Lakeuksilta tuleva helmikuun tuuli ajoi kevyitä lumihiutaleita pitkin kovaksi poljettua asemalaituria ja rämisytti himmeästi palavia lamppuja. Vaaleampaa taivasta vastaan kuvastui korkea rautalankaverkko, joka oli rakennettu raiteiden väliin suojaamaan junaa, jossa päämaja asusti.

Siinä seisoessani ilmestyi äkkiä pimennosta esiin Jernström. – Sinua minä juuri kovasti olen kaivannut! Mannerheim tahtoo adjutantikseen jääkärin, ja olemme päättäneet, että sinun on ryhdyttävä toimeen!

Eivät auttaneet mitkään pyynnöt, vaikka parastani koetin. Käsky oli selvä ja peruuttamaton. – Ehkä hän ei hyväksykään minua, ja sillähän siitä on päästy! Kaikki toverini lähtevät rintamille, ja minä jäisin istumaan tänne! Ei! Parasta tehdä heti asia selväksi!

Siinä nyt seisoin ensi kertaa kenraalin edessä. Löin kantapäät yhteen niin että kannukset kilahti ja ilmoitin lyhyesti asiani. Kenraali pyysi minua istumaan, ja niin me siinä, pöytä välillämme, istuimme ja tarkkailimme toisiamme. Iloitsin itsekseni siitä, että en varmaankaan tehnyt edullista vaikutusta, sillä partakin oli jäänyt ajamatta aamulla ja muutenkin olin siistimättömän näköinen.

– Minä olen vanha soturi, ja minulla on ollut paljon adjutantteja. Tiedän, että ainoa ehto menestykselliselle työlle on molemminpuolinen, ehdoton luottamus. Tahdotteko sen minulle luvata?

Ajatukset risteilivät nopeasti päässäni. Minä kyllä olen valmis suoraan sanomaan ajatukseni, ja tässä ehkä on mahdollisuus pian täältä päästä. Kyllä minä tuohon voin suostua.

Vähitellen kuitenkin yhteinen työ ja yhteinen päämäärä sulatti pois kaiken epäilyksen ja molemminpuoliset väärinkäsitykset haihtuivat. Opin ymmärtämään, että aikaisemman polven isänmaallisuus oli yhtä puhdas kuin nuorenkin polven, vaikka muuttunut aika ja Saksassa olo oli käsitteitäni hämärtänyt.

Vastenmielisyyden tunne, jolla toimeeni olin ryhtynyt, haihtui pian ylipäällikön läheisyydessä. Huolimatta hänen äärettömästä työtaakastaan kului tuskin päivääkään, ettei hän olisi, paitsi puhtaita palvelusasioita, muutenkin omistanut hetkeä myös minulle. Ne opetukset ja neuvot, jotka häneltä sain, mieheltä, jonka sotilaalliset tiedot, kyky ja kokemus olivat aivan eri tasolla kuin mihin olin tottunut, olivat minulle korvaamattomat.

Hänen henkilöllisyytensä voima, se myös tasoitti ja yhdisti vapaussodan eri soturiainekset yhtenäiseksi, valkoiseksi armeijaksi. Kun tämä armeija sitten lippujen liehuessa marssi pääkaupunkiin, oli partaisesta ja kiukkuisesta luutnantista, joka Seinäjoen asemalla meni ilmoittautumaan Mannerheimille, tullut iloinen kapteeni, joka oli ylpeä saadessaan ratsastaa hänen standaarinsa vartiona.

Edellä mainitut muistelmat kirjoitti Heikki Kekoni Vapaussodan kertomuksiin ”Kun minusta tuli adjutantti”. Kekoni yleni myöhemmin aina kenraalimajuriksi saakka.

Hyvät kuulijat!

Ylipäällikkyyden vastaanottaessaan Mannerheim oli Suomessa kaikille täysin tuntematon 50-vuotias Venäjän armeijassa palvellut kenraaliluutnantti. Toukokuussa 1918 Mannerheim ei ollut enää suomalaisille tuntematon vaan juhlittu sankari.

Hänen päämajansa sijaitsi Seinäjoella useita viikkoja helmikuun 1918 alkupäivistä alkaen. Mannerheimin ja Etelä-Pohjanmaan vaiheet liittyvät toisiinsa erityisesti vuoden 1918 vapaussodan kautta.

Olemme kunniakäynnillä Mannerheimin patsaalla. Sen suunnittelu alkoi pian Mannerheimin kuoleman jälkeen viiden yksityishenkilön toimesta, jotka kutsuivat 16.3.1951 koolle yksityisiä etelä-pohjalaisia. Henkilöt olivat johtaja Lauri Koivisto, eversti Matti Laurila, päätoimittaja Artturi Leinonen, rehtori Hilja Riipinen ja opettaja Lempi Saunamäki. Varainkeräys hoidettiin maakunnallisesti eri pitäjissä yksityishenkilöiden toimesta. Patsas tilattiin Jääkäripataljoona 27:ssa palvelleelta jääkärikapteeni ja kuvanveistäjä Lauri Leppäseltä ja se paljastettiin 4.6.1955 Keskustorilla. Se oli tuolloin Suomen ensimmäinen julkinen Mannerheim -patsas. Nykyiselle paikalleen patsas siirrettiin 1973.

