Perinne

Suomi valtasi Itä-Karjalan kesällä ja syksyllä 1941. Samaan aikaan suomalaissotilaat valloittivat paikallisten naisten sydämiä. Avioliitoista säädettiin Itä-Karjalassa ensimmäisenä siviilioikeuden alana. Liittoja syntyikin, mutta vielä enemmän lapsia.

Itä-Karjalassa syntyi jatkosodan aikana satoja vauvoja, joiden isä oli suomalaissotilas ja äiti itäkarjalainen nainen.

– Suomalainen miehityshallinto teki merkittävän työn pyrkiessään selvittämään isän jokaiselle lapselle. Sen seurauksena arkistoihin talletettiin runsaasti rakkaussuhteita kuvaavia kuulusteluja ja myös rakkauskirjeitä, kertoo Pauliina Ylitalo.

Ylitalo on Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkija ja toimittaja. Hän tutkii väitöskirjassaan, pyrittiinkö Itä-Karjalaa suomalaistamaan myös ihmissuhteilla.

– Suomalaissotilaiden oli sallittua seurustella etenkin samanheimoiseksi katsottujen itäkarjalaisnaisten kanssa. Heimoaate näkyi myös rakkauskirjeissä – niin kuin sodan edetessä myös se, kun sotatilanne muuttui.

Suomalaissotilaille asemasodan vaihe Itä-Karjalassa saattoi merkitä uudenlaista vapautta. Moni ei ollut koskaan aiemmin ollut niin kaukana kotoa eikä niin kaukana kotiyhteisön moraalinormeista.

Itäkarjalaisnaisten osa oli usein kova. Monen itäkarjalaisnaisen tausta oli jo entuudestaan rankka ja miehitysaikana naiset joutuivat kantamaan yksin vastuuta perheidensä elatuksesta. Olosuhteet olivat poikkeukselliset: suomalaissotilaat marssivat alueelle, jolle oli jäänyt neuvostoarmeijan vetäytyessä noin 90 000 siviiliä, valtaosa heistä naisia, lapsia ja vanhuksia.

Itä-Karjalassa seurusteltiin lyhyesti, mutta solmittiin myös loppuelämän mittaisia suhteita.

– Osa lapsista ja naisista tuli sodan päättyessä Suomeen. Asiasta ei kuitenkaan juuri puhuttu. Suomessa on yhä Itä-Karjalan lapsia, nyt jo ikäihmisiä, jotka eivät tiedä todellisia juuriaan, Ylitalo toteaa.

Pauliina Ylitalo esitelmöi aiheesta verkkoluennolla sunnuntaina 10.4. klo 15.00–16.00. Kaikille avoimen ja maksuttoman luennon järjestää Sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistys. Luentoa pääsee seuraamaan tästä LINKISTÄ.

Venäjän röyhkeä hyökkäys Ukrainaan sisältää paljon yhtäläisyyksiä Suomen talvisodan tapahtumiin 1939-1940. Tulihan suurvallan hyökkäys naapuriin samasta suunnasta idästä. ”Ukrainalaiset saavat nyt ottaa oppia talvisodan historiasta”, sotahistorioitsija Carl-Fredrik Geust sanoi perinneillan esityksessään Seinäjoella.

Sekä Suomi että Ukraina joutuivat selviämään suurvallan hyökkäyksistä poliittisessa mielessä yksin. Suurin merkitys puhujan mukaan kuitenkin oli sillä, että kumpikin hyökkäys yhdisti kumpaakin kansaa taistelemaan urheasti suurvaltaa vastaan. Suomi sai talvisodan aikana enemmän taloudellista ja muuta tukea Ruotsista kuin yleisesti tiedetäänkään, vaikka Ruotsi valtiona ei halunnut olla sodan osapuolena. Ruotsin kansa kuitenkin halusi auttaa muuten. Sama tilanne on nyt Ukrainassa suhteessa Natoon, joka ei halua sodan osapuoleksi. Monet maat kansalaisten halusta kuitenkin antavat aseita ja muuta aineellista tukea.

