Perinne

Sotainvalidien Veljesliiton Etelä-Pohjanmaan piiri ry:n toiminnanjohtaja Marko Hakalan puhe Seinäjoella 27.4.2019 seppeleenlaskutilaisuudessa.

Toissa vuonna julkaistiin uusin versio elokuvasta Tuntematon Sotilas.
Uuden elokuvan julkaisu sai aikaan runsaan palauteryöpyn. Valtaosa palautteesta näytti olevan positiivista, mutta mukana oli myös paljon kritiikkiäkin. Joku moitti, että miksi hävittyä sotaa ihannoidaan ja siitä tehdään jopa elokuvia.
Tänä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisuuden aikana luodaan uutta ja erilaista historiaa. Alikersantti Rokka on suomalaisille itsekunnioituksen ja pokkuroimattomuuden symboli. Hän nauttii sodasta, mutta ei tappamisesta. Hän ei vihaa vihollista, vaan tarjoaa mm. vangiksi jääneelle teetä ja sotii vain kotiseutunsa puolesta jättäen sodan moraalin pohtimisen muiden tehtäväksi. Hän on rehellinen, suoraselkäinen suomalainen.
Millainen on tämän päivän Rokka? Erilainen, se lienee ainakin selvää.

Menneinä reiluna 26 työvuotenani veteraanien parissa olen saanut tutustua varsin moneen anttirokkaan. Muistan hyvin ensimmäisen työpäiväni syksyllä 1993 kun lähdin uimahalliin vaikeavammaisen sotainvalidin kanssa. Sotainvalidin, jolla oli molemmat kädet amputoitu kyynärvarsista. Muistan kuinka kauhusta kankeana ajattelin, että tästä ei meikäläinen selviä. Onneksi matkassa oli mukana kokeneempi kollegani, jonka kokemuksen myötä uintireissu meni varsin mainiosti. Kädettömyydestään huolimatta tuo sodan sankari pelasi mm. koronaa ja erilaisten apuvälineiden avulla lähes kaikki päivittäiset toimet onnistuivat omatoimisesti.

Varsin moni näiden vuosien aikana kertyneistä veteraaniystävistäni kuuluvat ns. maan hiljaisten ryhmään. Nöyränä, mutta ei nöyristellen on elämää menty eteenpäin vuosikymmenten ajan aikakaudella, jonka alkumetreillä työn teki ihmiset, eikä koneet.
Sanan nöyrä synonyymejä ovat mm. kuuliainen, tottelevainen ja säyseä. Vastakohdat tuolle sanalle ovat mm. ylpeä, vallanhimoinen ja määräävä. Uskaltaisin sanoa, että tämän ajan henki on siirtynyt ja siirtyy yhä enemmän tuonne vastakohtien puolelle. Toivonkin, että nuoremmille sukupolville siirretään sota-ajasta ja sen tapahtumista tiedoksi myös se asenne, jolla on puskettu määrätietoisesti eteenpäin ja ne asiat, jotka ovat oikeasti elämässä tärkeitä.

Sangen monella meistä on mielessä kuva, jossa harmaahapsinen sotaveteraani istuu kiikkustuolissa villasukat jalassaan, yksin, ympärillään pelkkä hiljaisuus. Elämä on ollut työtä maatilalla ja arki on ollut sellaista tasaisen harmaata, niin kuin sanotaan. Oma mielikuvani on varsin erilainen. Näen veteraanin, joka on syntynyt alkeellisiin oloihin, tappanut nuorena miehenä puolustuskyvyttömiäkin vihollisia, katsonut silmiin kuolevaa toveriaan, sekä vihollistaan, on pelännyt, ja ottanut takaisin rintamalle uhratut nuoruusvuodet rajulla ryyppäämisellä ja juhlimisella. Hän on rakentanut uuden elämän tiluksillaan yhdessä muun perheensä kanssa ja onpa varsin moni jäänyt yksinkin eläen omissa oloissaan elämänsä loppuun saakka. Sotiemme veteraanien kokemukset, ajatukset, tunteet ja teotkin ovat olleet hyvin samanlaiset kuin esim. minun sukupolvella. Aika ja ympäristö on ollut vain erilainen.

