Perinne

Perinteen mukaan juhlapäivä aloitettiin Jumalanpalveluksella, jonka jälkeen kirkossa Isonkyrön paikallistoimikunnan puheenjohtaja Jaakko Pukkinen piti puheen, jossa hän valotti ansiokkaasti kaatuneiden muistopäivän syntyä ja korosti perinteen siirtoa nuoremmille sukupolville.

Hienoa oli, että Jumalanpalvelukseen oli saatu mukaan nuori laulaja Margareta Tauriainen, joka lauloi kaksi laulua kanttori Suvi Koiviston säestämänä.

Lippulinnassa nähtiin ensimmäisen kerran Isonkyrön Karjalaisten vasta valmistunut lippu kantajineen. Seppelpartiot lähetettiin Sankarihaudalle, Asevelihaudalle ja Karjalaan jääneiden muistomerkille.

Kun jokaiselle lipulle oli saatu kantaja ja kunniavartio, muodostui tästäkin tapahtumasta kunnioitettava joukko vapaaehtoisia, josta voi vain iloita. Perinne jatkuu vahvana!

Esko Petäjä
Isokyrö

Keväinen aurinko paistoi Kauhavan Hopiavuoren ampumaradalla, kun reserviläisampujat kokoontuivat kenttäammunnan piirinmestaruuskilpailuihin 9.5.2026. Päivän aikana kilpailtiin sekä diopteri- ja kiikari- että perinnekiväärilajeissa, joissa vanhat sotilasaseet ja perinteiset ampumataidot olivat keskiössä.

Kilpailujen järjestelyistä vastannut Kauhavan Reserviläisten aktiivi Jani Lepistö kuvailee perinneaseammuntaa reserviläisampumaurheilun “jokkissarjaksi”.

– Perinneaselajeissa ammutaan toisen maailmansodan aikaisilla aseilla. Kiväärilajeissa ovat käytössä esimerkiksi suomalaiset m/39-kiväärit (Ukko-Pekka) ja m/28-30-kiväärit (pystykorva). Lisäksi on omat lajit sodanaikaisille pistooleille, kuten Parabellum- ja Lahti-pistooleille, Lepistö kertoo.

Perinneammunnan viehätys syntyy hänen mukaansa siitä, että laji pysyy maanläheisenä. Kalliit huippuvarusteet eivät ratkaise kilpailua, vaan tärkeintä ovat perustaidot ja ampumatekniikka.

– Esimerkiksi joissakin Suomen Ampumaurheiluliiton kisoissa käytettävät ratakiväärit voivat maksaa varusteineen helposti kymmeniä tuhansia euroja, kun taas verrattain hyvän ja ampumakelpoisen perinnekiväärin saa muutamalla sadalla eurolla. Lisäksi täällä ammutaan tavallisissa ulkoilu- tai maastovaatteissa. Erilaiset tukevat ampumapuvut ovat kiellettyjä, Lepistö sanoo.

Vanhat aseet opettavat nöyryyttä

Perinnekiväärilajit eivät kuitenkaan päästä harrastajaa helpolla. Lepistön mukaan juuri vanhojen aseiden erityispiirteet tekevät lajista haastavan etenkin uusille ampujille.

– Nuorille voi tulla tässä lajissa alkuun pieni motivaatiokuoppa. Kun ensimmäistä kertaa ampuu Ukko-Pekalla, olkapää on helposti kipeänä eikä tauluun välttämättä tule kaikkia osumia. Pitkä kivääri pitää opetella vakauttamaan asehihnan avulla, ja ampuma-asento on aivan erilainen kuin nykyaikaisilla rynnäkkökivääreillä, hän kertoo.

Samalla vanhat aseet tasoittavat sukupolvien välistä kilpailua. Lepistö muistuttaa, että kokemus näkyy tuloksissa vuodesta toiseen.

– Tässä lajissa näkee usein, kuinka 60–70-vuotiaat herrat voittavat nuorempia ampujia tasaisen varmasti. Moni vanhemmista ampujista on käyttänyt näitä aseita jo varusmiespalveluksessa, joten perustaito on selkäytimessä.