Suomen marsalkan syntymästä on kulunut tänään 152 vuotta. Tänään on myös Puolustusvoimain lippujuhlan päivä, jota alettiin viettämään 1919 toukokuun 16. päivänä Helsingissä järjestetyn vapaussodan voitonparaatin vuosipäivänä nimellä armeijan lippujuhla.

Toukokuun 16. vahvistettiin armeijan lippujuhlan viralliseksi juhlapäiväksi 1921 ja viralliseksi liputuspäiväksi 1934. Ylipäällikkö Mannerheimin täyttäessä 4. kesäkuuta 1942 75 vuotta, valtioneuvosto antoi hänelle Suomen marsalkan arvon ja määräsi hänen syntymäpäivänsä samalla Puolustusvoimain lippujuhlan päiväksi. Päivää kutsuttiin kuitenkin vuoteen 1950 Suomen marsalkan syntymäpäiväksi. Osoitamme tänään kunnianosoituksemme siis sekä Mannerheimille että Puolustusvoimille.

Eikä tässä vielä kaikki, kuten mainostermi kuuluu. Yhdistyksemme Vapaussodan ja Itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys perustettiin 4.6.1990, joten myös yhdistyksellämme on tänään syntymäpäivä. Vuoden kuluttua täytämme tasan 30 vuotta. Silloin aloitamme juhlat tältä patsaalta ja jatkamme Kampustalolla järjestettävällä pääjuhlalla. Tänään jatkamme Suojeluskunta- ja Lottamuseolle, jossa alkaa kello 13.00 ohjelmallinen kahvihetki. Tilaisuuden järjestävät Suojeluskunta- ja Lottamuseo, Suojeluskunta- ja Lotta Svärd–museon Tuki ry sekä Vapaussodan ja Itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry. Olette sydämellisesti tervetulleita!

Mitä voisimme oppia Heikki Kekonin adjutanttikokemuksesta 101 vuoden takaa? Mannerheim antoi yleisen elämänohjeen: ”Hyvän asian, hyvän tarkoitusperän puolesta meidän on usein suostuttava yhteistyöhön myös sellaisten henkilöiden kanssa, joita emme voi joka suhteessa hyväksyä.”

Maanpuolustus-, reserviläis-, veteraani- ja perinnetyössä on useita toimijoita ja aina voimakastahtoisten henkilöiden kemiat eivät osu kohdalleen. Se ei saa vaikuttaa lopputulokseen. Meidän on tehtävä yhä enemmän yhteistyötä, jolloin voimme vaikuttaa osaltamme maanpuolustushengen myönteiseen kehitykseen ja työmme jalostuu isänmaamme parhaaksi.

Tänään, moninkertaisena juhlapäivänä, on hyvä aloittaa, yhteiseen hiileen puhaltaen, kuten maakunnan väki tätä patsasta hankkiessaan. Toivotan jokaiselle hyvää Puolustusvoimain lippujuhlan päivää sekä Mannerheimin syntymän muistopäivää!

Tapani Tikkala
Puheenjohtaja
Vapaussodan ja Itsenäisyyden E-P:n perinneyhdistys ry

”Kun tykit puhuvat sanat ovat savua ja lupaukset turhaa”. Sen sai Suomen kansa kokea tammikuussa 1918. Tähän hetkeen saapui Venäjän vallankumouksen jaloista venäläinen ruotsia puhuva kenraaliluutnantti Mannerheim Suomeen, jossa maan laillinen hallitus mietti kuumeisesti keinoja itsenäiseksi julistautuneen ja tunnustetun maan sisäisen järjestyksen palauttamiseksi ja vieraan sotavallan poistamiseksi maasta. Tällä kenraalilla tuli olemaan huikea merkitys sille, ”mihin suuntaan tykit käännettäisiin”. 50-vuotiasta Mannerheimia odotti vuosikymmenien tulevaisuus Suomen itsenäisyyden turvaamisessa, josta kenelläkään ei ollut aavistusta.

Venäjän bolshevikien vallankumouksen jäljet mielessään tarttui hän tehtävään, jota laillinen hallitus hänelle tarjosi. Mannerheim hyväksyi tarjouksen ja liittyi mukaan hallituksen sotilaskomitean toimintaan. Alku oli murskaava! Mannerheim ei kokenut sotilaskomitean jorinoita hyödyllisiksi. Hän ilmoitti eroavansa komiteasta, jos hänestä ei tehtäisi sen johtajaa. Niin tapahtui – hänet nimettiin komitean puheenjohtajaksi! Mannerheim otti aloitteen ja ryhtyi tuumasta toimeen. Käski komitean heti lähtemään Vaasaan ja seurasi itsen parin päivän perästä. Siinä tuli heti ensimmäinen opetus: aloitteen haltuunotto on tärkeää.