Aivan konkreettisia esimerkkejä Putinin sodasta Ukrainassa ja Stalinin talvisodasta Suomessa Geust löysi useita. Mediassa näytettiin parin viikon ajan Kiovaa valtaamaan lähestyvää kuudenkymmenen kilometrin pituista kolonnaa. Katsojille tuli mieleen Raatteentie, jossa vihollisen tavoitteena oli vyöryä Ouluun juhlimaan Stalinin syntymäpäivää. Huonosti kävi kumpaisellekin kolonnalle. Putinin voitonjuhlaa vielä odotellaan.

Hävittäjiä ja vapaaehtoisia lentäjiä Ruotsista Lapin puolustuslinjoille

Stalinin joukkojen hyökätessä Suomeen 1939, maamme itsenäisenä valtiona oli vasta runsas parikymppinen, Ukraina Putinin hyökätessä vain muutamaa vuotta vanhempi. Kumpikaan maa ei ollut ehtinyt varautua kunnolla suurvallan hyökkäykseen. Varustelutaso oli puutteellinen, mm. lentokoneiden osalta. Sen takia Ruotsin ilmavoimien apu oli korvaamattoman tärkeä.

Jos virallinen Ruotsi joutui varomaan joutumista sodan osapuoleksi, kulissien takainen tuki oli sitäkin suurempi. ”Ruotsin kansan keskuudessa paine Suomen auttamiseen oli sitäkin suurempi, joka asia pakotti myös valtiota toimimaan, kuitenkin salaisesti”, Geust korosti. Lapin puolustamiseen lahjoitettuihin lentokoneisiin maalattin suomalaiset tunnukset. Vapaaehtoisiksi ilmoittautui heti 12705 valiolentäjää, joista 8260 hyväksyttiin palvelukseen. Kansalaisten keskuudessa pantiin toimeen Suomi-keräys, joka tuotti saman verran rahaa kuin Ruotsin vuotuiset puolustusmenot olivat.

Suomi-keräyksen tukemiseksi Ruotsissa kampanjoitiin näyttävästi tiedottamalla. Tunnettu lause oli ”Finlands sak är vår”. Suomen asia koettiin myös Ruotsin asiaksi, koska Stalinin tavoitteena oli siirtää raja Tornionjoelle. Vapaaehtoisia ruotsalaislentäjiä joutui myös vangeiksi, ja he saivat tuta Stalinin rautaista kuulustelutapaa. Monille lentäjistä jäi pysyvä ystävyys Suomeen, joka jatkui vielä rauhan tultuakin Pilven veikkojen tapaamisissa.

Oheiset kuvat valtuustosalin seinältä kertovat Geustin esityksestä parhaiten.
Tilaisuuden järjestämisestä kiitokset Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistykselle.

Matti Latvala

Ruotsalaisten vapaaehtoinen lentoyksikkö Flygflottilj 19 oli ainutlaatuinen osa Suomen ilmavoimien avustustoimintaa talvisodan aikana, kertoo sotahistorioitsija Carl-Fredrik Geust.

Geust luennoi aiheesta Seinäjoen kaupungintalon valtuustosalissa 31.3. klo 18.00. Kaikille avoimen ja maksuttoman luennon järjestää Sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistys.

Ruotsissa syntyi talvisodan syttymisen jälkeen välitön avustusinnostus. Suomen auttamiseksi kerättiin varoja ennennäkemättömällä tavalla. Suomikeräys tuotti noin 100 miljoonaa kruunua eli yhtä paljon kuin Ruotsin puolustusmenot olivat vuodessa.

”Jo 3. joulukuuta 1939 eräät ruotsalaiset upseerit ehdottivat kolmesta pataljoonasta sekä lentoryhmästä koostuvan noin 7000 miehen vapaaehtoisyksikön lähettämistä Suomeen. Näistä ilmapuolustusapu voitiin nopeasti siirtää Suomeen. Jo 8. joulukuuta 1939 Ruotsin hallitus lahjoitti Suomelle kahdeksan käytettyä lentokonetta: kolme ruotsalaisvalmisteista Jaktfalken -hävittäjää, kaksi Bristol Bulldog -hävittäjää sekä kolme Fokker C.VE -tiedustelukonetta, jotka heti lennettiin Suomeen ja sijoitettiin harjoitusyksikköihin. Kuusi päivää myöhemmin Ruotsin hallitus salli vapaaehtoisen lentoyksikön perustamisen” – Geust kertoo.

