Perinne

Aamuvarhaisesta alkaen alkoi suojeluskuntalaiset ja lotat valmistella kaikkien aikojen suurinta surujuhlaa Kuortaneella. Kirkkoon alkoi kokoontua sotilaita, suojeluskuntalaisia, kaatuneiden omaisia, sekä muuta kylän väkeä. Kirkko oli ääriään myöten täynnä harrasta väkeä osoittamassa kiitollisuuttaan ja kunnioitustaan rakkaille vainajille. Alttarin eteen kannettiin 12 valkoista arkkua.

Tammikuun 16 päivänä kätkettiin Kuortaneella sankarihautaan 12 vainajaa, jotka olivat antaneet nuoren elämänsä isänmaan vapauden puolesta, nim. opettaja vänrikki Sulo Korpela ja alikersantit Veikko Alakulju, Eeli Mäkelä ja Aimo Kulju sekä sotamiehet Juho Santanen, Svante Viitiö, Martti Hiironniemi, Kauko Koivuniemi, Eero Kamunen, Teuvo Karhurinne, Matti Ensio Ylinisula ja Olavi Takaluoma. Arkut kannettiin kirkkoon, urkuri Ilmari Herojan soittaessa Klemetin Suomen armeijan kunniamarssin.

Hautajaisjuhlallisuuksien alussa lauloi kuoro rouva Klemetin johdolla osia Bachin kantaatista Jeesus aarteheni ja veisattiin virrestä 589 kaksi ensimmäistä säkeistöä. Arkkujen ääreen astuivat sitten rovasti E. Soini, lehtori R. Alakulju ja pastori R. Nivari, joista ensin mainittu piti hautaussaarnan ja toimitti ruumiinsiunauksen, pastorien esittäessä muutamia tilaisuuteen sopivia raamatunlauseita. Kuoron laulettua Haapalaisen Isänmaa alkoi seppeleiden lasku.

Kun lähimmät omaiset olivat tuoneet kukkasensa laski aluepäällikkö A. Luoma E-P:n piiriesikunnan seppeleen, piirin lottien kukkaistervehdyksen toivat lotat Aili Honkahallila ja Sirkka Lehtosaari. Lehtori Reino Alakulju puhui niistä lukuisista uhreista, joita Kuortane sai antaa Suomea 20 vuotta sitten vapautettaessa, ja niistä sankaripojista, joita olemme taas antaneet, kun tätä saavutettua vapautta on jälleen suojattava. Aluepäällikkö Luoman kanssa hän laski samalla Kuortaneen suojeluskunnan ja lottien seppeleen.

Isännöitsijä V. Alamäyry ja mv. Svante Ekola toivat Kuortaneen Rintamamiesyhdistyksen kukkaset, ensin mainitun puhuessa. Asetoverien tervehdyksen toivat vainajien aseveljet Martti Kokkila ja Toivo Sippola. Alavuden opettajayhdistyksen seppeleen op. Sulo Korpelan arkulle laskivat opettajat Haapa-aho ja Rintamo, viimeksi mainitun tulkitessa puheessaan työtoverien kaipauksen tunteita. Seppeleiden laskun päätyttyä lauloi kuoro Klemetin Oi, kallis Suomenmaa. Vaikuttava kirkkojuhla päättyi virteen Jumala ompi linnamme. Arkut vietiin tämän jälkeen laskettaviksi yhteiseen veljeshautaan kunnialaukauksien kajahdellessa. Apteekkari Honkonen oli kukkaistervehdyksen asemasta tehnyt lahjoituksen sk:lle vainajien muiston vaalimiseksi.

Ohjeita sankarihautauksia varten

Vuosi 1939 ei ollut ollenkaan itsestäänselvyys, että sotaa käyvä maa pyrki evakuoimaan kaikki kaatuneensa kotipaikkakunnalle haudattavaksi. Suomesta tuli tässä tapauksessa poikkeus. Talvisodan alkaessa ei sotaväellä ollut selvää ohjesääntöä, miten tulisi toimia. Ohjesääntö sisälsi ohimenevän maininnan mahdollisuudesta lähettää kaatunut kotiseudulleen haudattavaksi. Ehdoton pääsääntö oli kuitenkin, että vainaja haudataan kenttähautausmaahan taistelupaikan läheisyyteen. Virallinen ohjeistus kohtasi heti sodan alussa vastustusta sekä rintamalla että kotiseudulla.