Sotilaskomiteasta tuli hänen esikuntansa runko ja Vaasassa aloitettiin välittömästi suunnittelu venäläisen sotaväen aseistariisumiseksi Pohjanmaalla. Käsky operaatiosta oli valmis toimeenpantavaksi jo 25.1.1918. Sitä ennen Mannerheim sai kuitenkin tuta millaista oli johtaa pohjalaista sotilasta. Miten oli mahdollista, että kansan syvissä riveissä tuntematon ruotsinkielinen tsaarin entinen kenraali, joka puhui huonosti suomea, voi saada suojeluskuntalaiset ja erityisesti pohjalaiset hyväksymään hänet johtajanaan? Oli saatava aikaan luottamus johdon ja alaisten suuntaan. Tarvittiin yhteinen näkemys miten ja miksi toimitaan näin. Lapualaisten johtaja isä Matti Laurila, ”vanha sotilas” teki asian selväksi keskustelemalla Mannerheimin kanssa. Vanhat sotilaat ymmärsivät toisiaan. Luottamus syntyi.

Luottamuksen syntymisen kannalta ratkaisevaa oli ensi kohtaaminen ja ensi vaikutelma. Myöhemmin luottamusta kasvattivat saavutettu menestys ja mielikuva siitä, että Mannerheim näytti tietävän, mitä oli tehtävä. Mannerheimin periaate, että sotilaita pitää voida palkitta rivimiehistä kenraaleihin vaikutti myös myönteisesti. Sotilaat huomasivat, että ylipäällikkö tunsi joukkonsa ja oli selvillä yksittäisenkin sotilaan tahtotilasta.

Luottamus näkyi Mannerheimin sotatoimijohtamisessa myöhemmin myös sillä tavalla, että vastuu oli luottamuksen veli. Näin oli erityisesti talvisodan kuin jatkosodankin ratkaisutaisteluissa. Hän johon Mannerheim luotti, sai vaikeimmat tehtävät ja eniten vastuuta. Siitä johtamistavasta on oiva esimerkki kenraali Oesch, johon hän luotti vaikeimmissa tilanteissa. Sekä talvisodassa että jatkosodassa hän oli ”puna-armeijan pysäyttäjä”. Mannerheim osasi vedota alaisten luottamukseen monella tavalla. Hyvänä esimerkki edellä mainitusta olivat vapaussodan, talvisodan ja jatkosodan aikaiset Mannerheimin päiväkäskyt. Niissä usein esiintyy luottamukseen vetoaminen ja luottamuksen molemminpuolisuus.

Suomi ja Mannerheim vapaussodan jälkeen ja 1920 luvulla

Laillisen hallituksen joukkojen – Suomen armeijan – marssiessa Helsinkiin kansalle esiintyi voittoisa armeija ja sen ylipäällikkö. Tämä oli haaste maan poliittiselle johdolle. Mannerheimilla oli omat ajatukset siitä, mitä tämän jälkeen oli tehtävä: perustettava ja varustettava maan armeija ja aloitettava sen koulutus uusia tehtäviä varten, maahan oli saatava luja hallitusmuoto ja hallinto, taistelu bolsevikkeja vastaan oli jatkuttava suuntana Pietari. Mannerheim myös antoi ymmärtää, että taistelun hävinneet ja kokoamisleireillä viruneet punaiset olisi vapautettava pl sellaiset, jotka olivat suoranaisessa vastuussa hirmuteoista. Niin tässä kuin monessa muussakin tavoitteessaan hän sai pettyä. Mannerheim väistyi ulkomaille palatakseen taas, kun kotimaa häntä tarvitsisi. Saksalaiset saivat tehtäväkseen suunnitella Suomen rauhan- ja sodanajan puolustusvoimat.

Kun kuningasajattelu oli ohitettu 1918 ja Svinhufvud tappion kärsineenä luopui Valtionhoitajan tehtävistä, tarvittiin Mannerheimia taas kerran. Hävittyään sitten presidentinvaalit kesällä 1919, Mannerheim väistyi päivänpolitiikasta – ehkä jopa katkerana mutta ainakin harmistuneena. Pitkä siviilikausi alkoi mutta kansan muistissa hän säilyi. Mannerheim oli haluttu kunniavieras vaikka hänellä ei ollut mitään valtiollista asemaa. Erityisen suosittu hän oli Lotta- Svärdin ja suojeluskuntien keskuudessa. Elokuussa 1919 Mannerheim nimettiin suojeluskuntien suuressa juhlassa Suojeluskuntien kunniapäälliköksi.

Mannerheim oli 1920 perustamassa lastensuojeluliittoa Suomeen. Näin syntyi yhdistys, jonka kunniapuheenjohtaja hänestä tuli. Yhdistys kantaa edelleen Mannerheimin nimeä. Alun perin liiton tarkoituksena oli auttaa lapsia vapaussodan jälkeisessä tilanteessa, parantaa sodan ”haavoja” ja tehdä laaja-alaista nuorisotyötä niin henkisellä kuin fyysiselläkin alalla.