”F 19:n henkilökunta ja kalusto oli sopeutettu arktisiin olosuhteisiin. Lisäksi se toimi itsenäisesti ja muista lentoyksiköistä riippumattomasti oman huolto- ja kunnossapitotoimintansa turvin, eikä kuluttanut niukkoja suomalaisia resursseja. Näin ollen Suomen ilmavoimien huomio ja resurssit voitiin suunnata Etelä- ja Kaakkois-Suomen pääsotanäyttämöihin.”

Carl-Fredrik Geust on suomalainen tekniikan tohtori sekä Suomen johtavia ilmailuhistorioitsijoita. Hän on julkaissut useita teoksia mm. Neuvostoliiton ilmavoimista ja lentokoneista toisen maailmansodan aikana. Geust on syntynyt Pohjanmaalla Pirttikylässä.

Teppo Ylitalo
Sotien 1939-1945 E-P:n Perinneyhdistys ry

Kalenterimerkintä:

Luento Seinäjoella: Carl-Fredrik Geust – Ruotsalaisten vapaaehtoisten lentokoneet Suomen Lapissa

Talvisota päättyi 13.3.1940, päivälleen 82 vuotta sitten. Muistotilaisuutta vietettiin Taipaleen – Vuosalmen patsaalla seppelelaskuin ja puhein. Heti sen jälkeen siiryttiin Heimotulet – patsaalle muistamaan karjalaisten evakkotaivalta. Puheissa nousi vahvasti esiin myös tämänpäivän ukrainalaisten sisukas taistelu yhteisen itänaapurimme oikeudetonta hyökkäystä vastaan.

Historia tuntuu toistavan itseään

Taipaleen-Vuosalmen patsaalla puhui kenraalimajuri evp Jorma Ala-Sankila. Puhuja löysi useita samankaltaisuuksia talvisodan tapahtumissa 82 vuotta sitten, kuin nyt meneillään olevassa Ukrainan sodassa. Talvisodan Mainilan kaltaiset tekosyyt, totuuksien vääristely ja röyhkeys sävyttävät hyökkääjän keinovalikoimaa edelleen.

Nyt historia tuntuu toistavan itseään. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan on vavahduttanut Eurooppaa ja maailmaakin. Järjellistä selitystä tälle toiminnalle on erittäin vaikea löytää. Ukrainalaiset ovat taistelleet urheasti ja ovat osoittaneet maailmalle, että kansakunnan oikeus puolustaa itseään motivoi kansaa ennennäkemättömällä tavalla. Heidän talvisotansa on nyt käynnissä Jorma Ala-Sankila totesi. Oman maanpuolustuksemme puhuja vakuutti olevan kunnossa.

Ala-Sankilan puhe on luettavissa kokonaisuudessaan artikkelin lopussa. Ukraina taistelee nyt meidänkin puolestamme.

Itsenäinen Suomi on suomalaisten koti

Heinotulet – patsaalla kansanedustaja Paula Risikko totesi talvisodan yhdistäneen Suomen kansaa hienolla tavalla. Sama tosiasia on päivittäisten sotauutisten mukaan meneillään nyt myös Ukrainassa. Se on innoittanut suomalaisia auttamaan ukrainasia vointinsa mukaan. Oma historiamme ja kokemuksemme talvisodasta auttavat ymmärtämään ukrainalaisten yksituumaisuutta heidän puolustaessaan sisukkaasti omaa maataan.

Risikko lausui tyytyväisyytensä siitä, että talvisodan takia kotinsa Karjalassa menettäneet evakot saatiin asutettua typistyneen isänmaan alueella. ”Säädettiin oikein laki, joka takasi evakoille toimeentulon näissäkin oloissa”, puhuja totesi. Kaikki suomalaiset saavat kokea oman Suomemme kodikseen.

Puheensa Risikko päätti sanoihin: ”Jumala siunatkoon Suomea, Jumala siunatkoon Ukrainaa”.