Kun ensimmäisiä kaatumisilmoituksia talvisodasta alkoi tulla, oli ensimmäinen kysymys kotirintamalta: missä on ruumis? Jos armeija ei huolehdi omistaan, niin hoidamme asian itse. Vaatimus oli erittäin voimakas varsinkin Pohjanmaalla. Sieltä lähdettiin jopa hevospelillä hakemaan sankarivainajaa kotiin. Myös itse sotilaille oli erittäin tärkeää saada kaatuneet mukaan taistelupaikoilta ja aina yritettiin noudattamaan periaatetta ”Kaveria ei jätetä” Hyvin asiaa kuvaa myös eräältä kaatuneelta löytynyt kirje: ”Rakkaat upseerit ja kaverit. Jos kaadun, koettakaa saada minut kotiseudun hautaan.”

Sodan johto reagoi tilanteeseen myöntyen ja antoi syksyllä 1939 ohjeita kotiseudulla tapahtuvia sankarihautauksia varten. Sen mukaisesti paikalliset suojeluskunnat valmistautuivat vuoden 1918 sankarihautajaisten kaltaisiin tilaisuuksiin. Sankarihautajaiset olivat paikkakunnilla merkittäviä tilaisuuksia, olihan kaatuminen tapahtunut isänmaan palveluksessa ja kuolemansyy oli isänmaallinen ”Velvollisuuteni on ilmoittaa, että alikersantti Eeli Mäkelä on kaatunut taistelussa isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista. Valitan syvää suruanne, mutta lohduttakoon Teitä Kaikkivaltias ja Armahtava Jumala”

Näitä suruviestejä tuli Kuortaneellekin talvisodan aikana yhteensä 80 kappaletta, pelkästään Taipaleenjoelta 55 kpl. Sotilaspappien kirjoittamista surusanomista tuli tuolloin kaikkialla Pohjanmaalla valitettavan arkipäiväistä elämää, Naiset menettivät puolisoita ja poikiaan, talot jäivät ilman isäntää, lapset isiä. Rintamalla kaatumisessa korostui aina perheen ja kodin merkitys, olihan sotilailla ollut motiivina sotaan lähtiessä nimenomaan puolustaa kotia ja perhettä. Pappien kirjeissä oli kuvailtu rintaman viime hetkien tapahtumia sekä paljon lohduttavia sanoja Jumalan armosta ja sielun levosta kuolemisen jälkeen. Kirjeitä luettiin surutaloissa useaan kertaan ja usean henkilön toimesta. Koska Jumalaan uskottiin, haettiin sitä kautta usein vastauksia kuoleman oikeutukseen; sen katsottiin olevan suuremman voiman käsissä.

Sotien aikana 1939-1945 uskonnolla on ollut suuri merkitys Pohjanmaalla ja koko Suomessa, olihan myös useat sotaan lähteneet miehet saaneet vahvan kristillisen kasvatuksen kotonaan. Koti, uskonto ja isämaa ajatus eli vahvana kotirintamalla.

Sotilaan kaatuminen sodassa ja hautaan saattaminen yhdessä koettiin tuolloin koko paikkakunnan asiaksi: Olihan hän kaatunut, kuten sanottiin, meidän kaikkien puolesta: Kotiaan, Isänmaataan puolustaen. Sankarihautajaiset olivat myös merkittävä sosiaalinen tapahtuma ja niihin kokoontui usein hyvinkin runsaslukuinen yleisö osoittaen täten arvokkuutta sodan uhreille, sekä antaen samalla henkistä tukea omaisille.

