Keväinen aurinko paistoi Kauhavan Hopiavuoren ampumaradalla, kun reserviläisampujat kokoontuivat kenttäammunnan piirinmestaruuskilpailuihin 9.5.2026. Päivän aikana kilpailtiin sekä diopteri- ja kiikari- että perinnekiväärilajeissa, joissa vanhat sotilasaseet ja perinteiset ampumataidot olivat keskiössä.
Kilpailujen järjestelyistä vastannut Kauhavan Reserviläisten aktiivi Jani Lepistö kuvailee perinneaseammuntaa reserviläisampumaurheilun “jokkissarjaksi”.
– Perinneaselajeissa ammutaan toisen maailmansodan aikaisilla aseilla. Kiväärilajeissa ovat käytössä esimerkiksi suomalaiset m/39-kiväärit (Ukko-Pekka) ja m/28-30-kiväärit (pystykorva). Lisäksi on omat lajit sodanaikaisille pistooleille, kuten Parabellum- ja Lahti-pistooleille, Lepistö kertoo.
Perinneammunnan viehätys syntyy hänen mukaansa siitä, että laji pysyy maanläheisenä. Kalliit huippuvarusteet eivät ratkaise kilpailua, vaan tärkeintä ovat perustaidot ja ampumatekniikka.
– Esimerkiksi joissakin Suomen Ampumaurheiluliiton kisoissa käytettävät ratakiväärit voivat maksaa varusteineen helposti kymmeniä tuhansia euroja, kun taas verrattain hyvän ja ampumakelpoisen perinnekiväärin saa muutamalla sadalla eurolla. Lisäksi täällä ammutaan tavallisissa ulkoilu- tai maastovaatteissa. Erilaiset tukevat ampumapuvut ovat kiellettyjä, Lepistö sanoo.
Vanhat aseet opettavat nöyryyttä
Perinnekiväärilajit eivät kuitenkaan päästä harrastajaa helpolla. Lepistön mukaan juuri vanhojen aseiden erityispiirteet tekevät lajista haastavan etenkin uusille ampujille.
– Nuorille voi tulla tässä lajissa alkuun pieni motivaatiokuoppa. Kun ensimmäistä kertaa ampuu Ukko-Pekalla, olkapää on helposti kipeänä eikä tauluun välttämättä tule kaikkia osumia. Pitkä kivääri pitää opetella vakauttamaan asehihnan avulla, ja ampuma-asento on aivan erilainen kuin nykyaikaisilla rynnäkkökivääreillä, hän kertoo.
Samalla vanhat aseet tasoittavat sukupolvien välistä kilpailua. Lepistö muistuttaa, että kokemus näkyy tuloksissa vuodesta toiseen.
– Tässä lajissa näkee usein, kuinka 60–70-vuotiaat herrat voittavat nuorempia ampujia tasaisen varmasti. Moni vanhemmista ampujista on käyttänyt näitä aseita jo varusmiespalveluksessa, joten perustaito on selkäytimessä.
Hänen mukaansa juuri kokeneiden harrastajien merkitys on suuri uusien ampujien opastamisessa.
– Vanhempien ampujien pitäisi neuvoa ja kouluttaa uusia harrastajia. Perinneaselajeissa toistoja tarvitaan paljon, mutta samalla kannattaa harrastaa monipuolisesti muitakin ampumalajeja. Sieltä tulee usein ahaa-elämyksiä myös omaan päälajiin.
“Mikään ei tapahdu itsestään”
Kilpailupäivä näyttää ulospäin sujuvalta, mutta tapahtuman järjestäminen vaatii paljon työtä. Ratavuorot pitää varata hyvissä ajoin, toimitsijat hankkia paikalle ja rata-alue pitää kunnossa.
– Monelta tuntuu unohtuvan, ettei Suomessa juuri millään ampumaradalla ole palkattua henkilökuntaa. Kaikki tehdään käytännössä rakkaudesta lajiin, Lepistö sanoo.
Turvallisuus on tapahtumassa kaiken perusta. Radalla korostuvat aseen turvallinen käsittely, kuulon- ja silmiensuojaimet sekä ratakomennot, joita kaikkien on noudatettava tarkasti.
– Ennakoimattomia tilanteita voi tulla nopeasti. Taulu voi revetä tai radalla voi tapahtua jotain muuta, jolloin kaikkien pitää reagoida välittömästi.
Lepistön mukaan reserviläisammunnalla on myös laajempi merkitys suomalaiselle maanpuolustukselle.
– Ammunta on sotilaan perustaito. Riippumatta siitä, mikä oma tehtävä sodan ajan joukossa on, kaikkien pitää osata ampua. Hän kertoo reserviläistoiminnan kiinnostuksen kasvaneen erityisesti Ukrainan sodan laajenemisen myötä.
– MPK:n järjestämissä koulutuksissa näkyi selvästi, että mukaan tuli paljon uusia ihmisiä eri ikäryhmistä. SRA-lajit ovat kasvattaneet suosiotaan, mutta oman havaintoni mukaan perinneaselajeissa harrastajien määrä on vähentynyt.
“Tämä on vähän verissä”
Kilpailijoiden joukossa nähtiin myös 51-vuotias Jani Lindroos, joka on harrastanut perinneaseammuntaa jo parikymmentä vuotta. Laihialta lähtöisin oleva ja nykyisin Ylihärmässä asuva Lindroos toimii Ylihärmän Reserviläisten puheenjohtajana.
Hän kertoo kiinnostuksen ampumaharrastukseen lähteneen jo lapsuudenkodista.
– Isä oli innokas aseharrastaja ja metsästäjä, joten tämä on vähän verissä, Lindroos sanoo. Hänen mukaansa perinneammunnassa viehättää erityisesti lajin mutkattomuus.
– Tämä on maanläheinen laji. Täällä ei käytetä erikoistakkeja, kenkiä tai muita välineitä, vaan ammutaan tavallisissa varusteissa. Säännöt pitävät huolen siitä, ettei tästä tule välineurheilua. Lindroos painottaa myös harrastuksen sosiaalista puolta.
– Tästä saa paljon kavereita ja tuttuja. On hienoa lähteä porukalla esimerkiksi SM-kisoihin eri puolille Suomea. Nämä piirit ovat melko pienet, joten käytännössä kaikki tuntevat toisensa ainakin jollain tavalla.
Vaikka hän on kokeillut muitakin ammuntalajeja, kuten kasa-ammuntaa, perinneaselajit ovat säilyneet tärkeimpänä harrastuksena. – Onhan siinä oma haasteensa ampua vanhalla kiväärillä. Se tekee tästä kiinnostavaa vuodesta toiseen.
Hopiavuoren kilpailupäivä osoitti jälleen, että perinneaseammunta ei ole vain vanhojen aseiden harrastamista. Se on yhdistelmä historiaa, käytännön ampumataitoa, vapaaehtoistyötä ja vahvaa yhteishenkeä – sekä sukupolvelta toiselle siirtyvää osaamista.
Kari Hernesniemi
Kauhavan Reserviläiset