Mannerheim vaikutti myös talouselämässä, kun hänet valittiin 1920 Suomen Liittopankin (Helsingin Osakepankin) hallintoneuvoston puheenjohtajaksi. Siinä tehtävässä hän toimi aina vuoteen 1936.
Loppuelämänsä mittaisena tehtävänä Mannerheim hoiti vuodesta 1922 alkaen Suomen Punaisenristin puheenjohtajuutta. Eikä sovi unohtaa, että hän toimi Uudenmaan Rakuunarykmentin ja Suomen Vakoisen Kaartin kunniapäällikkönä ja että hänet oli nimitetty kunniapartiolaiseksi.

Kehityksen vuosikymmen 1930 päättyi sotiimme 1939, 1941-1945

Siviilipainotteisen vuosikymmenen jälkeen 1930 luku oli työtä maanpuolustuksen resurssien ja kehittämisen puolesta. Maanpuolustushengen kohottaminen ja kansan eheyttäminen oli tarpeen, jotta vuosikymmenen lopun uhkakuviin olisi puolustuksemme kypsä ja materiaalisesti valmis. Henkisellä puolella tavoitteeseen päästiin mutta materia jäi vajavaiseksi. Sen sai Mannerheim puolustusneuvoston puheenjohtajana kokea.

Kansakunnan kipupisteet vaimenivat. Yhteiskunta vaurastui. Ihmisillä oli mitä puolustaa. Kuitenkin puolustuskyky, vaikka uudistui, jäi sotamateriaalin osalta korjaamatta. Puolustusvoimien rakennetta uudistettiin. Vuosikymmenen puolivälissä aloitettiin kertausharjoitukset. Puolustusvoimien johtosuhde suojeluskuntajärjestöön tarkistettiin ja järjestön tehtävät määriteltiin puolustusvoimia tukevaksi.

Maanpuolustustahdon kohottaminen oli yksi Mannerheimin tavoitetehtävä. Hän ei kuitenkaan ollut siinä yksin. Apua tuli yllättävältä taholta eli Kekkonen punamultahallituksesta heittäytyi Mannerheimin ajatuksen tukijaksi. Mannerheim puki ajatuksensa vapaussodan 15-vuotisjuhlassa näin:”… meidän ei enää tarvitse kysyä, missä kukin oli 15 vuotta sitten.” Tämä viesti oli kohdennettu yhtälailla kädenojennuksena vasemmiston suuntaa kuin muistutuksena maamme oikeistolaispiireille. Kekkonen puolestaan ilmaisi asian näin: ”Aseet, niin välttämättömiä kuin ne rauhan suojaamiseksi ovat, eivät voi maamme itsenäisyydestä vastata vaan täällä tarvitaan osaansa tyytyväinen, isänmaataan rakastava, vapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan vaaliva kansa.”

Kehitys kohti pahinta vaihtoehtoa – rauhan rikkoutumista tuntui jatkuvan. Sodan viestit Euroopasta lisäsivät levottomuutta Suomessakin. Mannerheim muistutti 1938 20 vuotta vapaussodan päättymisestä pohjalaisia vapaussotureita sanoen: ”……edessä saattavat olla vielä vaikeammat ajat kuin 20 vuotta sitten yhdessä koimme.” Ennustus toteutui marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Kävi jälleen niin, että ”kun tykit puhuvat sanat ovat savua ja lupaukset tuhkaa.” Marsalkka Mannerheim sai vastuun maamme toisen itsenäisyystaistelun johtamisesta.

Muutaman päivän kuluessa selvisi, mistä todella oli kysymys: itsenäisyytemme oli vaakalaudalla, kun Otto – Ville Kuusisen hallitus talutettiin edustamaan Suomea. Kansamme yhdistyi ja taistelumotivaatio itsenäisyyden puolesta vain kasvoi. 105 päivää torjui kansakuntamme vihollista tavalla, joka muutti hyökkääjän lopullisia tavoitteita.

13.3.1940 Moskovan rauha lopetti sodan ja karjalainen kansa sai lähteä marssille kohti tuntematonta Kanta-Suomea. Lopputuloksen ilmaisi Mannerheim ja tietenkin päiväkäskynä. Sen syvin viesti oli suunnattu maailmalle:”…. mutta me tiedämme myös että olemme viimeistä penniä myöten maksaneet sen velan, mikä meillä siitä (länsimaisen sivistyksen suojaamisesta) on länteen ollut…” Päiväkäsky kiteyttää koko talvisodan kuvan, taistelun syvän motivaation, sotilaiden sankarillisuuden ja uhrautumisen, kansakunnan yhteishengen, kotirintaman suuren merkityksen, taistelun merkityksen, syvän kunnioituksen ja kiitoksen sekä vakavan muistutuksen läntiselle maailmalle.

