Perinne

Pian pääsiäisen tapahtumien jälkeen Jeesuksen oppilaat olivat koolla lukittujen ovien takana. Ylösnoussut Jeesus seisoi yhtäkkiä heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” (Joh. 20:21)

Nuo sanat olivat enemmän kuin kaunis toivotus. Ne sanottiin ihmisille, jotka olivat paenneet henkensä edestä ja pelkäsivät vangitsemista. Sanojen lausuja oli äskettäin julmasti ruoskittu ja ristiinnaulittu. Rauha oli kaukana kohtaamisen alkutilanteesta. Siksi sanat olivat poikkeuksellisen painavat. Rauhan ja vapauden hinta oli ollut kova.

Kysymys rauhan ja vapauden hinnasta on näinä päivinä surullisen ajankohtainen. Kukaan ei tiedä, miten suureksi hinta Ukrainassa vielä kasvaa ja milloin rauha saadaan. Suomessa on mahdollisuus katsoa historiaan, nähdä kuluneet 77 rauhan vuotta ja yrittää hahmottaa niiden vaatimaa raskasta hintaa. Silti kukaan ihminen ei voi tietää kaikkea sitä hintaa, jota sankarivainajat ja sotien veteraanit ovat maksaneet ja jota kodeissa ja perheissä on maksettu. Rauhan ja vapauden arvo hahmottuu vähitellen, ja siitä on tarpeen muistuttaa.

On kulunut 35 vuotta siitä, kun huhtikuussa 1987 vietettiin ensimmäistä kansallista veteraanipäivää. Ajatus veteraaneille omistetusta päivästä nousi 1980-luvun puolivälin julkisesta keskusteluilmapiiristä. Siinä rauhan ja vapauden hintaa ei useinkaan mietitty eikä veteraaneja arvostettu. Sodista välittyi yksipuolinen kuva. Toisaalta pinnan alla oli paljon hiljaista arvostusta. Se mahdollisti veteraaneille omistetun päivän synnyn osana 70-vuotiaan Suomen juhlavuotta.

Puolustusvoimain komentaja, amiraali Jan Klenberg tiivisti 30 vuotta sitten kansallisen veteraanipäivän sisällön puhuessaan veteraaneille:

”Ennen kaikkea se on Teidän päivänne, veteraaneille omistettu päivä, jolloin kansakunta pysähtyy arvostamaan ja kunnioittamaan Teitä ja Teidän edesmenneitä aseveljiänne ja -sisarianne. Se on Teidän omien muistojenne ja tuntojenne päivä, Teidän kokoontumistenne ja tapaamistenne päivä. Mutta samalla se on meille kaikille suomalaisille – myös nuoremmille – historiamme muistamisen ja pohtimisen päivä.”

Sanat tiivistävät kansallisen veteraanipäivän pysyvän merkityksen. Samalla ne osoittavat ajan mukanaan tuoman muutoksen. Enää tämä juhlapäivä ei ole veteraanien keskinäisten kokoontumisten vilkas päivä. Se on kuitenkin yhä veteraanien omien muistojen ja tuntojen päivä. Itsellenikin tämä puoli hahmottui konkreettisesti lapsuudessa, kun vietettiin ensimmäisiä kansallisia veteraanipäiviä. Paappani heikko sydän oli noina päivinä usein huonossa kunnossa. Hiljaiset muistot ja tunnot, joista oli Jeesuksen oppilaiden tavoin puhuttu korkeintaan omassa aseveliporukassa suljettujen ovien takana, nousivat pintaan. Veteraanipäivästä tuli kouriintuntuva muistutus, että rauhan ja vapauden hintaa maksettiin edelleen. Moni maksaa tuota hintaa yhä tänään ruumiissaan tai mielensä haavoissa.