Suomen mielenterveysseuran suunnittelija Sonja Maununaho kertoi syysneuvottelupäivillämme, että ikääntyneet ihmiset ovat erilaisimmillaan, koska pitkän elämänkokemuksen myötä he uskaltavat olla jo omia itsejään. Juuri näin. Huumorintaju, ystävällisyys, positiivisuus, aktiivisuus, ihan samoin kuin kärsimättömyys, nuukuus, agressiivisuus ja esim. mustasukkaisuuskin ovat luonteenpiirteitä, jotka eivät vanhemmiten vähene, vaan päinvastoin. Kaikki veteraanit eivät ole vain istuneet kiikkustuolissaan villasukissaan ja hyvä niin.
Sotainvalidien Veljesliiton Etelä-Pohjanmaan piirissä oli viime vuoden vaihteessa elossa 95 sotainvalidia, sotaveteraaneja oli yhteensä 340. Puolisojäsenten määrä oli n. 1500.

Sotainvalidien Veljesliitto on ensisijaisesti vammaisjärjestö, joka velvoittaa meiltä edunvalvonnan lisäksi jäsenistömme huoltoa ja virkistystä. Piirissämme on tällä hetkellä palkattuna 8 avustajaa, jotka hoitavat ja avustavat jäseniämme reilussa 220 veteraanitaloudessa. Tämän lisäksi järjestämme ostopalvelun avulla hoivaa ja apua, kirkkopäiviä ja kisailuakin kilpailuvietin tyydyttämiseksi. Olemme arjessa mukana auttamassa, muistamassa ja tukemassa.

Rustasin jo tovi sitten pienen runon. Se tuli mieleeni näkemästäni palapelistä.

Kokoan mielessäin palapelin,
palapelin suomalaisen sotaveteraanin.

Yläosassa kesätuulen puhdistama taivas,
alla sininen, tyyni järvenpinta.
Niityllä vehreällä peuhaava lapsikatras,
löytyy paloista myös vapauden hinta.

Nojaa havuseppele sammaleiseen kiveen,
nauhassa maininta sankarivainajan.
Nimet kylän miesten kaiverrettu vieri viereen,
lapsi ruusun laskee muistolle äidin paapan, taistelijan.

Jäljellä kädessäin viimeiset palat,
uurteiset kasvot, työn raastamat raajat.
Puolesta rakkaimpain vannotut valat,
kaiken ne kestivät, siitä kiitoksein saavat.

Omasta ja sotainvalidipiirin puolesta toivotan teille kaikille hyvää Veteraanipäivää.
Toivon teille kaikille aurinkoista kesän odotusta ja hyvää mieltä tuleviin päiviin, kuukausiin ja vuosiin. Kiitos!

Aikaisemmin julkaisematon materiaali esillä Haminassa avautuvassa näyttelyssä sekä uudessa kirjassa.

Mannerheim-ristin ritari Lauri Törni on maailmanlaajuisesti yksi kolmesta tunnetuimmasta suomalaisesta sotasankarista. Hän on talvisodan tarkka-ampuja Simo Häyhän sekä Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin arvostetussa seurassa. Osasto Törnin riveissä palveli myös presidentti Mauno Koivisto.

Törnin tarinan tekee poikkeukselliseksi ja kansainvälisesti kiinnostavaksi myös se, että kannettuaan Suomen armeijan asepukua, hän piti sotilasuransa aikana myös Saksan sekä Yhdysvaltain armeijan univormuja. Törni katosi Larry Thorne -nimisenä Vietnamin sodan salaisessa tehtävässä vuonna 1965.

Sotasankarin syntymästä tulee toukokuun lopulla kuluneeksi 100 vuotta. Törnin jääkäreiden perinnettä säilyttävä Osasto Lauri Törni Perinnekilta ry järjestää juhlakokouksen Tampereella, jossa osaston miehet kokoontuivat ensimmäisen kerran sodan jälkeen. Samalla viikolla julkaistava uusi kirja käy kiistelyäkin herättäneen Törnin elämän tapahtumat läpi todisteiden nojalla ja tarkistaa myös tutkijoiden lähteet ja väitteet.

