Suomen suhteet Venäjään joutuivat uuteen vaiheeseen maaliskuussa 1917, kun Venäjän keisari Nikolai II syöstiin valtaistuimelta. Valtaan noussut ns. väliaikainen hallitus ilmoitti kunnioittavansa Suomen suuriruhtinaskunnan perustuslaillista asemaa ja peruutti laittomassa järjestyksessä syntyneet määräykset. Suomalaiset eivät olleet yksimielisiä miten maata olisi jatkossa kehitettävä. Eripuraisuus tuli ilmi keväästä 1917 järjestetyissä lakoissa ja toistuvissa mielenosoituksissa. Mielenosoittajilla oli usein tukenaan venäläistä sotaväkeä, joka oli radikalisoitunut Venäjän vallankumouksen seurauksena. Suomeen sijoitetut venäläissotilaat olivat vallankumouksen huumassa surmanneet kymmenittäin upseerejaan.
Vuodesta 1917 tuli kaiken kaikkiaan väkivaltainen. Maassa tehtiin lukemattomia omavaltaisia kotitarkastuksia ja omaisuuden ryöstöjä. Veritekoihin syyllistyivät niin maassa olleet venäläissotilaat kuin suomalaisetkin. Yleinen lain kunnioitus ja turvallisuus alkoi olla suuressa vaarassa. Tämä johtui suurelta osin siitä, että Suomessa ei ollut omaa järjestysvaltaa. Monin paikoin poliisi oli pantu kansanjoukkojen päätöksillä viralta maaliskuun vallankumouksen jälkeen, kun poliisin oli katsottu edustaneen ”vanhaa valtaa”. Omaa sotaväkeä Suomella ei ollut. Porvoon lähistöllä Saksanniemen tilalla syyskuun puolivälissä 1917 aloittanut noin 170 miehen ratsupoliisiyksikön koulutus keskeytyi 17.11. Helsingin työväen järjestyskaartin hyökkäyksen seurauksena. Noin kahden viikon kuluttua poliisikoulun toimintaa käynnistettiin Lappajärvellä ja Järjestyslipustoksi nimetty osasto osallistui tammisunnuntaina venäläisten aseistariisuntaan Kauhavalla, Lapualla ja Seinäjoella. Järjestyslipuston nimi muutettiin 27.2.1918 Uudenmaan rakuunarykmentiksi.
Suomen senaatti ryhtyi tammikuussa 1918 toimiin maan sisäpoliittisen tilanteen rauhoittamiseksi. Se pyysi eduskunnalta valtuuksia ”lujan järjestysvallan” luomiseksi. Eduskunta myönsi valtuudet 12. tammikuuta. Valtuus tarkoitti hallituksen käskyvallassa olevan järjestysvallan, poliisin ja armeijan, luomista. Jalasjärvellä aloitettiin sotilaallisesti koulutetun poliisijoukon, Suomen Tasavallan Vartioston, kouluttaminen.
Vapaustaistelun valmistelut olivat alkaneet jo jääkäriliikkeen syntyessä. Ymmärrettiin, että itsenäinen ja vapaa Suomi olisi mahdollinen vain, jos vieras miehittäjä kyettäisiin karkottamaan maasta. Tämä peruste säilyi keskeisenä olojen muuttumisesta huolimatta. Punakaarteissa seurattiin hallituksen toimia tarkasti. Siellä haluttiin toimia ennen kuin hallitus saisi joukkonsa järjestettyä ja koulutettua. Punakaarteissa pelättiin pitkän sotilaskoulutuksen saaneiden jääkärien kotimaahan paluuta. Punakaartien olisi toimittava vallankumoukseen päästäkseen nopeasti, johon punakaartien johtoa patistivat myös Pietarissa valtaa käyttäneet bolsevikit.
Tammisunnuntaina kulminoituivat niin kapinallisen punakaartin kuin hallituksen joukkojenkin toiminta toisaalta pääkaupungissa ja muualla Etelä-Suomessa, toisaalta Etelä-Pohjanmaalla.