Ehkä kuulut niihin, jotka tänäänkin maksavat rauhan ja vapauden hintaa. Ehkä läheisesi on joutunut kantamaan tuota velvollisuutta. Tai ehkä kuulut siihen amiraali Klenbergin mainitsemaan ryhmään, jolle kansallinen veteraanipäivä on historian muistamisen ja pohtimisen päivä. Riippumatta siitä, millaisista lähtökohdista käsin vietät tätä päivää, tänään kaikuvat sanat: ”Rauha teille!” Rauha on veteraanisukupolven lahja nuoremmille sukupolville. Tuo rauhan julistus on kuitenkin sanoma myös niille, jotka eivät nuoruudessaan saaneet nauttia rauhan päivistä. Perimmäisessä merkityksessä se on ylösnousseen Kristuksen viesti. Sanat lupaavat ja antavat rauhan, joka ei ole tästä maailmasta.

Tuon rauhan ja vapauden hinta on lopullisesti maksettu. Tuo rauha muuttuu täydelliseksi kerran iankaikkisuudessa. Lukittujen ovien taakse kokoontuneet, pelokkaat oppilaat tunnistivat Jeesuksen, kun he näkivät hänen haavansa. Myös Jeesus tuntee Sinun haavasi. Hän antaa Sinulle rauhan.

Rauhan Jumalan siunaamaa kansallista veteraanipäivää!

Jaakko Antila
hiippakuntapastori
Etelä-Pohjanmaan Sotaveteraanipiirin pappi

Ähtärin suojeluskunnan ja lottien historia on ilmestynyt Tapio Peltomäen yhtiön kustantamana ja Mikko Uolan kirjoittamana. Ähtärin huhtikuun reserviläisillassa Peltomäki esitteli kirjan ja taustoitti kirjan syntyyn vaikuttaneita tekijöitä sekä suojeluskuntaorganisaation toimintaa ja kehitystä Suomessa.

”Ähtärin kaatuneiden prosenttiluku kunnan väkilukuun verraten on korkeampi kuin yhdenkään muun kunnan Suomessa – mielestäni suorastaan velvoittaa meitä kokoamaan kertomukset Ähtärin Suojeluskunnan hajallaan taistelleiden joukko-osastojen toiminnasta ja antamaan koruttoman kuvauksen suojeluskuntamme synnystä ja toiminnasta rintaman takanakin.” – Näin kirjoittaa Arvid Borg tammikuussa 1919 kirjansa Ähtärin suojeluskunta Suomen vapaussodassa 1919 esipuheessa.

Em. Borgin kirjoittama kirja kattoi Ähtärin suojeluskunnan toiminnasta ajanjakson syksystä 1917 kevääseen 1918. Ähtäriläissyntyistä Tapio Peltomäkeä kiinnosti tietää, miten suojeluskunta toimi koko toiminta-aikansa eli vuoden 1944 syksyyn ja miten lotat toimivat suojeluskuntien tukena. Ähtärin lottien toiminnasta tältä ajalta koottu tieto on ollut vajavaista. Haasteita tietojen löytymiselle toi se, että suojeluskuntien ja lottien arkistot kerättiin sota-arkistoon, mutta sieltä tietoa löytyi melkoisen vähän.

Peltomäki päätti kustantaa historiakirjan ja sai kirjoittajaksi dosentti Mikko Uolan. Uolan kirjalliseen tuotantoon mahtuu useita suojeluskunta-aiheisia kirjoja, joten hänen ei tarvinnut erikseen hake taustatietoja. Hyvinä tietolähteinä olivat alueella ilmestyneet sanoma- ja paikallislehdet sekä Ähtäri-Seuran arkisto.

Venäjän varautuminen näkyi

Ensimmäinen maailmasota aiheutti sen, että Venäjä alkoi linnoittaa länsirajaansa mahdollisen Saksan hyökkäyksen varalta. Läntisin puolustusporras meni Ähtärin läpi. Helmikuussa 1916 Ähtäriin saapui venäläisiä pioneereja. Töitä teetettiin värvätyllä työvoimalla. Venäläiset upseeri johtivat töitä ja sotilaat olivat lähinnä vartiontitehtävissä. Vilkkaimpaan linnoitusaikaan Ähtärissä oli venäläissotilaita kolmisensataa. Juoksuhautoja kaivettiin Ähtäriin 26,7 km ja tykki- ja konekivääriasemia noin 600.