– Olen saanut käytettäväkseni muun muassa lukuisia yksityiskirjeitä, haastattelunauhoituksia sekä ennen julkaisemattomia dokumentteja, teoksen kirjoittaja Kari Kallonen kertoo.

Satavuotisjuhlat huipentuvat Haminassa avautuvaan näyttelyyn. Rauhanturvaamisen ja veteraanityön perinnekeskus Wanhan Veteraanin Törni-näyttelyyn on koottu usean yksityisen keräilijän sekä perinnekillan keräämiä asepukuja ja esineitä. Mukana on suomalais-amerikkalaisen retkikunnan Vietnamista Törnin helikopterin onnettomuuspaikalta tuomia helikopterin osia sekä hänen ruotsalainen Carl Gustav m/45 -konepistoolinsa.

– Osa harvinaisesta aineistosta on julkisesti esillä ensimmäistä kertaa. Olemme saaneet näyttelyyn paljon myös henkilökohtaista esineistöä kuten Törnin upseerin matka-arkun, näyttelypäällikkö Ismo Flink kertoo.

Wanhan Veteraanin toinen näyttely kertoo myös tunteita herättävästä osasta sotahistoriaa, suomalaisen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonan vaiheista Saksassa. Myös Törni oli seitsemän viikkoa mukana pataljoonan riveissä, mutta palasi Suomeen jatkosodan sytyttyä, kun Saksassa ei ollut upseerivakansseja.

Näyttelyt avataan 1.6. ja samana päivänä klo 12. Haminan RUK:n Maneesissa järjestetään asiantuntijaseminaari. Mukana esitelmöimässä Törnistä puhuvan Kallosen ohella on SS- vapaaehtoispataljoonaan erityisesti perehtynyt filosofian tohtori ja kokenut historiantutkija Ohto Manninen.

Myöhemmin kesällä, elokuun 10. päivänä Haminassa järjestettävässä tapahtumassa käsitellään Lauri Törniä suomalaisen fiktiivisen sotakirjallisuuden hahmona. Törni on ollut myös amerikkalaisen Vihreät baretit -elokuvan pääosan esittäjän John Waynen roolihahmon esikuvana.

Pohjanmaan Aluetoimiston päällikkö evl Mauri Etelämäen puhe 13.3.2019 talvisodan päättymisen muistotilaisuudessa Seinäjoella.

Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja veteraanisukupolven edustajat, hyvät läsnäolijatKiitän mahdollisuudesta tuoda tähän tilaisuuteen Pohjanmaan aluetoimiston ja siten puolustusvoimien tervehdyksen. Päättyneenä vuonna muistimme sekä jääkärien kotiinpaluuta 100 vuotta sitten, että puolustusvoimiemme 100 vuotista historiaa. Perspektiiviä antaa se, että Suomen kansan historia on monituhatvuotinen ja suomalaisen sotaväen historia monisatavuotinen, tosin aluksi vieraiden valtakuntien ja valtioiden lippujen alla. Tämä on muistettava, kun mietimme pitkää kehityspolkua kohti itsenäistä Suomea ja sen säilyttämistä uhrauksin.

Olemme kokoontuneet tähän tilaisuuteen muistamaan talvisodan päättymistä 79 vuotta sitten. Syksyllä 1939, siis 80 vuotta sitten, oli Suomessa lähdetty ylimääräisiin kertausharjoituksiin jatkona kesän linnoitustöille Karjalan Kannaksella. Maailmantilanne oli nimittäin alkanut kiristyä. Saksa ja Neuvostoliitto olivat elokuussa 1939 allekirjoittaneet hyökkäämättömyyssopimuksen. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta. Suomi, Baltian maat, Puola ja Romania olivat jaon kohteina. Näin suurvallat pystyisivät ilman toistensa uhkaa laajentamaan alueitaan. Saksa saattoi ryhtyä sotaan Puolaa ja mahdollisesti myös sen riippumattomuuden taanneita Britaniaa ja Ranskaa vastaan ilman pelkoa Neuvostoliiton hyökkäyksestä niiden tukemana. Samalla Neuvostoliitto valmistautui omiin operaatioihinsa Puolan, Suomen ja Baltian maiden osalla ja suunnilla.