Hiljentykää heidän muistolleen – kiitollisina ja kunnioittaen

Raimo Kallioniemi
Puheenjohtaja
Kuortaneen Reserviupseerikerho

Taipaleenjoen rannalla Terenttilän kyläalueella kasvaa metsikkö, jota kutsuttiin kansakoulun metsäksi. Metsällä oli suippomainen jatke pohjoisen suuntaan, Pärssisen metsä. Metsiköitä erotti muutaman sadan metrin aukea.

Kumpikaan metsäalue ei kuulunut puolustettaviin alueisiin syksyllä 1939 ja pääasema kulki niistä muutama sata metriä länteen. Sodan alettua niiden merkitys tajuttiin ja samoin teki puna-armeija, joka yritti ottaa metsät haltuunsa suoja- ja hyökkäysryhmitysalueeksi. Taipaleenjoen itäranta on kansakoulun metsän kohdalla noin 200 metrin päässä ja joessa virtaa varsin voimakas Kemppilänkoski, joka esti suorat joen ylitykset. Koski ei jäätynyt edes vuoden 1940 tammi- ja helmikuun hirmupakkasilla. Vihollinen kykeni kuitenkin hyödyntämään ylivoimaista aseistustaan tulittamalla esteettä joen yli kansakoulun metsässä olleita suomalaisia etuvartioasemia, joissa olleiden miesten päälle alkoi tulla kevyttä ja raskasta tulta. Samoihin aikoihin kun Laurilan johtama jalkaväkirykmentti 23 kävi asemiin ensimmäistä kertaa Terenttilän pääaseman tukikohtiin, sai hyökkääjä vankan jalansijan molemmissa metsissä. Jalkaväkirykmentti 23:n ottaessa rintamavastuun saapui ylemmistä esikunnista käskyjä, joiden mukaan metsät piti vallata takaisin. Riittäisi kun kansakoulun metsä otettaisiin, sillä Pärssisen metsän omistus lankeaisi voittajalle ikään kuin kaupantekijäisenä. Kuortaneen 7. komppania ja Töysän 8. komppania määrätään tähän tehtävään.

He lähtevät Virstakiveltä edeten Terenttilään vievän tien molemmin puolin. Heikkilän talo palaa, kun joukot ohittavat sen. Lapualaisten 3. KKK:n osa menee asemaan tukikohta 3:een, tarkoituksena tukea kuortanelaisten ja töysäläisten hyökkäystä. Aamulla miehet pyrkivät kyselemällä selvittämään vihollisen tarkkaa sijaintia, kun kuullaan että ylihärmäläiset ovat käyneet aamuyön tunteina kansakoulun metsikössä. Hyökkäysajankohtakin on kaikille vielä epäselvä. Lopuksi kuullaan päätös että klo. 12 aloitetaan, mutta pian H-hetkeä muutetaan vielä tunnilla eteenpäin. Kaikkien pitäisi olla ajasta selvillä.

Tukikohta 4:een perustetaan huoltopaikka, johon jäisi lääkintämiehiä, joita johti lääk.au. Armas Heinimäki, sekä asepuolta huoltamaan ase.au. Arvo Ala-Honkola. Tukikohta 4:n edestä menee hyökkäyssuunnassa oja , jonka kohdalle Armas Antila tekee piikkilankaesteeseen aukon. Tästä aukosta lähtisi koko komppania hyökkäykseen, vasemmalla olevassa tiheässä metsikössä tiedetään olevan vihollisia, määrästä ja aseistuksesta miehillä ei ollut tietoa.

Pienen kranaattikeskityksen jälkeen, Kuortaneen komppania tekisi suoran hyökkäyksen kohti kansakoulun metsikköä. Töysäläisten (8.K) oli määrä tukea hyökkäystä kaartaen Pärssiseen päin, kun oltaisiin edetty muutama sata metriä. Samoin kuin lapualaisten (3. KKK) pitäisi tukea hyökkäystä 3-tukikohdasta. Lapualaisia konekiväärimiehiä ei hyökkäyshetken siirto ollut koskaan tavoittanut, joten he ampuvatkin alkuperäisen käskyn mukaan, mutta tuntia liian aikaisin. Matkaakin konekiväärien asemasta itse metsikköalueeseen on liikaa, niin että tulella olisi ollut suurtakaan vaikutusta. Itse varsinaisesta hyökkäyksestä 3-tukikohtaan ei näy mitään.