Suojeluskunnan perustaminen

Suomen sekasortoista tilannetta syksyllä 1917 Uola taustoittaa kattavasti. Kirjassa saavat oman lukunsa niin suojeluskunnan perustaminen kuin Ähtärin työväenkaartikin.

Martti Pihkala saapui Ähtäriin 19. syyskuuta 1917 ja saman päivä iltana Ähtärin suojeluskunta perustettiin. Syksyn aikana siihen liittyi toistasataa miestä.

Marraskuussa 1917 työväenliikkeelle kävi käsky, että järjestyskaartit oli saatava kiireellisesti kuntoon ja työväen kaikki voimat valmiiksi kaikkien mahdollisuuksien varalta. Ähtärissä kaartien perustamispäätös tehtiin sos.dem. kunnallisjärjestön kokouksessa 11. marraskuuta.

Venäläissotilaan kivääreineen olivat edelleen Ähtärissä, eivätkä poistuneet hallituksen kehotuksista huolimatta. Toisaalta sosialistit vastustivat miehitysjoukkojen poistumista.

Hallitus julisti 25.1.1918 suojeluskunnat hallituksen joukoiksi ja Mannerheimin ylipäälliköksi ja seuraavana päivänä punakaarti antoi vallankumousjulistuksen Helsingissä. Maanantain 28. tammikuuta vastaisena yönä ylipäällikkö käski joukkonsa riisumaan Etelä-Pohjanmaalla olleet venäläisvaruskunnat aseista. Ähtäriin tieto tuli myöhään illalla 29. tammikuuta. Ähtärissä oli 40 venäläistä aseineen, mutta suojeluskunnalla ei olut aseita. Etelä-Pohjanmaan ensimmäinen suojeluskuntajuna lähti 30. tammikuuta etelään jääkäri Walleniuksen johdolla. Juna pysähtyi Ähtärissä ja mukana olleet joukot kävivät riisumassa venäläiset aseista. Venäläiset vietiin junassa, mutta aseet jäivät Ähtärin suojeluskunnalle.

Tammikuun viimeisenä päivänä pitäjänpäällikkö Kalle Ritokankaan johdolla 52 Ähtärin suojeluskuntalaista lähti Vilppulan rintamalle.

Jälkimainingit

Vapaussodan päätyttyä Juurikkakankaalla kapinallisina teloitettiin 11 punaista.

Miksi teloituksia näinkin runsaasti? Uolan mukaan koston kipinän saattoi herättää Ähtärin kirkkoherra von Pfalerin poikien teloitus Heinolassa 1. maaliskuuta 1918.

Uola toteaa kirjassaan, että ”jos kuolemanrangaistuksia arvioidaan oman aikansa arvojen perusteella, tuskin kovinkaan monia teloitettiin täysin syyttöminä, mutta rangaistuksen ankaruus suhteessa tehtyihin tekoihin oli tietenkin ylimitoitetut”.

Suomen ensimmäinen maaseudun reserviupseerikerho

Ähtärin suojeluskunta kuului perustamisensa aikaan Jyväskylän suojeluskuntapiiriin, jonka marssin sanoista on saatu tämän historiakirjan nimi. Uola on avannut historian lehdille Ähtärin suojeluskunnan vaiheita erittäin tarkasti. Oman lipun suojeluskunta sai keväällä 1918 Gallén-Kallelan piirtämän luonnoksen pohjalta, mutta siihen ei oltu tyytyväisiä ja toukokuussa 1934 vihittiin käyttöön uusi lippu.