Hänen mukaansa juuri kokeneiden harrastajien merkitys on suuri uusien ampujien opastamisessa.

– Vanhempien ampujien pitäisi neuvoa ja kouluttaa uusia harrastajia. Perinneaselajeissa toistoja tarvitaan paljon, mutta samalla kannattaa harrastaa monipuolisesti muitakin ampumalajeja. Sieltä tulee usein ahaa-elämyksiä myös omaan päälajiin.

“Mikään ei tapahdu itsestään”

Kilpailupäivä näyttää ulospäin sujuvalta, mutta tapahtuman järjestäminen vaatii paljon työtä. Ratavuorot pitää varata hyvissä ajoin, toimitsijat hankkia paikalle ja rata-alue pitää kunnossa.

– Monelta tuntuu unohtuvan, ettei Suomessa juuri millään ampumaradalla ole palkattua henkilökuntaa. Kaikki tehdään käytännössä rakkaudesta lajiin, Lepistö sanoo.

Turvallisuus on tapahtumassa kaiken perusta. Radalla korostuvat aseen turvallinen käsittely, kuulon- ja silmiensuojaimet sekä ratakomennot, joita kaikkien on noudatettava tarkasti.
– Ennakoimattomia tilanteita voi tulla nopeasti. Taulu voi revetä tai radalla voi tapahtua jotain muuta, jolloin kaikkien pitää reagoida välittömästi.

Lepistön mukaan reserviläisammunnalla on myös laajempi merkitys suomalaiselle maanpuolustukselle.

– Ammunta on sotilaan perustaito. Riippumatta siitä, mikä oma tehtävä sodan ajan joukossa on, kaikkien pitää osata ampua. Hän kertoo reserviläistoiminnan kiinnostuksen kasvaneen erityisesti Ukrainan sodan laajenemisen myötä.

– MPK:n järjestämissä koulutuksissa näkyi selvästi, että mukaan tuli paljon uusia ihmisiä eri ikäryhmistä. SRA-lajit ovat kasvattaneet suosiotaan, mutta oman havaintoni mukaan perinneaselajeissa harrastajien määrä on vähentynyt.

“Tämä on vähän verissä”

Kilpailijoiden joukossa nähtiin myös 51-vuotias Jani Lindroos, joka on harrastanut perinneaseammuntaa jo parikymmentä vuotta. Laihialta lähtöisin oleva ja nykyisin Ylihärmässä asuva Lindroos toimii Ylihärmän Reserviläisten puheenjohtajana.

Hän kertoo kiinnostuksen ampumaharrastukseen lähteneen jo lapsuudenkodista.

– Isä oli innokas aseharrastaja ja metsästäjä, joten tämä on vähän verissä, Lindroos sanoo. Hänen mukaansa perinneammunnassa viehättää erityisesti lajin mutkattomuus.

– Tämä on maanläheinen laji. Täällä ei käytetä erikoistakkeja, kenkiä tai muita välineitä, vaan ammutaan tavallisissa varusteissa. Säännöt pitävät huolen siitä, ettei tästä tule välineurheilua. Lindroos painottaa myös harrastuksen sosiaalista puolta.

– Tästä saa paljon kavereita ja tuttuja. On hienoa lähteä porukalla esimerkiksi SM-kisoihin eri puolille Suomea. Nämä piirit ovat melko pienet, joten käytännössä kaikki tuntevat toisensa ainakin jollain tavalla.

Vaikka hän on kokeillut muitakin ammuntalajeja, kuten kasa-ammuntaa, perinneaselajit ovat säilyneet tärkeimpänä harrastuksena. – Onhan siinä oma haasteensa ampua vanhalla kiväärillä. Se tekee tästä kiinnostavaa vuodesta toiseen.

Hopiavuoren kilpailupäivä osoitti jälleen, että perinneaseammunta ei ole vain vanhojen aseiden harrastamista. Se on yhdistelmä historiaa, käytännön ampumataitoa, vapaaehtoistyötä ja vahvaa yhteishenkeä – sekä sukupolvelta toiselle siirtyvää osaamista.