Paha ei jättänyt Suomea kuitenkaan rauhaan. Moskova kärtti Hitleriltä ”lupaa” ratkaista Suomen kysymys lopullisesti mutta ei saanut sitä. Ikävä asia kansakunnan yhtenäisyydelle oli se, että maastamme löytyi toimijoita, jotka ryhtyivät nakertamaan kansakuntamme yhtenäisyyttä yhteistyössä entisen vihollisen kanssa. Kehitys Euroopassa ja maailmassa, johti väistämättä siihen, että kesällä 1941 alkoi jatkosota, jota ”kesäsodaksikin” mainitaan. Sitä se itse asiassa ei ollut, koska kesti neljä vuotta. Siis alussa luultiin, että kesässä asia olisi selvä. Jälleen sitkeä taistelu mutta talvisodan glooriaa jatkosotaan ei liittynyt. Maamme kuitenkin pelastui miehitykseltä, kun venäjän viimeinen rynnistys kyettiin kesällä 1944 pysäyttämään.

Saatiin aikaan Moskovan välirauha ja sen vaateet täydentyivät sitten 1947 Pariisin rauhansopimuksessa. Suomen Marsalkaksi ylennetty Mannerheim johdatti sitten maamme Tasavallan presidenttinä rauhantilaan ja toteuttamaan Moskovan välirauhan ehdot. Yhteiskuntaa ravistelivat sotasyyllisyyskysymys ja asekätkentä. Fasistiset yhdistykset lakkautettiin. Joillakin piireillä oli tavoitteena jopa saada itse Mannerheimkin syytettyjen penkille. Asiaan puuttui myös Moskovasta Stalin, joka torjui moiset aikeet.

Mannerheim sanoutui irti tehtävästään 4.3.1946 ja siirtyi ulkomaille. Lähtiäissanat lausui J.K.Paasikivi luettuaan Mannerheimin tiedonannon:”…Presidentti Mannerheim voi siirtyä hyvin ansaittuun lepoon tietoisena siitä, että Suomen kansa ei ole unohtava niitä palveluksia, jotka hän on isänmaalle tehnyt. Kansan parhaat ja lämpimät onnentoivotukset tulevat aina häntä seuraamaan.”

Tammikuun viimeisinä päivinä 1951 suru-uutinen saavutti suomalaiset. Suomen marsalkka Mannerheim kuoli Sveitsissä 27/28.1.1951.

Mannerheim, kaikkien aikojen Suurin Suomalainen – silti parjattu

Uuden sukupolven läpimurto 1960 – 1970 luvulla ja sen myötä itsenäisyyshistoriamme uudet tulkinnat, talvisodasta puhumisen kielto, äärivasemmiston esiinmarssi ja suomettumisen syveneminen tähtäsivät siihen, että Suomen kolme ensimmäistä vuosikymmentä tuomittiin suurena onnettomuutena. Itsenäisyystaisteluamme 1918 ja 1939 -1945 ohjannut ajattelu ja ratkaisut tuomittiin. Syyllisyys sodista kaadettiin maamme johtohenkilöstön harteille. Siinä ilmapiirissä Mannerheimille ja hänen teoilleen maamme hyväksi ei glooriaa jaettu!

Ilmapiiriä kuvaavaa olivat tapahtumat ja lausumat, jotka äärivasemmisto kohdisti muun muassa Mannerheim-patsashanketta vastaan. Patsashanke nähtiin ” taantumuksen hyökkäyksenä” jopa ”pyrkimyksenä lietsoa sotaa ihannoivaa henkeä kansakuntamme keskuuteen”. Näiden mielipiteiden taustalla oli SKP:n Helsingin kaupunkikomitea. Kansan Uutisissa julkaistiin em. komitean julkilausuma 2.6 1960. Siinä hanke tuomittiin jyrkästi ja Mannerheim leimattiin kansan sortajaksi. Mannerheimista puhuminen ja talvi- ja jatkosodan todellisuuden selvittäminen kansalaisille tuomittiin neuvostovastaisuudeksi muissakin asiayhteyksissä.

Mannerheim-vastaisuus ei rajoittunut pelkästään sodan jälkeisiin kolmeen vuosikymmeneen. Vuonna 2016 julkaistiin kirja, jossa kirjoittaja vertailee Mannerheimia, Kullervo Manneria punaisten diktaattoria ja Radko Mladic’ Jugoslavian sodan kansanmurhaajaa historian sotapäälliköinä. Kirjailija päätyy kuvailemaan Mannerheimia muun muassa omapäisenä, tunneköyhänä, luonnehäiriöisenä, piittaamattomana. Kirjan sanoma on omistettu kirjoittajan lapsenlapsille. Mielipiteet Mannerheimista ihmisenä ja sotapäällikkönä ovat kuin jatkokertomus Suomesta, kun maamme ”edistykselliset voimat” yrittivät ohjata maatamme NL:n syliin.