Suojeluskunnan talous oli haasteena mm. siitä syystä, että kunta ei avustanut suojeluskuntaa, kuten muut kunnat. Rahaa toimintaan saatiin keräyksillä ja lahjoituksina paikkakunnan yrityksiltä ja yksityisiltä. Suojeluskunta toimi kuitenkin aktiivisesti maanpuolustushengessä ja erilaisia harjoituksia järjestettiin viikoittain jopa kyläkunnittain. Lisäksi iltamissa ja juhlissa esitettiin näytelmiä, oli kuoroja, torvisoittokunta ja jopa hetken aikaa jousiorkesteri. Tuohon aikaan oli kuusipäiväinen työviikko, joten kulkuyhteydet huomioon ottaen, osallistujat ovat olleet täysillä mukana. Urheiluharrastajista nousee esiin hiihtäjät Anton Collin ja Matti Raivio.

Ähtäriläisiä osallistui talonpoikaismarssiin heinäkuussa 1930, mutta Mäntsälän kapinaviikolla 1932 Ähtärissä kapinapuuhia enemmän herätti keskustelua paikkakunnalla tavatuksi väitetty susi. Tutkintavankeudesta kotiinsa palaava Vihtori Kosolaa tervehti sekakuoro Ähtärin asemalla.

Ähtäriin perustettiin 1933 Suomen ensimmäinen maaseudulla toimiva reserviupseerikerho, jonka yhtenä tehtävänä oli antaa reserviupseereille koulutusta. Vuonna 1935 perustettiin aliupseerikerho aliupseerien sotilaallisen koulutuksen tehostamiseksi.

1930 -luvulla epäluulo Neuvostoliittoa kohtaan syveni, sillä ”Suomen suojeluskunnissa oltiin yleisesti sitä mieltä, ettei Venäjä/Neuvostoliitto suinkaan jättänyt Suomea lopullisesti rauhaan vuonna 1932 solmitusta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta. Ajatus siitä, että kaikki maat, joita venäläinen sotilassaapas on joskus polkenut, kuuluvat Venäjään, vallitsi Venäjällä maailmansotien välisenä aikana”.

Lokakuun alusta 1940 Ähtärin suojeluskunta määrättiin kuuluvaksi Etelä-Pohjanmaan itäiseen suojeluskuntapiiriin.

Sotien jälkeen suojeluskunnat määrättiin lakkautettaviksi. Nopean lakkautusvauhdin johdosta suojeluskuntien omaisuudenjaossa tehtiin monenlaisia ratkaisuja.

Lotta – Svärd

Lottia tarvittiin suojeluskunnan avuksi ruoka- ja vaatehuollossa. Sota-aikoina tehtävät monipuolistuivat. Ähtärin Lotta-Svärd yhdistys perustettiin helmikuussa 1920. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin neiti Niini Hyrkki, josta tuli Suomen ensimmäinen kunnanvaltuuston naispuheenjohtaja. Hänen kuvansa on kunniapaikalla Ähtärin kaupungintalolla.

Mikko Uola on saanut loistavasti esille lottien monipuolisen tehtäväkentän. Mm. vuonna 1934 lotat saivat hankittua kenttäkeittiön ja vuonna 1938 lotilla oli oma kuoro. Lottien jäsenmäärä oli enimmillään vuonna 1943, 420 jäsenestä 41 oli kannattavia jäseniä.

Sota-aikana lotat leipoivat lottaleipää satoja kiloja viikossa Suomen armeijalle. Lottien kanslia Suoja-talossa oli sota-aikana avoinna yötä päivää. Lotat ylläpitivät myös siirtoväen ruokaloita.

Elämää Ähtärissä

Meitä muisto velvoittaa -kirja on paljon enemmän kuin suojeluskunnan ja lottien historia: Kirja on läpileikkaus ähtäriläisestä elämänmenosta kulttuuririentoineen ja harrastuksineen itsenäisen Suomen ensimmäisiltä vuosikymmeniltä. Yhteinen vihollinen yhdisti eri näkökantaa itsenäisyysasiassa edustavat tahot viimeistään 1930 -luvun lopulla.

Kirjan lopussa on noin 650 henkilön nimiluettelo, joista yli 500 on ähtäriläisiä. Lisäksi teoksessa on nostettu faktalaatikoin esiin keskeisimmät suojeluskunta- ja lottatoimijat.