Hyökkäys aloitetaan ja kansakoulua kohti edetään, joka on tosin jo palanut. Edessä on aukeaa peltoa, joka laskee Taipaleenjokeen asti. Hiekkalan taloryhmän maastossa on nyt vihollisia, johon myös lapualaisilla on näkyvyys. Piikkilankaesteen aukon jälkeen kaartaa kärki oikealle avoimeen maastoon, osa joukosta vasemmalle metsikköön ja pääosa suoraan ojan suunnassa Sikiöniemeä kohti. Aluksi hyökkäys näyttää etenevän hyvin. Osa vihollisen joukoista nousee ylös osin aukealta etumaastosta ja alkaa perääntyä kohti jokirantaa, hyökkääjän antaessa heille lisävauhtia. Pian selvisi kuitenkin, että vihollinen oli asettunut tukeviin asemiin heti aukean ympärillä olevan metsikön reunoihin. Vasemmalla metsikössä saadaan vallatuksi muutamia pikakiväärejä, jotka käännetään entisiä omistajiansa vastaan. Mutta pian vasemmalla alkaa töysäläistenkin sota käydä vaikeaksi. Yhdeksän töysäläistä miestä kaatuu joista useat jää kentälle.

Suoraan ojan suunnassa hyökännyt kuortanelaisten osasto pääsee Sikiöniemen aukean reunaan, matalan kiviaidan tapaiseen suojaan. Vihollinen nousee asemistaan ja aloittaa puolustautumisen, harvakäyntinen KK tulittaa aivan kuortanelaisten edessä. Tilanne alkoi näyttää jo huolestuttavalta, konekivääri saadaan kuitenkin vaikenemaan ja vallattua. Ase käännetään ympäri ja ltn. Koivisto asettuu ampumaan ja Paavo Latva-Erkkilä syöttää vyötä.

Kova hyökkäys jatkuu, Hiironniemen Toivo heittää käsikranaatin vihollisen asemaan, mutta hieman kohottautuessaan heittoon saa luodin kaulaansa, haavoittuen, mutta säilyttäen kuitenkin tajuntansa. Hänen veljensä Matti ja Juho Kukkola alkavat auttamaan Toivoa. Matti saa kuitenkin osuman ja kaatuu heti. Toivo alkaa vetää itseään kohti suojaavaa ojaa, menettäessä välillä tajuntansakin.

Ampuessaan konekiväärillä saa ltn. Koivisto vihollisen tulen vastaansa ja haavoittuu pian osumasta lonkkaan ja myös Latva-Erkkilä haavoittuu vyötä syöttäessään oikeaan käteen. Niin jää tarpeellinen tukiase hiljaiseksi, muilla miehillä kun aseesta ja sillä ampumisesta ei ole mitään kokemusta tai osaamista. Omat kertatulikiväärit osoittautuivat aivan liian hitaiksi tällaisessa hyökkäyksessä. Jälkijoukoissa etenevät lääkintämiehet vetävät jalkaan haavoittuneen päällikön ojan kautta piikkilankaesteelle ja omiin taisteluhautoihin. Honkolan Jussi ja Korpi-Hallilan Veikko tuhoavat kasapanoksella ja polttopullolla yhden ryssän hyökkäysvaunun. Se syttyy palamaan ja räiskähtelee iltaan asti Sikiönniemessä. Etelämäen Aarne saa pian toisenkin vaunun palamaan, vaikka KK-suihkut pyyhkivät ympäristöä.

Vastatuli ryssältä on voimakasta. Komppanian varapäällikkönä toimiva vänrikki Irjala yrittää vielä huutamalla saada osastoa jatkamaan hyökkäystään kohti tavoitetta. Vänrikki Irjala saa luodin vartaloonsa ja hänenkin sotatiensä päättyy.