Mutta solvaukset eivät ole loppuneet edellä mainittuun aikakauteen. Nyt vaaditaan Mannerheimin ratsastajapatsaan siirtoa Lahdessa. Useasti tuodaan esille myös Mannerheimin eriävät tavoitteet maan poliittisen johdon tavoitteisiin verrattuna. Nämä erot esitetään Mannerheimin poliittisina intrigeinä ja samalla unohdetaan, että Mannerheim joko myöntyi tai väistyi aina ristiriitatilanteessa valtakunnan eduksi. Monesti unohdetaan myös se, että Mannerheim oli ennen kaikkea sotilas – suoraviivainen, ratkaisukeskeinen ja vastuullinen.

Suomen Marsalkka Mannerheim on vastapyrkimyksistä huolimatta säilyttänyt vuosikymmenien ajan suosituimman suomalaisen asemansa. Yhdelläkään maamme itsenäisyyshistorian avainhenkilöllä ei ole ollut vastaavaa vastuuta ja näyttöjä onnistumisista kuin Mannerheimilla. Hänen glooriansa on kestänyt ja kestää pahansuopaisetkin kannanotot.

Eversti evp
Jorma Jokisalo

Etelä-Pohjanmaan Reserviläispiireillä oli suuri kunnia haastatella lapualaista 95 -vuotiasta sotaveteraani Matti Niemistä.

Tapasimme Matti Niemisen Härmän Kuntokeskuksella, jossa sotaveteraani oli viime viikolla kuntoutuksessa. Kävimme Ylihärmän Reserviläisten puheenjohtaja Mika Mäen kanssa koputtamassa huoneiston oven takana, avaamaan tuli hyväntuulinen ja selkeäsanainen mies. Kädenpuristus oli tiukka ja tapaamisen yhteydessä kävi selväksi, että ollaan tekemissä miehen kanssa, jonka elämänkokemus on vertaansa vailla. Tovin keskusteltuamme totesimme, että Matti on tarinankertoja parhaasta päästä. Jutut olivat johdonmukaisia ja mielenkiintoisia. Niinpä totesimme, että olisipa hienoa, jos saisimme haastatella videolle Mattia hänen sotakokemuksistaan. Videohaastattelu toteutettiinkin heti tapaamistamme seuranneena päivänä.

Elisenvaaran pommituksesta on varsin vähän tietoa julkisuudessa vieläkin. On kunniakasta, että saimme mahdollisuuden kuulla Elisenvaarasta mieheltä, joka on ollut itse paikan päällä. Nykytekniikka ja uusi digitaalinen maanpuolustusjulkaisumme mahdollistaa videohaastattelun julkaisun kaikkien nähtäväksi.

Jani Syvänen

 

 

 

Viime aikoina on kiistelty siitä, kaunisteliko professori Mauno Jokipii tarkoituksellisesti suomalaisten vapaaehtoisten SS-miesten historiaa. Nyt on paljastunut, että Mannerheim-ristin ritari Lauri Törnin mainetta on mustattu keksityillä asioilla toisten tutkijoiden toimesta.

Tietokirjailija Kari Kallonen tarkasti epäilyttäneet väitteet Kansallisarkistossa. Kallonen esitelmöi aiheesta Haminassa rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanhan Veteraanin järjestämässä seminaarissa 1.6. teemalla”Lauri Törnin tarina – totta vai tarua?”. Tulokset löytyvät myös Kallosen uudesta Lauri Törni -elämäkerrasta.

Seminaarissa avataan samalla Wanhan Veteraanin Lauri Törni 100 vuotta sekä suomalainen Waffen SS-vapaaehtoispataljoona -näyttelyt.

Dosentit Juha Pohjonen ja Oula Silvennoinen väittivät kirjassaan ”Tuntematon Lauri Törni”, että Törni olisi syyllistynyt useisiin tappeluihin ja juopotteluihin ollessaan suomalaisista vapaaehtoisista koostuneen SS-pataljoonan mukana Saksassa. Tutkijat kirjoittavat, kuinka Törnin ”retki päättyi humalaisiin töppäyksiin ja nolostuttavaan kotiinpaluuseen maitojunan kyydissä”. Silvennoinen toistaa vielä myöhemmin artikkelissaan, kuinka ”Törni palautettiin SS:n Schönbrunnin kasarmeilta Suomeen juomisen ja tappelemisen takia”.

Saksasta palautettiin 16 upseeria jatkosodan syttyessä, koska vapaaehtoisten ryhmässä oli heitä liikaa. Tunnettu tieto on, että liikaupseereiden mukana lähetettiin välikohtauksen johdosta myös kolme aliupseeria Suomeen. Kallonen sanoo, että tutkijoiden esittämät lähteet eivät kerro mitään Törnin alkoholinkäytöstä, vain Valpon kuulustelija Juho Rajala väittää omassa muistiossaan Törnin liittyvän tappeluihin. Rajala itse oli tuomittu sotilaspassinsa väärentämisestä ja häntä syytettiin kuulustelukertomusten peukaloimisesta.