Vaikka Suomi oli käynyt Neuvostoliiton kanssa salaisia neuvotteluja keväästä 1938 alkaen liittyen erityisesti Leningradin turvallisuuteen, oli mainitsemani lisäpöytäkirja varmistus siitä, että Suomen liikkumavapaus kaventui olemattomiin. Esimerkiksi muu Pohjola ei sitoutunut sotilaalliseen apuun Suomelle. Sota olisi voitu välttää vain alistumalla Neuvostoliiton vaatimuksiin. Samalla olisi kuitenkin hyväksytty Baltian maiden kohtalo. Suurvaltana Neuvostoliitto oli aloittanut sotavalmistelunsa hyvissä ajoin kesällä 1939.

Neuvostoliitto aloitti hyökkäyssotansa 30.11.1939 tekaistuun provokaatioon niin kutsuttuihin Mainilan laukauksiin vedoten. Mainilan laukauksista puhuttaisiin tänä päivänä valeuutisina tai hybridivaikuttamisena. Neuvostoliitto hyökkäsi yli puolen miljoonan sotajoukoilla koko itärajan pituudelta ja myös kaupunkejamme pommitettiin. Yli puolet hyökkääjän voimasta oli Karjalan kannaksella.

Suomalaisten puolustuksen oli suunniteltu murtuvan kahdessa viikossa. Tämä perustui osaltaan luottamukseen siitä, että suomalaisten sisäinen koheesio murtuu muun muassa kansannousun myötä. Laskettiin, että kommunismille olisi ollut kasvualustaksi tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen Suomessa oli kuitenkin tapahtunut taloudellista, sosiaalista ja demokraattista kehitystä, josta myös hävinnyt osapuoli oli saanut hyötyä. Suomalaiset eivät taistelleet nimittäin enää toisiaan vastaan, vaan hyökkääjää vastaan olemassaolostaan. Vuoden 1918 osapuolista oli muodostunut kaksikomponenttiliiman tavoin yhdistelmä, joka kesti.

Kuten tammisunnuntain muistojuhlassa Vimpelissä totesin, vuoden 1918 tapahtumista oli myös hyötyä. Joukoilla oli taistelu- ja johtamiskokemusta omaavaa päällystöä. Asevelvollisuus oli tuottanut riittävän joukkomäärän. Taktiikka oli alkanut muovautua olosuhteisiimme sopivaksi. Kansa tiesi, mitä on taistella. Sen henkinen kestokyky oli myös tottunut omien tappioiden näkemiseen. Oli saavutettu myös kokemus siitä, että venäläisiä vastaan on mahdollista taistella aseellisesti ja menestyksekkäästi. Otto Wille Kuusisen Terijoen kansanhallituksen julistukset kaikuivat kuuroille korville.

105 kunnian päivää. Menemättä sen tarkemmin torjuntataistelujemme – ja voittojemme yksityiskohtiin, voimme todeta, että koko kansa taisteli. Kaikki antoivat jotain, ja jotkut antoivat kaiken. Kotirintaman huollollinen ja henkinen tuki olivat välttämättömiä. Kotirintama kesti pommituksista huolimatta, lähes 700 paikkakuntaa pommitettiin. Täältä Etelä-Pohjanmaalta lähteneiden miesten pääsuunta oli Karjalan kannas. Taistelupaikkoina korostuivat Taipaleenjoki ja talvisodan viimeisinä viikkoina Vuosalmi ja Äyräpää. Myös Laatokan ja Lapin tunturien välillä oli Etelä-Pohjanmaan taistelijoita, aina Kollaanjokea myöten. Olen itse käynyt Kollaanjoen taistelupaikoilla. Taipaleen lohkolla taistelut kestivät kiivaina viikkoja aina sodan loppuun asti. Vuosalmen taisteluista kansalliseen tietoisuuteen nousi nurmolaisten raskaat tappiot estettäessä venäläisten läpimurto. Maaliskuun ensimmäisen viikon aamuisessa rynnäkössä kentälle jäi 42 miestä. Luku on pieni, jos sitä vertaa koko talvisodan kaatuneittemme kokonaismäärään 26 700. Toisaalta se on suuri, kun mietimme yksilön menetystä ja läheisten surua. Samalla se kertoo kokonaisuudessaan annetun uhrin valtavuudesta.