Heikki Makkonen
Ähtärin Reserviupseerikerho

Viime vuodet olemme odottaneet paluuta normaaliin tai tottumista uuteen normaaliin. Normaaliin ei näytä kuitenkaan olevan paluuta sodan uutisten nyt vyöryessä kohti. Epidemiaa saatoimme torjua ohjeita noudattamalla ja liikkumista rajoittamalla.

Vaikka virusten hyökkäystä oli hankala torjua, vielä vaikeammalta tuntuu pysäyttää totaalista tuhoa tekevää hyökkäystä Ukrainassa. Kaikki näyttää niin silmittömältä ja säälimättömältä tuhoamiselta. Pahan valta näyttää todella päässeen valloilleen. Raamatun kuvaus väärästä paimenesta osuu kohdalleen: ”Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10:10)

Äitini kertoo usein lapsuuden muistoja sodan ajan pommituksista kotipitäjässään Itä-Suomessa. Paljon lentopommeja osui tilan rakennusten lähelle. Yksi putosi suoraan navetan vintillekin, mutta se oli onneksi räjähtämätön pommi, suutari. Sirpale jätti jälkensä tuvan muuriin. Nyt nämä kaukaisilta tuntuvat muistot ovat raakaa todellisuutta tuhansien kohdalla Ukrainassa. Nyt heidän pitää suojautua ja paeta. Osa etsii turvaa täältäkin. Sota on tullut lähelle.

Uutiset sodasta ja mahdollisuus sodan leviämisestä ahdistaa lapsia ja aikuisia. Uudella lailla rukouksiin on tullut konkretiaa. Mielissä ovat hyökkäysten alla olevat siviilit ja sotilaat sekä huoli sodan leviämisestä naapurimaihin tai jopa maailmanlaajaksi. Toisinaan sanotaan, että Suomen pelasti viime sodissa kansan yhteinen rukous. Vieläkö meidän rukouksiamme kuullaan, vieläkö osaamme turvata rukoukseen?

Pääsiäisen kristillisessä sanomassa yhdistyvät kuolema ja elämä, väkivalta ja rakkaus. Vaikka ensin väkivalta, kuolema ja pimeys näyttävät voittavan, lopulta löytyy kuitenkin niiden yli käyvä valta. Rakkaus, anteeksianto ja ylösnousemus levittävät valoa, joka voittaa kaiken pimeyden ja kuoleman. Tätä toivon valoa voimme levittää ympärillemme. Sitä voimme levittää myös auttamalla eri tavoin sodasta kärsiviä ja turvaa etsiviä pakolaisia. Voimme turvata rukoukseen ja pyytää virren sanoin ”Suo, Herra, toivon kynttilöiden lois-taa, tyyneksi, lämpimäksi liekki luo. Valaiset pimeän, voit pelon poistaa. Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!” (Vk 600)

Siunattua ristin ja ylösnousemuksen juhlaa!

Matti Salomäki
Lapuan hiippakunnan piispa

Suomi valtasi Itä-Karjalan kesällä ja syksyllä 1941. Samaan aikaan suomalaissotilaat valloittivat paikallisten naisten sydämiä. Avioliitoista säädettiin Itä-Karjalassa ensimmäisenä siviilioikeuden alana. Liittoja syntyikin, mutta vielä enemmän lapsia.

Itä-Karjalassa syntyi jatkosodan aikana satoja vauvoja, joiden isä oli suomalaissotilas ja äiti itäkarjalainen nainen.

– Suomalainen miehityshallinto teki merkittävän työn pyrkiessään selvittämään isän jokaiselle lapselle. Sen seurauksena arkistoihin talletettiin runsaasti rakkaussuhteita kuvaavia kuulusteluja ja myös rakkauskirjeitä, kertoo Pauliina Ylitalo.

Ylitalo on Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkija ja toimittaja. Hän tutkii väitöskirjassaan, pyrittiinkö Itä-Karjalaa suomalaistamaan myös ihmissuhteilla.

– Suomalaissotilaiden oli sallittua seurustella etenkin samanheimoiseksi katsottujen itäkarjalaisnaisten kanssa. Heimoaate näkyi myös rakkauskirjeissä – niin kuin sodan edetessä myös se, kun sotatilanne muuttui.