– Professori Jokipii kuitenkin kirjoittaa, että kaksi upseeria olisi syyllistynyt häiriöihin. Lähteenä oli yhdysupseeri K.E. Levälahden kirje, joka löytyisi Kansallisarkistosta. Anoin käyttöluvan SS-arkistoihin, joita tutkittiin samaan aikaan valtioneuvoston kanslian selvityshankkeessa, Kari Kallonen kertoo.

Kirjeessään 12.8.1941 Stralsundista Esko Riekille yhdysupseeri vahvistaakin syylliset, jotka ”ovat menneet samassa lähetyksessä kuin ne upseerit, jotka pyynnöstä ja ylimääräisinä täältä vapautettiin”. Levälahti julkistaa nimet, luutnantti Karjalaisen ja vänrikki Paukkalan, jotta upseereita ei sekoitettaisi syyttömiin. Tutkijat ovat silti mustanneet Törnin mainetta. Sekä Silvennoinen että Pohjonen ovat työskennelleet Kansallisarkistossa, kumpikaan ei ole kysyttäessä pystynyt esittämään mitään lähteitä väitteelleen.

Kari Kallonen kyseenalaistaa toisella esimerkillä tutkijoiden tiedot. Pohjonen ja Silvennoinen toistavat kirjassaan myös erään mielenterveysongelmaisen henkilön kuulustelukertomusta, jonka mukaan hän olisi työskennellyt Ruotsissa keväällä 1949 salaisena kuriirina eversti Alpo Marttiselle. Marttinen olisi toiminut johtajana ”amerikkalaisessa vakoilujärjestössä”, johon liittyisi myös Törni.

– Sotahistorian ja sotataidon dosentti Pasi Tuunaisen teoksesta ”Marttinen – Kahden armeijan soturi” kuitenkin selviää yksiselitteisesti, että Marttinen oli jo vuosia aikaisemmin matkannut Yhdysvaltoihin. Hän opetti keväällä 1949 Fort Leavenworthin maavoimien sotakorkeakoulussa oppilasupseereille talvisotataitoa, eikä voinut siksi puuhailla keksityssä vakoilujärjestössä Ruotsissa, Kallonen huomauttaa.

RUK:n Maneesissa pidettävän seminaarin toisena esitelmöitsijänä nähdään myös näyttelykohteena olevan suomalaisen Waffen SS-vapaaehtoispataljoonan toimintaan perehtynyt sotahistorioitsija, Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti, professori Ohto Manninen. Seminaari alkaa klo 12. Wanhan Veteraanin näyttelyt ovat yleisölle auki kesä-, heinä- ja elokuun tiistaista sunnuntaihin klo 10–16.

Lisätietoja:
Kirjailija Kari Kallonen
kari.kallonen@netti.fi, puhelin 040 517 0659

Wanhan Veteraanin toiminnanjohtaja Vesa Kangasmäki
vesakangasmaki@gmail.com, puhelin 040 158 8115

Wanhan Veteraanin näyttelypäällikkö Ismo Flink
ismo.flink@hotmail.com, puhelin 050 534 6225

Wanhan Veteraanin tiedottaja Terho Ahonen
terhoahonen2@gmail.com, puhelin 040 504 0293

Wanha Veteraani
www.rvpk.fi

Sotainvalidien Veljesliiton Etelä-Pohjanmaan piiri ry:n toiminnanjohtaja Marko Hakalan puhe Seinäjoella 27.4.2019 seppeleenlaskutilaisuudessa.

Toissa vuonna julkaistiin uusin versio elokuvasta Tuntematon Sotilas.
Uuden elokuvan julkaisu sai aikaan runsaan palauteryöpyn. Valtaosa palautteesta näytti olevan positiivista, mutta mukana oli myös paljon kritiikkiäkin. Joku moitti, että miksi hävittyä sotaa ihannoidaan ja siitä tehdään jopa elokuvia.
Tänä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisuuden aikana luodaan uutta ja erilaista historiaa. Alikersantti Rokka on suomalaisille itsekunnioituksen ja pokkuroimattomuuden symboli. Hän nauttii sodasta, mutta ei tappamisesta. Hän ei vihaa vihollista, vaan tarjoaa mm. vangiksi jääneelle teetä ja sotii vain kotiseutunsa puolesta jättäen sodan moraalin pohtimisen muiden tehtäväksi. Hän on rehellinen, suoraselkäinen suomalainen.
Millainen on tämän päivän Rokka? Erilainen, se lienee ainakin selvää.

Menneinä reiluna 26 työvuotenani veteraanien parissa olen saanut tutustua varsin moneen anttirokkaan. Muistan hyvin ensimmäisen työpäiväni syksyllä 1993 kun lähdin uimahalliin vaikeavammaisen sotainvalidin kanssa. Sotainvalidin, jolla oli molemmat kädet amputoitu kyynärvarsista. Muistan kuinka kauhusta kankeana ajattelin, että tästä ei meikäläinen selviä. Onneksi matkassa oli mukana kokeneempi kollegani, jonka kokemuksen myötä uintireissu meni varsin mainiosti. Kädettömyydestään huolimatta tuo sodan sankari pelasi mm. koronaa ja erilaisten apuvälineiden avulla lähes kaikki päivittäiset toimet onnistuivat omatoimisesti.