Matti Latvala

Kenraalimajuri evp Jorma Ala-Sankilan puhe talvisodan päättymispäivänä 13.3.2022 Seinäjoella:

Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja lotat, arvoisa yleisö!

Maaliskuun 13. päivänä 82 vuotta sitten Suomessa oli laskettu liput puolitankoon. 105 päivää kestänyt Neuvostoliiton hyökkäyksen käynnistänyt talvisota oli päättynyt. Vaikka rauhan tuloon oltiin tyytyväisiä, kansalaisten silmät olivat kyynelissä. Ankarat taistelut uhreineen ja saavutetut torjuntavoitot tuntuivat valuneen hiekkaan. Moni mietti, miksi oli taivuttava noin kohtuuttomiin ehtoihin. Erityisen suuri tuska oli niiden 400 000:n ihmisen keskuudessa, jotka joutuivat jättämään kotinsa. Talvisota kouraisi syvältä nuoren kansakunnan sydämestä.

Sotaan johtanut kehityskulku Mainilan laukauksineen on vääjäämättä tullut viime aikoina usein mieleen. Vaikka terminologia onkin nykyään vähän toinen, häikäilemättömyys, totuuden vääristäminen, harhautukset ja monenkirjava vaikuttamisen keinovalikoima näyttävät edelleen olevan käytössä. Talvisodan tunnelmia on valitettavasti tänään paljon helpompi ymmärtää, kuin viimeisten vuosikymmenien aikana.

Suomi oli Molotov-Ribbentrop -sopimuksen myötä vuonna 1939 joutunut Neuvostoliiton etupiiriin. Itäinen suurvalta koki silloinkin turvallisuutensa uhatuksi. Se halusi varmistaa omimansa oikeudet valtaamalla röyhkeästi läntisen naapurimaansa. Hyökkäykseen ryhdyttiin Kansainliiton ja monien maiden vastustuksesta huolimatta. Venäläiset katsoivat, että heillä on omassa etupiirissään toiminnan vapaus!

Tuolloin siinä ei onneksi onnistuttu, eikä hyökkäys edennyt suunnitelmien mukaisesti. Suomalaisten sitkeän vastarinnan ansiosta hinta valloituksesta oli nousemassa Neuvostoliitolle kohtuuttoman korkeaksi ja lisäksi oli vaarana, että Suomi saa apua ulkomailta.

Yksin taisteleva Suomi oli kuitenkin veitsen terällä ja sen kestokyky oli suurvallan paineen alla pettämässä. Rauha oli pakko solmia, melkein hinnalla millä hyvänsä.
Nyt historia tuntuu toistavan itseään. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan on vavahduttanut Eurooppaa ja maailmaakin. Järjellistä selitystä tälle toiminnalle on erittäin vaikea löytää. Ukrainalaiset ovat taistelleet urheasti ja ovat osoittaneet maailmalle, että kansakunnan oikeus puolustaa itseään motivoi kansaa ennennäkemättömällä tavalla. Heidän talvisotansa on nyt käynnissä.

Suomen kannalta huolestuttavaa on, että tänään puhutaan taas ikävällä tavalla etupiireistä. Venäjän naapurimaissa koetaan epävarmuutta ja ahdistusta. Isänmaamme Suomen edun vaaliminen vaatii taas kerran viisautta, taitoa ja rohkeutta. Vaikka puolustuskykymme on vahva, sen kestokyky on kuitenkin aina pienen maan resursseista johtuen rajallinen. Diplomatian kortit on pelattava taitavasti ja yksin ei olisi varaa jäädä. Onneksi valtiojohtomme on toiminut aktiivisesti ja koettaa toimia niin, ettei tämä kauhuskenaario toteutuisi. Me kaikki toivomme sydämestämme, että toimenpiteet ovat riittäviä ja sotaan ei jouduttaisi.

Talvisota oli monella tapaa armottomuudessaan vertaansa vailla. Se oli raju, intensiivinen ja lisäksi luonnon olosuhteet olivat poikkeukselliset ankarat. Suomi joutui sotaan käytännöllisesti katsoen yksin ja oli auttamattoman heikosti varustautunut. Paitsi sisua Suomella oli toki vähän onneakin. Stalin oli puhdistanut puna-armeijansa johdon, luottaen kuitenkin sen massamaiseen voimaan. Neuvostoliitossa luultiin myös virheellisesti, että osa suomalaisista odottaa avosylin pelastajia idästä.