Kari Hernesniemi
Kauhavan Reserviläiset

Suomen ilmavoimamuseo Tikkakoskella esittelee Suomen sotilasilmailun historiaa yli sadan vuoden ajalta. Teimme Sotien 1939 – 1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksen järjestämän kevätretken museoon lauantaina 9. toukokuuta Härmän liikenteen pikkubussilla. Matka taittui ja olimme perillä museon aukenemis- aikaan esittelijän, konservaattori Harri Holopaisen jo odottaessa kahdeksantoista henkistä ryhmäämme.

Suomen sotilasilmailun voidaan laskea alkaneen ruotsalaisen kreivi Eric von Rosenin lahjoittaessa 6.3.1918 kolmen kuukauden ikäiselle itsenäiselle suomelle sen ensimmäisen lentokoneen, merkiltään Thulin typ D. Koneeseen oli maalattu kreivin henkilökohtainen onnenmerkki hakaristi, josta muodostui myös ilmavoimiemme tunnus, huomattavasti ennen kansallissosialistisen Saksan hakaristiä. Vanhojen piirustusten mukaan rakennettu Thulin kone on ripustettu museon kattoon. Oppaamme vei meidät mainiolla asiantuntemuksella sotilasilmailun historiaan, lentokoneiden kehityksen ollessa kaksikymmenluvulta kolmekymmenluvulle ja siitä eteenpäin huikeaa. Tutuksi tulivat englantilaiset Martinsyde F.4 Buzzard, De Havilland D.H.60 Moth, ranskalaiset Breguet 14 A2, Gourrdou-Leseurre, sekä muut alkuajan koneemme.

Siirtyessämme talvisodan lentokalustoon voidaan todeta sen olleen varsin vaatimatonta. Suomeen ehdittiin ostaa ja sittemmin lisensillä valmistaa hollantilaista Fokker D.XXI hävittäjää. Ennen talvisotaa Fokkereita oli ilmavoimilla tasan 35 kappaletta, sittemmin niitä valmistettiin kaikkiaan 90 konetta. Kyseinen Fokker oli mm. luutnantti Jorma ”Zamba” Sarvannon koneena hänen tehdessä sotilasilmailun historiaa ampuen 6. tammikuuta vuonna 1940 alas neljässä minuutissa kuusi venäläistä pommikonetta, saavutus on edelleen maailmanennätys. Kaikkiaan Suomen ilmavoimilla oli käytössään talvisodan alettua 116 konetta, joista suuri osa vanhentunutta. Tilaston mukaan sodassa neuvostoliiton menetykset olivat ilmataisteluissa 207 ja ilmatorjunnan alas ampumat 314, eli yhteensä 521 konetta. Suomalaisten menetykset talvisodassa olivat yhteensä 65 konetta.

Jatkosodan kalusto olikin sitten huomattavasti parempaa, päähävittäjän ollessa jatkosodan alussa amerikkalainen Brewster Model. Muita hävittäjiä sodan kuluessa olivat mm. Fokker, Morane Saulnier, Hawker Hurricane, Fiat G 50 jne. Maaliskuussa 1943 saatiin sitten päähävittäjäksi ensimmäiset 16 saksalaista Messerschmitt 109 hävittäjää, joita toimitettiin sodan kuluessa huomattavasti lisää. Pommikoneista ilmavoimamuseolla on näytteillä englantilainen Bristol Blenheim, muita jatkosodan aikana Suomen käyttämiä pommikoneita olivat saksalaiset Dornier Do 17, Junkers Ju 88, sekä neuvostoliittolaiset sotasaaliskoneet Iljusin DB-3 ja Tupolev SB-2. Jatkosodan tilaston mukaan neuvostoliiton konetappiot olivat suomen rintamilla yhteensä 2792 konetta, joista lentojoukkojen osuus 1600 ja ilmatorjunnan alas ampumat 1031 konetta. Suomalaisten menetykset olivat kaikkiaan 423 konetta.