Kapinahallitukseksi perustettiin kansanvaltuuskunnaksi kutsuttu elin, jonka johdossa oli kansanedustaja ja entinen eduskunnan puhemies Kullervo Manner. Punakaarteista muodostettu yhtenäinen Suomen punakaarti, jonka johtoon oli nimetty toimittaja Eero Haapalainen, nosti sunnuntain ja maanantain välisenä yönä 27. – 28.1.1918 Helsingin työväentalon torniin punaisen lyhdyn vallankumouksen alkamisen merkiksi. Kaikki virastot ja valtion laitokset määrättiin otettavaksi kapinallisten haltuun ja senaattorit määrättiin vangittaviksi. Senaattorit Heikki Renvall, E.Y. Pehkonen ja Alexander Frey ehtivät kuitenkin lähteä viime hetkellä Helsingistä Vaasaan. He joutuivat kokemaan konkreettisesti vapaussodan alkuhetket Munakan seisakkeen ja Ylistaron aseman välillä ns. Peränevalla, Vöyrin koulun oppilaiden ja Ylistaron suojeluskuntalaisten suistaessa venäläisten sotilasjunaksi oletetun postijunan kiskoilta.
Samanaikaisesti käynnistyi myös Suomen Senaatin antama tehtävä kenraali Mannerheimin johtoon määrätyille lähinnä suojeluskunnista muodostetuille joukoille palauttaa maahan järjestys ja riisua aseista venäläinen sotaväki. 103 vuotta sitten ei ollut kokoontumisrajoituksia. Suojeluskuntalaiset kerääntyivät Etelä-Pohjanmaalla sankoin joukoin kirkonkylien liepeille odottamaan hetkeä, jolloin saataisiin lupa aloittaa venäläisten varuskuntien aseistariisunta. Hallituksen joukkojen ylipäällikkö Mannerheim siirtyi rekikyydissä Vaasasta Ylihärmään, jossa hän määräsi Pohjanmaan venäläisten varuskuntien aseistariisunnan aloitettavaksi yöllä 28.1.1918. Ensimmäisenä aloitettiin Laihialla illalla 27.1., jossa Hulmin kasarmin ensimmäinen valtausyritys kuitenkin epäonnistui. Venäläisten rakuunoiden vastahyökkäyksessä kuoli viisi suojeluskuntalaista, joista nuorin oli ainoastaan 15-vuotias. Venäläiset riisuttiin aseista Lapualla ja Seinäjoella ja pian tämän jälkeen muutkin Etelä-Pohjanmaan venäläisvaruskunnat antautuivat ja luovuttivat aseensa hallituksen joukoille.
1918 tammikuun 27. päivä oli sunnuntai, josta syystä sitä on totuttu kutsumaan tammisunnuntaiksi. Venäläisten varuskuntien aseistariisunnan aloitusajankohta Etelä-Pohjanmaalla tammisunnuntaina 1918 on ollut Vapaussodan ja Itsenäisyyden Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry:n tärkein vuosittainen juhla vuodesta 1994 lähtien. Tammisunnuntain maakunnallisia muistojuhlia on järjestetty 22 eri paikkakunnalla. Tämän vuoden tammisunnuntaina Kauhavalle pidettäväksi valmisteltu muistojuhla jouduttiin siirtämään koronarajoituksista johtuen vuodella eteenpäin. Vapaussotiemme Lakeuden Perinneyhdistys ry:ksi nimensä muuttaneen yhdistyksen hallitus laskee tammisunnuntaina seppeleet yhdistyksen ensimmäisen puheenjohtaja Reino Pernaan haudalle Kauhavalla sekä yhdistyksen kunniapuheenjohtaja Antero Maunulan ja vuoden 1918 sankarihaudalle Seinäjoella.
Menneiden sukupolvien muistoa kunnioittaen uskomme, että siniristiliput saavat aina liehua Suomen yllä vapaan maan tunnusmerkkeinä. Toivotan hyvää tammisunnuntain muistopäivää!
Tapani Tikkala
Puheenjohtaja
Vapaussotiemme Lakeuden Perinneyhdistys ry