Varsin moni näiden vuosien aikana kertyneistä veteraaniystävistäni kuuluvat ns. maan hiljaisten ryhmään. Nöyränä, mutta ei nöyristellen on elämää menty eteenpäin vuosikymmenten ajan aikakaudella, jonka alkumetreillä työn teki ihmiset, eikä koneet.
Sanan nöyrä synonyymejä ovat mm. kuuliainen, tottelevainen ja säyseä. Vastakohdat tuolle sanalle ovat mm. ylpeä, vallanhimoinen ja määräävä. Uskaltaisin sanoa, että tämän ajan henki on siirtynyt ja siirtyy yhä enemmän tuonne vastakohtien puolelle. Toivonkin, että nuoremmille sukupolville siirretään sota-ajasta ja sen tapahtumista tiedoksi myös se asenne, jolla on puskettu määrätietoisesti eteenpäin ja ne asiat, jotka ovat oikeasti elämässä tärkeitä.

Sangen monella meistä on mielessä kuva, jossa harmaahapsinen sotaveteraani istuu kiikkustuolissa villasukat jalassaan, yksin, ympärillään pelkkä hiljaisuus. Elämä on ollut työtä maatilalla ja arki on ollut sellaista tasaisen harmaata, niin kuin sanotaan. Oma mielikuvani on varsin erilainen. Näen veteraanin, joka on syntynyt alkeellisiin oloihin, tappanut nuorena miehenä puolustuskyvyttömiäkin vihollisia, katsonut silmiin kuolevaa toveriaan, sekä vihollistaan, on pelännyt, ja ottanut takaisin rintamalle uhratut nuoruusvuodet rajulla ryyppäämisellä ja juhlimisella. Hän on rakentanut uuden elämän tiluksillaan yhdessä muun perheensä kanssa ja onpa varsin moni jäänyt yksinkin eläen omissa oloissaan elämänsä loppuun saakka. Sotiemme veteraanien kokemukset, ajatukset, tunteet ja teotkin ovat olleet hyvin samanlaiset kuin esim. minun sukupolvella. Aika ja ympäristö on ollut vain erilainen.

Suomen mielenterveysseuran suunnittelija Sonja Maununaho kertoi syysneuvottelupäivillämme, että ikääntyneet ihmiset ovat erilaisimmillaan, koska pitkän elämänkokemuksen myötä he uskaltavat olla jo omia itsejään. Juuri näin. Huumorintaju, ystävällisyys, positiivisuus, aktiivisuus, ihan samoin kuin kärsimättömyys, nuukuus, agressiivisuus ja esim. mustasukkaisuuskin ovat luonteenpiirteitä, jotka eivät vanhemmiten vähene, vaan päinvastoin. Kaikki veteraanit eivät ole vain istuneet kiikkustuolissaan villasukissaan ja hyvä niin.
Sotainvalidien Veljesliiton Etelä-Pohjanmaan piirissä oli viime vuoden vaihteessa elossa 95 sotainvalidia, sotaveteraaneja oli yhteensä 340. Puolisojäsenten määrä oli n. 1500.

Sotainvalidien Veljesliitto on ensisijaisesti vammaisjärjestö, joka velvoittaa meiltä edunvalvonnan lisäksi jäsenistömme huoltoa ja virkistystä. Piirissämme on tällä hetkellä palkattuna 8 avustajaa, jotka hoitavat ja avustavat jäseniämme reilussa 220 veteraanitaloudessa. Tämän lisäksi järjestämme ostopalvelun avulla hoivaa ja apua, kirkkopäiviä ja kisailuakin kilpailuvietin tyydyttämiseksi. Olemme arjessa mukana auttamassa, muistamassa ja tukemassa.

Rustasin jo tovi sitten pienen runon. Se tuli mieleeni näkemästäni palapelistä.

Kokoan mielessäin palapelin,
palapelin suomalaisen sotaveteraanin.

Yläosassa kesätuulen puhdistama taivas,
alla sininen, tyyni järvenpinta.
Niityllä vehreällä peuhaava lapsikatras,
löytyy paloista myös vapauden hinta.

Nojaa havuseppele sammaleiseen kiveen,
nauhassa maininta sankarivainajan.
Nimet kylän miesten kaiverrettu vieri viereen,
lapsi ruusun laskee muistolle äidin paapan, taistelijan.

Jäljellä kädessäin viimeiset palat,
uurteiset kasvot, työn raastamat raajat.
Puolesta rakkaimpain vannotut valat,
kaiken ne kestivät, siitä kiitoksein saavat.

Omasta ja sotainvalidipiirin puolesta toivotan teille kaikille hyvää Veteraanipäivää.
Toivon teille kaikille aurinkoista kesän odotusta ja hyvää mieltä tuleviin päiviin, kuukausiin ja vuosiin. Kiitos!