Kun mietimme Talvisotaan johtaneita tapahtumia, on hyvä asettaa itselleen kysymys, voisiko vastaavaa tapahtua uudestaan. Tottakai. Voiko Talvisodan ihme toistua. Tottakai. Tässä suhteessa terve patriotismi ja oman historian tuntemus luovat merkitystä yksilölle. Samalla tietoisuus kansallisesta narratiivista – siitä että ennenkin on kestetty – luo meille kaikille resilienssiä.

Meidän tulisi myös miettiä sitä, miten voimme itse kukin parantaa raskain uhrauksin turvattua Suomea ja lujittaa kansamme yhtenäisyyttä. Olihan yksi talvisodan keskeisistä opetuksista se, että yksin ei valtion ole hyvä olla. Suurvaltapeliä käydään edelleen ja sen vaikutukset heijastuvat Suomeen. Puolustuksessamme paljon on aina kyettävä tekemään valtiona yksin ja päävastuu Suomen puolustamisesta on aina suomalaisilla. Tätä tehtävää ei voi ulkoistaa. Yleisen asevelvollisuuden säilyttäminen on mahdollistanut sen, että meidän ei tarvitse miettiä koko konseptiamme tällä hetkellä uusiksi, vaan ainoastaan hienosäätää sitä. Vertauksena voisi todeta, että monet länsieuroopan valtiot ovat tehneet sotilaskomponentistaan puisen jakkaran. Sen muokkaaminen tukevaksi puiseksi työtuoliksi ei käy käden käänteessä. Oma järjestelmämme vaatii tässä suhteessa vain pintahiontaa ja pientä lakkausta. Muistutan, että yksilön panoksen lisäksi maanpuolustus vaatii yhteiskunnalta taloudellisia panostuksia. Ne ovat kuitenkin lopunperin pieniä verrattuna kriisin hintaan, jos sellaisen syntymistä ei kyettäisi estämään.

Kirjailija Yrjö Jylhä palveli Talvisodassa Taipaleella komppanianpäällikkönä. Teoksessaan Kiirastuli kirjailija kuvaa talvisodan päättymisen tuntoja ja taistelleiden sotilaiden yhteenkuuluvuutta seuraavasti:

”Mihin ikinä silmäni täällä luon,
nimet kaikki tihkuvat verta:
näen Mustanojan ja Surmansuon
ja takana lumisen virranvuonja kaistan Laatokan merta.

Mitä vannottiin, se pidetty on,
yli päämme kun löi tulilaine;
ja rinnalla tuntomme tuomion
muu kunnia meille on arvoton,
katinkultaa kiitos ja maine.”

Hyvä kuulija. Tehdyistä sankariteoista emme koskaan voi esittää riittävää kiitosta, mutta se ei ole tekosyytä olla muistamatta. Veteraanien tullessa kutsutuksi myös viimeiseen iltahuutoon, on myös aika kiitoksen esilletuomiseen työn tehneille loppumassa. Onneksi veteraanien yleinen arvostus ja maine ehtivät nousta niille kuuluvalle tasolle jo 1990-luvulla. Meidän kaikkien on syytä jatkaa historiamme raskaimpien, mutta samalla kunniakkaimpien päivien muistamista. Ihmiset ja asiat kuolevat vasta, kun ne unohdetaan. Uhrin ansiosta lippu liehuu.

Pyydän seppelepartioita suorittamaan kunnianosoituksemme.