Suomessa sotaa pelättiin, mutta siihen ei uskottu. Kun karu todellisuus sitten iski vasten kasvoja, kansa hitsautui ihmeellisellä tavalla yhtenäiseksi ja aloitti päättäväisen taistelun. Puolustustahtoa nostatettiin kirjoittamalla tiedotusvälineissä loistavista voitoista, joita toki saavutettiinkin.

Tosiasia kuitenkin oli, ettei hyökkäyksen laajuutta kyetty edeltä käsin arvioimaan oikein, ja voimasuhteet olivat musertavan ylivoimaiset. Maan valtaaminen tai katkaisu onnistuttiin onneksi estämään, samoin saavutettiin elintärkeä ajanvoitto.

Hyvät naiset ja miehet!

Talvisota kosketti jokaista suomalaista. Tällä paikalla muistamme tänään Etelä-Pohjanmaan nuorista miehistä muodostettua noin 3000 sotilaan vahvuista Jalkaväkirykmentti 23:a, joka joutui YH:n aikaisten kannaksen linnoitustöiden ja lyhyen koulutusvaiheen kautta, sodan sytyttyä Taipaleenjoen ja Vuosalmen ankariin taisteluihin. Niissä mitattiin eteläpohjalaisten yhtenäisyys ja kestävyys. Massiiviset tulivalmistelut, suuret tappiot ja peräjälkeen toistuneet rintamahyökkäykset yhdistyivät kylmään, epävarmuuteen ja kuolemanpelkoon. Sotilaat kävivät myrskyn läpi vain harvan selvitessä ehjänä. Rykmentti kärsi suhteellisesti erittäin raskaat tappiot. Se menetti kaatuneina lähes neljänneksen vahvuudestaan – noin 700 miestä. Haavoittuneita oli noin 1400. Etelä-Pohjanmaan kotirintamallakin tunnettiin tuolloin sodan todellisuus. Siitä kertovat synkkää kieltään kotiseutumme pitäjien hautausmaat. Sankarihautajaiset olivat pitäjien kirkoissa jokaviikkoisia. Kansan kestävyyttä mitattiin myös kotona.

Taisteluissa pärjäämisen lisäksi henkinen talvisota ”voitettiin” suomalaisten mielissä – rintamalla ja kodeissa. Meillä oli parempi motivaatio menestyä – eikä kerta kaikkiaan ollut varaa antaa periksi.

Arvoisa yleisö!

Seisomme tänään tässä Seinäjoen Taipale – Vuosalmi muistomerkillä vakavina, hiljaisina ja kiitollisina. Patsas kuvaa karulla tavallaan sitä, miten kotiseutumme miehet taistelivat tykkitulen tuhoamalla taistelukentällä isänmaan vapauden puolesta maksaen siitä kalliin hinnan. Muistakaamme kuitenkin, ettei talvisota ollut Etelä-Pohjalaisillekaan vain sotilaiden sota. Arvostamme korkealle myös Lottien ja siviiliväestön yhteisiä ponnistuksia.

Emmekä myöskään unohda sodan ajan sukupolven työtä myöhempinä vuosikymmeninä maamme nostamisessa tuhkasta hyvinvointivaltioiden joukkoon. Kiitos tulee sydämistämme!
Vakavuuttamme lisää tällä kertaa se, että Euroopassa epävarmuus ja sota ovat tämän päivän todellisuutta. Emme voi Suomessakaan ohittaa vaarallisimpia uhkakuvia, vaan meidän tulee varautua pahimpaan. Parhaiten turvassa olemme, kun maanpuolustuksemme on kaikin puolin kunnossa ja uskomme mahdollisimman yhtenäisenä kansana kykyymme selviytyä kaikista koettelemuksista. Nyt pitää käyttää harkintaa, mutta samalla varoa sinisilmäisyyttä.

