Kesälomalla tuli käytyä Tallinnan vanhassakaupungissa. Siellä kulkiessa tuntuu kuin tekisi aikamatkan menneisyyteen. Keskiaikaiset kujat ja vanhat rakennukset kertovat pitkästä historiasta, mutta yksi vierailukohde pysäytti aivan eri tavalla. Se oli Pagarinkadun entinen KGB:n tutkintavankila.
Sellit ja kertomukset siellä kuulustelluista vangeista toivat heti mieleeni Härmän Kylpylässä 1990-luvun alussa kuntoutuksessa vierailleet soomenpojat. He olivat päässeet ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin vapaasti Suomeen, mutta silti monesta huomasi, että varovaisuus oli jäänyt elämään.
Muistan erityisesti kertomuksen siitä, kun toinen soomenpoikien kuntoutusryhmä saapui Härmään. Yksi heistä epäili, että ensimmäisen ryhmän mukana oli ollut KGB:n väkeä selvittämässä, voidaanko soomenpoikia ylipäätään päästää Suomeen. Silloin ajatus tuntui ehkä hieman erikoiselta.
Nyt ymmärrän sen aivan eri tavalla. Kun sain tietää, että Pagarinkadun KGB:n tutkintavankila oli käytössä aina vuoteen 1991 saakka, en ihmettele heidän epäluuloaan enää lainkaan. Moni heistä oli kokenut juuri siellä kuulustelut ennen matkaa Patarein vankilaan ja edelleen Siperian vankileireille. Sellaisista kokemuksista jää jälki koko loppuelämäksi.
Yksi näistä miehistä oli vänrikki Eduard Miller, jonka kertomus kuvaa pysäyttävällä tavalla soomenpoikien kohtaloa.
Miller vangittiin joulukuussa 1944, ja kuulustelut käytiin Pagarinkadun KGB:n tutkintavankilassa. Ahtaaseen selliin oli suljettu 17 miestä pelkissä alusvaatteissaan. Ilma oli vähissä, ruokaa annettiin kerran päivässä niukasti ja kuulustelut jatkuivat öisin, usein pahoinpitelyjen saattelemina.
Kuukauden kuluttua hänet siirrettiin Tallinnan Patarein vankilaan. Kahdelletoista vangille tarkoitettuun selliin oli ahdettu 72 miestä. Yöllä oli nukuttava kyljellään, sillä kääntyminen ei ollut mahdollista. Kuuden kuukauden jälkeen sotatribunaali tuomitsi Millerin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön ja lisäksi viideksi vuodeksi karkotukseen.
Matka jatkui Vasalemman kalkkikivilouhoksen kautta elokuussa 1947 kohti Siperiaa. Pitkä junamatka tehtiin suljetuissa karjavaunuissa. Vangeille annettiin juotavaksi Amurjoesta otettua saastunutta vettä, minkä seurauksena monet sairastuivat punatautiin.
Kolyman vankileirillä odottivat vieläkin ankarammat olosuhteet. Yli 12 000 kilometrin päässä Virosta sijaitsevalla leirillä oli yli 10 000 vankia. Työpäivät kestivät 12 tuntia, ravintona oli käytännössä pelkkää laihaa keittoa ja leivän määrä riippui tehdyn työn määrästä. Aliravitsemuksen vuoksi Millerin paino putosi 40 kiloon. Eräänä päivänä hän kaatui uupuneena työmatkalla. Leirin sääntöjen mukaan kaatunutta vankia ei saanut auttaa, vaan hänet oli jätettävä siihen. Onnekseen Millerin makuulavakaveri rikkoi sääntöä ja auttoi hänet takaisin leirille, mikä todennäköisesti pelasti hänen henkensä.
Eduard Miller selvisi hengissä suoritettuaan koko kymmenen vuoden rangaistuksensa.
Kolyman leirijärjestelmään arvioidaan kuljetetun sen toiminta-aikana noin kahdeksan miljoonaa vankia. Virolaisia oli heidän joukossaan arviolta 6 000–8 000, joista vain noin 8–12 prosenttia selvisi hengissä.
Myös soomenpoikien kohtalo oli raskas. Taisteluissa Suomessa, Virossa ja muualla kaatui 336 soomenpoikaa. Vankileireille joutui 472, joista 103 menehtyi. Metsäveljinä taisteli 105, joista 57 kaatui. Turvallisuuselimet ampuivat 70 soomenpoikaa, joista 19 teloitettiin. Sotavangeiksi joutui 78, työkomppanioihin määrättiin 76, Siperiaan karkotettiin 12 ja Puna-armeijaan pakotettiin 70 soomenpoikaa. Lisäksi 112 soomenpojan kohtalo on jäänyt tuntemattomaksi.
Tilastot kertovat karua kieltään. Arvioiden mukaan joka kuudes soomenpoika menetti henkensä sodassa, teloituksissa tai Neuvostoliiton vankileireillä.
Monille eloonjääneille vuosikymmeniä kestänyt vaikeneminen päättyi vasta Viron itsenäistyttyä. 1991 käynnistettiin valtakunnallinen keräys, jonka tavoitteena oli tuoda Viron ja Inkerin veteraaneja kuntoutukseen Suomeen.
Hankkeen taustalla olivat erityisesti LC Kauhava ja sen aktiiviset jäsenet. Lions-klubi keräsi varoja, kokosi kuntoutusryhmät Virossa ja järjesti heidän matkansa Härmän Kylpylään. Hankkeen keskeisenä vetäjänä toimi Martti Mansikkamäki.
Kun keräys päättyi 31.12.1991, sen kokonaistuotto oli 2,6 miljoonaa markkaa. Ensimmäinen 12 virolaisen veteraanin kuntoutusryhmä saapui Härmän Kylpylään huhtikuussa 1992. Jo saman vuoden loppuun mennessä kuntoutuksessa oli käynyt 300 veteraania. Vuoden 1994 loppuun mennessä kuntoutukseen oli osallistunut yhteensä 647 veteraania, pääasiassa Virosta, sillä Venäjän alueella asuneita veteraaneja oli vaikea tavoittaa.
Monelle soomenpojalle vierailu oli ensimmäinen matka vapaaseen Suomeen sitten sodan. Härmässä he saattoivat tavata vanhoja aseveljiään, kertoa kokemuksistaan ja huomata, että pelolle ei enää ollut syytä. Tallinnan Pagarinkadun sellit ja Härmän Kylpylä muodostavat saman tarinan kaksi ääripäätä. Toinen kertoo vainosta ja vankeudesta, toinen vapaudesta, kohtaamisesta ja siitä, ettei soomenpoikien uhrauksia ole unohdettu.
Mika Mäki
Puheenjohtaja
Lakeuden Maanpuolustajain Tuki ry