Erityistä mielenkiintoa herätti venäjältä järvestä löytynyt ja nostettu, sittemmin amerikkaan päätynyt Brewster Model (BW372). Kyseinen BW oli luutnantti Lauri Pekurin (Ohukainen) kone, joka ammuttiin alas venäläisten Hurricane hävittäjien toimesta 25.6.1942. Pekuri pelastautui palavasta koneesta, ui rantaan ja taivalsi kolme vuorokautta omalle puolelle, selviten vielä nipin napin omasta miinakentästä. Tämän hetken tiedon mukaan kone on lainalla Tikkakoskella Yhdysvaltain merivoimien ilmailumuseolta vuoteen 2028 saakka. Kone on ainoa jäljellä oleva Brewster maailmassa.

Sotien jälkeen edettiin niukkaa aikaa, niin myös ilmavoimissa, jossa toiminta jatkui jotenkuten Pariisin rauhansopimuksen määräämissä rajoissa. Ilmavoimat kehitteli myös omia koneita, jo sodan aikana suunniteltiin ja kehitettiin Messerschmitt 109 tasoinen VL Pyörremyrsky torjuntahävittäjä, joka lensi ensilentonsa Tampereella marraskuussa vuonna 1945. Valmet Vihuri harjoitushävittäjä nousi siivilleen helmikuussa vuonna 1951. Näin säilyi lentokoneteollisuus elinvoimaisena Suomessa sotien jälkeen. Ikävä kyllä, näillä koneilla sattui myös onnettomuuksia, kaikkiaan 16 konetta tuhoutui ja 9 lentäjää sai surmansa.

Siirryttäessä suihkukauteen on museossa esillä De Havillad Vampire, englantilainen rinnakkain istuttava suihkuharjoituskone, ilmavoimien ensimmäinen ulkomainen hankinta sotien jälkeen. Kuusi ensimmäistä Vampirea saapui suomeen vuonna 1953. Seuraava suihkukonetyyppi oli myös englantilainen Folland Gnat Mk.1, kone saapui Tikkakosken Luonetjärvelle heinäkuussa vuonna 1958. Mainittakoon, että ensimmäiselle Gnat koneelle annettiin lempinimi ”Kreivi von Rosen”. Gnat oli myös kone, jolla jo mainittu Lauri Pekuri ylitti ensimmäisenä suomalaisena äänen-nopeuden, eli 1 Mach. Ranskalaisen Fouga Magisterin suihkuharjoituskoneen hankintapäätös tehtiin lokakuussa vuonna 1958. Koneita oli 1958 – 1988 ilmavoimien käytössä kaikkiaan 80kpl ja sillä koulutettiin 30 vuoden aikana huikeat 732 ohjaajaa. Neuvostokalustoon siirryttiin silloisen huippuhävittäjän Mig-21F myötä vuonna 1963, jonka ”siivellä” ostettiin myös neljä kaksipaikkaista Mig-15UTI- harjoitushävittäjää.

Näin oli siirrytty 2 Mach-kauteen, 21F.n saavuttaessa kaksinkertaisen äänen nopeuden. Koneen viimeinen sotilaslento suomessa tapahtui vuonna 1986. Ensimmäisten 16kpl Saab Drakenin tilaus vahvistettiin. huhtikuussa vuonna 1970. Koneita oli ilmavoimien käytössä kaikkiaan 48 kappaletta, viimeisen lentonsa se lensi ilmavoimien käytössä elokuussa vuonna 2000. Täytyy myös mainita, että museolla on näytillä myös ilmavoimien käytössä olleet MI-1 ja MI-4 helikopterit.

Tästä eteenpäin elämmekin jo sitten nykyaikaa. Tänään lennetään Hawkilla ja F-18 Horneteilla, helikoptereilla MD500, sekä NH-90 kuljetuskoptereilla. Tulevaisuudessa ilmapuolustus on hävittäjien osalta Lockheed Martin F-35:lla. Tulevaisuudesta puhuttaessa droonit ovat sitten oma maailmansa, joka on asia sitten erikseen. Toisessa kerroksessa voimme ihailla sotilaskoneiden pienoismalleja, joita on runsaasti. Kaikkiaan 19 ilmavoimissa palvellutta sotilasta sai toisen luokan Mannerheim ristin, kaksi heistä; Juutilainen ja Wind kahdesti. Esillä oli myös muutaman ilmavoimien Mannerheim ristin ritarin kunniamerkit, mm. viimeisen ilmavoimissa kaatuneen ritarin kapteeni Paavo Kahlan risti ja muut kunniamerkit.