Epäselväksi on jäänyt, että kuortanelaisista katosi hyökkäyksen tässä vaiheessa viisi miestä niin, että kukaan ei nähnyt heidän kaatuvan tai haavoittuvan. Jälkeenpäin arveltiin, että ainakin joku olisi jäänyt vangiksi ja palaisi myöhemmin, mutta kukaan ei palannut.

Lievemmin haavoittuneet lähtevät takaisinpäin omin voimin, vakavasti haavoittuneet huutavat apua. Apujoukkoja ei näy, lääkintämiehet ovat todennäköisesti jääneet niin paljon jälkeen ja eivät näe ja kuule niin takaa minkälaista hätää hyökkäyksen kärjessä kärsitään.

Kohta tilanne käykin hallitsemattomaksi kaaokseksi, ja alkaa sekava perääntyminen ojan kautta kohti piikkilankaesteen aukkoa. Jokainen toimii oman itsesuojeluvaistonsa mukaan, ainut päämäärä on päästä täältä pois. Perääntyminen matalan ojan kautta on vaikeaa, kaatuneita makaa ojassa ja vihollinen ampuu perään. Monta vaikeasti haavoittunutta jää kentälle. Muutaman haavoittuneen pystyy taistelijakaveri auttamaan takaisin aukolle. Paniikki kasvaa aukolla kaikkien pyrkiessä samaan reikään. Useita miehiä haavoittuu vielä tässäkin sumassa. Piikkilangat takertuvat vaatteisiin ja on pakko kohottautua, Jolloin luoti tapaa taistelijan joko tappaa tai haavoittaa. Omalla esteellä kuolee vielä kuusi miestä. Paavolan Akseli ja Koivuniemen Tauno kaatuvat vielä esteen takanakin. Lähimmäksi jääneet haavoittuneet ja kaatuneet saadaan haettua yöllä pois. Kankaanpään Akseli on viimeinen elävänä omin jaloin aukosta tullut mies.

Illalla jo hämärän tultua Toivo Hiironniemi makaa edelleen luodin kaulaansa saaneena omien linjojen edessä, yrittää kontata ja ryömiä aukkoa kohti, mutta voimat loppuu. Asemissa olevat keskisuomalaiset kuulee kuitenkin ähellyksen. Huutelevat tunnussanaa mutta mitenkäs kaulaan ammuttu saisi vastatuksi. Lopulta muutamat rohkeat lähtevät ojaan katsomaan, aikansa kontattuaan, huomaavat haavoittuneen ja hakevat Toivon aika kaukaakin esteen edestä pois. Samana iltana kuljetetaan muut omat kaatuneet pois kohti kaatuneiden kokoamispaikkaa.

Tämä niin lupaavasti alkanut yritys oli päättynyt, vain muutama kymmenen minuuttia meni siihen että Kuortaneen ja töysäläisten komppaniat olivat hajalle lyötyjä. Muutamia miehiä jää vielä varmistamaan neljännen tukikohdan tienoille. Sieltä näkyy alueelle hyvin, vaunut yhä palaa ja paljon ryssiä liikkuu alueella. Eipä kukaan jaksa enää edes ampua niitä. Mieli on maassa ja toisille päivä jätti niin kovan muiston, että mies ei toipunut entiseksi enää ollenkaan. Päivän hyökkäyksessä Kuortaneen 7. komppaniasta kaatui tai jäi kentälle 22 miestä ja haavoittui 29 miestä. Hyökkäyksessä mukana ollut töysäläisten 8. Komppania kärsi myös kovat tappiot 12 miestä kaatui ja 9 haavoittui.

Metsiköiden valtausta ei enää talvisodan aikana yritetty. Vihollinen oli tuonut ranta-alueelle suuret määrät elävää voimaa, sekä kalustoa. Heitä ja sitä uhkasi enää suomalaisten tykit ja heittimet, joilla, kuten yleisesti tiedetään, ei ollut tarpeeksi ammuksia. Metsät pysyivät sodan loppuun puna-armeijalla hyvinä suoja- ja hyökkäysvalmiusasemina, eivätkä suomalaiset voineet asialle mitään.

Raimo Kallioniemi
Puheenjohtaja
Kuortaneen Reserviupseerikerho