Viime ajat niin Koronan kuin Ukrainan sodankin suhteen, ovat onneksi osoittaneet, että Suomessa kyetään tiukan paikan tullen puoluerajat ylittävään järkevään suunnitteluun ja yhteistyöhön. Nyt onkin hyvä tilaisuus unohtaa varsinkin sosiaalisessa mediassa aika ajoin vellonut turhanpäiväinen pikkumainen riitely ja kaivaa esille suomalainen talvisodan henki. Siitä meidät maailmalla tunnetaan ja sitä vastustajammekin ovat arvostaneet.

”Sotilasvalan vannominen tai vakuutuksen antaminen on ikimuistoinen hetki. Siihen vaikuttaa varmasti myös valan sisältö. Se on monille elämän ensimmäinen vala, joka lisäksi käsittelee elämän ja kuoleman kysymyksiä. Se saa miettimään, että joskus voi joutua olemaan oman tuvan hauskojen häröilijöiden kanssa totisessa paikassa ja että heitä ei silloin saa jättää.”

Kirjoitin nämä virkkeet lähes tarkalleen 20 vuotta sitten. Olin juuri vannonut sotilasvalan. Viime aikoina sotilasvala on palannut tavallista useammin mieleeni. Näin ei ole käynyt ainoastaan vuosipäivän vuoksi, vaan koska aika on rauhaton. Ne, jotka viime viikkoina ovat vannoneet valan tai antaneet vakuutuksen, ovat todennäköisesti tunteneet erityisen selvästi antamansa lupauksen merkityksen.

Sotilasvala tai -vakuutus on sisällöltään harvinaisen painava. On tärkeää, että se lausutaan yhdessä. Kun lupaan, etten missään tilanteessa jätä muita, ympärilläni on joukko, joka yhtä aikaa antaa minulle saman lupauksen. Lupausta ei vain anneta, vaan se myös vastaanotetaan.

Lupauksesta kiinnipitäminen vaatii luottamusta. Se rakentuu monista asioista. Edellä mainitut yhteishenki ja toisten tuki ovat ensiarvoisen tärkeitä, mutta niidenkään varaan ei voi laittaa kaikkea. Miten lupauksen käy niinä hetkinä, jolloin sen joutuu kohtaamaan yksinään?

Tehtävän kannalta vala ja vakuutus ovat samanarvoiset. Pieni ero niissä kuitenkin on. Sotilasvala sisältää sanat ”kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä”. Jos vala tuntuu itselle luontevammalta tavalta sanoittaa lupausta, tuossa kohdassa kannattaa viivähtää.

Ensi silmäyksellä sanat voivat näyttää vaativilta ja velvoittavilta: lupausta ei anneta pelkästään toisten ihmisten läsnä ollessa, vaan siitä joutuu vastaamaan Jumalan edessä. Niin joudumme kaikista lupauksistamme, teoistamme ja laiminlyönneistämme. Valan sanat muistuttavat tästä kristillisen uskon opetuksesta. Sanat kehottavat pohtimaan tarkkaan, mitä on luvannut.

Sanat ”kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä” eivät kuitenkaan pelkästään vaadi. Niihin sisältyy vahva turvautuminen Jumalan lupauksiin. Sanat merkitsevät oman vajavaisuuden ja Jumalan kaikkivaltiuden tunnustamista: maailma on hänen kädessään, niin myös elämäni päivät. Kaikkitietävä Jumala näkee minut sellaisena kuin olen, kaikkine heikkouksineni. Esittäminen ei auta, eikä sitä tarvita. Jumala ottaa vastaan syntisen. Jeesus Kristus on voittanut kuoleman vallan ja antanut kaikkein suurimman lupauksen, sanoman ikuisesta elämästä. Tämä toivo pysyy, vaikka kaikki muut luottamuksen rakennuspalat katoaisivat. Otan vastaan suuremman lupauksen kuin itse pystyn antamaan.

Valan sanoja kerratessaan jokainen voi muistaa, että silloinkin, kun rauha järkkyy ja epävarmuus tulevaisuuden edessä kasvaa, Jumalan lupaus säilyy. Tuo lupaus tiivistyy viime kädessä Jeesuksen sanoihin: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” (Joh. 11: 25–26.)

Jaakko Antila
Hiippakuntapastori
Lapuan hiippakunta