Tikkakoskella on ilmavoimiemme historia todella hyvin esillä, joten uskallan vilpittömästi suositella. Kiitos oppaallemme Harri Holopaiselle, hänen tietämyksensä on erinomaista, joten opastettu kierros ryhmälle on aivan ehdoton.

Jari Ojala
Sotien 1939-1945
Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry

Veteraanien rosvopaistitilaisuus järjestettiin Härmän kylpylässä huhtikuun 27. päivänä. Tilaisuus oli samalla Kauhavan kaupungin kansallisen veteraanipäivän juhlatilaisuus. Tuota edelsi uudelleen sijoitetun Mannerheim-muistomerkin paljastaminen ja seppeleenlasku Pihkahovisäätiön kiinteistölle Härmän Kylpylän taakse.

Perinne rosvopaistijuhlan järjestämisestä on aloitettu vuonna 1992 näyttelijä Leo Lastumäen ideoimana. Lastumäen ideasta otti kopin hänen ystävänsä, nyt eläkkeellä oleva lentopurseri Kalevi Rönnkvist. Rönnkvist lähti toteuttamaan tätä tehtävää yhdessä muiden Finnairin lentävän henkilöstön ja yhteistyötahojen kanssa. Sama tilaisuus on nyt järjestetty reilut 30 vuotta ja ympäri suomea on tilaisuuksia ollut yli 400.

Näiden juhlahetkien onnistumiselle lyötiin ensimmäiset tahdit kuitenkin edeltävänä yönä. Rosvopaistin valmistukseen tarvitaan tuntien kestävää isoa avotulen tekoa. Piipahdin seuraamaan ja rupattelemaan yöllä klo 3.00 jälkeen tulivartiossa olleita rauhanturvaajia. Tehtävää suorittivat Asko Peltola, Juhani Hänninen ja Mika Mäki. Vartiotehtävät olivat heille tuttua työtä YK-tehtävistä jo Libanonin ja Namibian ajoilta. Näille aktiivireserviläisille homma oli tärkeä ja mieluisa. Mäki kertoikin, että yön aikana poltettiin viisi kuutiota halkoja riittävän hiilloksen saamiseksi rosvopaistin kypsentämiseen.

Kello kuuden aikoihin saapuivat Finnairin miehet tulisuoja-asuissaan ja aloittivat varsinaisen kypsennysvaiheen. ”Kuopan” pohjalla oli betonilaattoja ja siihen asetettiin metalliverkko, jonka päälle laitettiin lihapaketteja 100kg edestä. Ne peitettiin hiilloksella kaivinkoneen kauhalla ja sen päälle vielä kivituhka. Kypsentämisvaihe kesti n. 6 tuntia. Sitten hauta auki ja herkullinen tulos nähtiin aikanaan lautasella.

♦ ♦ ♦

Virallisen ohjelman klo 12.00 aloitti Mannerheim-muistomerkin paljastustilaisuus Härmän Kylpylän takana. Tilaisuus alkoi seppeleenlaskulla, jonka suoritti Porin prikaatin komentaja prikaatinkenraali Jami Virta ja Ylihärmän Reserviläisistä Mika Mäki. Kunniavartiossa muistomerkin vierellä seisoivat Porin prikaatin varusmiehet. Juhlavaa hetkeä säestivät haitareilla Veikko Ahvenainen ja Carita Nordlund.

Tämän jälkeen Pihkahovisäätiön hallituksen puheenjohtaja Tapio Liinamaa piti puheen muistomerkillä, jossa mm. valotti muistomerkin siirtoon liittyviä seikkoja nyt tänne Pihkahovisäätiön kiinteistölle. Edellisen sijoituspaikan kiinteistö oli yllättäen jouduttu myymään ja siirto nykyiselle paikalle tuli ajankohtaiseksi. Täältä sille löytyi edelleenkin arvoisensa paikka.

Puheessaan Liinamaa kertasi Mannerheimiin ja Tammisunnuntaihin 1918 liittyviä tapahtumia. Uuteen paikkaan liittyy myös vahvoja sotahistoriallisia kaikuja. Pihkahovi nimitystä käytettiin yhdestä keskeisestä korsusta Taipaleenjoella talvisodassa ja se oli tuttu paikka siellä taistelleille ylihärmäläisjoukoille. Tuohon korsuun on viitattu usein heidän muistellessa tuota sota-aikaa. Liinamaa siteerasi myös Mannerheimin lähettämää kiitosviestiä Ylihärmän urheille rintamamiehille, jotka Taipaleenjoella ja Vuosalmella antoivat merkittävän panoksensa sotatoimien onnistumiselle tuolla rintamalla.

♦ ♦ ♦

Klo 13.00 alkavaan Rosvopaisti- ja Kauhavan kaupungin veteraanijuhlaan oli kutsuttu veteraanien lisäksi heidän puolisonsa, sotalesket, lotat, pikkulotat, sotilaspojat ja rintamapalvelustunnuksen saaneet. Heidän avustajansa olivat myös tervetulleita. Pohjanmaan ja Etelä-Pohjanmaan sotilaskotisisaret olivat kutsuttujen joukossa. Tämä Kauhavan kaupungin veteraanijuhla järjestettiin yhteistyössä Pihkahovisäätiön, Ylihärmän Reserviläisten ja Finnairin lentävän henkilöstön kanssa. Tilaisuuden juonsivat purseri Kalevi Rönnkvist ja Kaupungin hyvinvointipäällikkö Heli Luoma. Juhlapuheita pitivät Porin prikaatin komentaja prikaatinkenraali Jami Virta ja Kauhavan kaupunginjohtaja Vesa Rantala. Kutsuja oli lähetetty 250 ja paikalla väkeä taisi olla lähemmäs 300.

Juhlapuheitten jälkeen kohotettiin alkumaljat prikaatinkenraali Virran johdolla. Sitten päästiin, ehkä päivän odotetuimpaan hetkeen eli rosvopaistiruokailuun, jonka kirkkoherra Jyrki Jormakka siunasi ensin. Ruokailussa avustivat ja tarjoilivat Finnairin lentävän henkilöstön lisäksi Porin prikaatin varusmiehet ja lähialueen reserviläiset. Pitkän kypsytyksen saanut rosvopaisti sai runsaasti kiitosta juhlayleisöltä ja kyllähän se oli suunmukaista myös allekirjoittaneelle. Jälkiruokakahvit ja konjakit kuuluvat myös päivän menuuseen.

Tilaisuudessa muisteltiin myös sota-aikoja ja palkittiin paikallisen yläkoulun 9-luokkalaisten kirjoituskilpailun parhaita aiheesta ”Minun Isänmaani”. Mannerheim-taulut ja 100 euron stipendit saivat Jonne Ekola ja Eerika Aalto.

Päivän viihteellisessä osuudessa päästiin kuulemaan Eino Grönin ikivihreitä kappaleita, jotka innoittivat myös tanssijoita parketille. Erkki Liikasen lupsakan karjalaispojan tyylillä esitetyt kappaleet saivat hymyn huulille katsojissa. Sota-aikaan Liikanen oli itsekkin joutunut evakkoon Kauhajoelle. Haitarilla esityksiä säestivät Veikko Ahvenainen ja Carita Nordlund.

Omassa puheenvuorossaan Pihkahovisäätiön toimitusjohtaja Jan-Erik Hagfors kiitteli yhteistyötahoja tästä tapahtumasta ja lupaili ehkä jatkoakin ensivuonna. Aika näyttää, toteutuuko se. Tilaisuus päättyi Finnairin lentävän henkilöstön yhteislauluun Veteraanin iltahuuto kappaleella.

♦ ♦ ♦

Kello 18:00 alkoi Härmän Kylpylän auditoriossa sotahistorioitsija ja Keskisuomalaisen toimittajan Pauliina Ylitalon luento: ”Lottapuvussa haudatut – talvi-ja jatkosodan kaatuneet naiset”. Paikalle oli saapunut mm. monta pikkulottaa, koska olivat samaan aikaan kuntoutuksessa talossa.

Sodissamme kentälle kaatuneet Lotat, kuten kaatuneet miehetkin on aina pyritty toimittamaan takaisin kotipitäjäänsä hautausta varten. Tämä ainutlaatuinen tapa ei ole käytössä missään päin muualla maailmassa kuin suomessa. Lottia ja kentälle kaatuneita miehiä on siis kohdeltu tasa-arvoisesti sodan aikana. Lottia olisi voitu haudata myös sankarihautaan, mutta useimmiten heidät haudattiin omaisten toivomuksesta omiin sukuhautoihinsa. Tapana oli, että lottaa saattelivat hautaan arkkua kantaen toiset lotat.

Luennolla Ylitalo otti esille muutamia tapauksia kuvin ja tallennetuin koostevideoin. Nämä kuvat ja dokumentit sisälsivät tietoa kuolinilmoitusten muodossa tai niistä oli olemassa erillisiä ilmoituksia sen ajan lehtitiedoissa. Kaatumisen hetket ja syyt oli kirjattu ylös normaaliin tapaan myös senhetkisissä palveluspaikoissa.

Sodan päätyttyä valvontakomission lakkauttaessa lottajärjestön tämä yhdenvertaisuus jollakin lailla katosi pikkuhiljaa. Olihan lottajärjestön toiminta sodan jälkeen kielletty puheenaihe. Sodissa käyneitten miesten ja lottien arvostus ei enää ollutkaan tasa-arvoista. Nykypäivänä tuo tilanne on kuitenkin palautunut. Ylitalo on tekemässä tästä aiheesta väitöskirjaa tulevana vuonna ja myös kaatuneitten lottien matrikkelikirjaa. Sodissamme kaatui kaikkiaan 403 lottaa.

♦ ♦ ♦

Illalla laskiessani siniristilippua taloyhtiön tangosta mietin, että olipa melkoinen veteraanipäivän kattaus takana. Hienoja hetkiä yli vuorokauden mittaisessa aikajanassa. Se oikeastaan alkoi jo sunnuntai jumalanpalveluksen jälkeen suoritetulla seppeleenlaskulla kunniavartiossa sankarihaudoilla veteraanikuoron laulua kuunnellen. Tuolla jo asetettiin pienoisliput sankarihaudoille kirkkoväen toimesta veteraanipäivää kunnioittamaan. Sanoisin, että ainutkertaista. Toivottavasti joskus saan olla vielä jossain samansuuntaisessa mukana.

Mukana ollut

Veli-Matti Keskinen
Lakeuden Maanpuolustajan toimituskunta

Asemiesmuseon ja Tykkipuiston aikaisempina vuosina tapahtunut esittely kuudesluokkalaisille, esiteltiin tänä vuonna ensimmäisen kerran yläkoulun seitsemäsluokkalaisille.

Kuljetuskustannukset säästyivät, kun yläkoululta voitiin tulla kävellen esiteltäville kohteille. Erkki Hölsö, Juha Savinainen ja Raimo Suhonen toimivat asiantuntijaoppaina taas kerran. Illalla kunnan järjestämään juhlaan oli saatu upea esitelmöitsijä Timo Fors. Oli ihmeellistä, kuinka hiljaiseksi hän sai runsaan kuulijakunnan, olihan monella osallistujalla kokemus lähiomaisen rintamalla kaatumisesta.

Kunnallisneuvos Jaakko Pukkinen lausui tervehdyssanat, joissa hän valotti veteraanipäivän syntyä. Musiikkiesityksistä vastasivat veljekset Miika Rinta-Korkeamäki ja Rami Rinta-Korkeamäki, sekä lukion kulttuurilinjan opiskelijat musiikinopettajansa Susanna Porasen johdolla. Järjestelyistä vastasi kunnan kulttuurivastaava Krista Pollari, kahvituksesta vastasivat oppilaat yläkoulusta.

Tilaisuuden jälkeen moni jäi vielä keskustelemaan Timo Forsin kanssa, luento oli todella liikuttanut.

Kiitollisuudella
Esko Petäjä