Suomalaissotilaille asemasodan vaihe Itä-Karjalassa saattoi merkitä uudenlaista vapautta. Moni ei ollut koskaan aiemmin ollut niin kaukana kotoa eikä niin kaukana kotiyhteisön moraalinormeista.

Itäkarjalaisnaisten osa oli usein kova. Monen itäkarjalaisnaisen tausta oli jo entuudestaan rankka ja miehitysaikana naiset joutuivat kantamaan yksin vastuuta perheidensä elatuksesta. Olosuhteet olivat poikkeukselliset: suomalaissotilaat marssivat alueelle, jolle oli jäänyt neuvostoarmeijan vetäytyessä noin 90 000 siviiliä, valtaosa heistä naisia, lapsia ja vanhuksia.

Itä-Karjalassa seurusteltiin lyhyesti, mutta solmittiin myös loppuelämän mittaisia suhteita.

– Osa lapsista ja naisista tuli sodan päättyessä Suomeen. Asiasta ei kuitenkaan juuri puhuttu. Suomessa on yhä Itä-Karjalan lapsia, nyt jo ikäihmisiä, jotka eivät tiedä todellisia juuriaan, Ylitalo toteaa.

Pauliina Ylitalo esitelmöi aiheesta verkkoluennolla sunnuntaina 10.4. klo 15.00–16.00. Kaikille avoimen ja maksuttoman luennon järjestää Sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistys. Luentoa pääsee seuraamaan tästä LINKISTÄ.

Venäjän röyhkeä hyökkäys Ukrainaan sisältää paljon yhtäläisyyksiä Suomen talvisodan tapahtumiin 1939-1940. Tulihan suurvallan hyökkäys naapuriin samasta suunnasta idästä. ”Ukrainalaiset saavat nyt ottaa oppia talvisodan historiasta”, sotahistorioitsija Carl-Fredrik Geust sanoi perinneillan esityksessään Seinäjoella.

Sekä Suomi että Ukraina joutuivat selviämään suurvallan hyökkäyksistä poliittisessa mielessä yksin. Suurin merkitys puhujan mukaan kuitenkin oli sillä, että kumpikin hyökkäys yhdisti kumpaakin kansaa taistelemaan urheasti suurvaltaa vastaan. Suomi sai talvisodan aikana enemmän taloudellista ja muuta tukea Ruotsista kuin yleisesti tiedetäänkään, vaikka Ruotsi valtiona ei halunnut olla sodan osapuolena. Ruotsin kansa kuitenkin halusi auttaa muuten. Sama tilanne on nyt Ukrainassa suhteessa Natoon, joka ei halua sodan osapuoleksi. Monet maat kansalaisten halusta kuitenkin antavat aseita ja muuta aineellista tukea.

Aivan konkreettisia esimerkkejä Putinin sodasta Ukrainassa ja Stalinin talvisodasta Suomessa Geust löysi useita. Mediassa näytettiin parin viikon ajan Kiovaa valtaamaan lähestyvää kuudenkymmenen kilometrin pituista kolonnaa. Katsojille tuli mieleen Raatteentie, jossa vihollisen tavoitteena oli vyöryä Ouluun juhlimaan Stalinin syntymäpäivää. Huonosti kävi kumpaisellekin kolonnalle. Putinin voitonjuhlaa vielä odotellaan.

Hävittäjiä ja vapaaehtoisia lentäjiä Ruotsista Lapin puolustuslinjoille

Stalinin joukkojen hyökätessä Suomeen 1939, maamme itsenäisenä valtiona oli vasta runsas parikymppinen, Ukraina Putinin hyökätessä vain muutamaa vuotta vanhempi. Kumpikaan maa ei ollut ehtinyt varautua kunnolla suurvallan hyökkäykseen. Varustelutaso oli puutteellinen, mm. lentokoneiden osalta. Sen takia Ruotsin ilmavoimien apu oli korvaamattoman tärkeä.

Jos virallinen Ruotsi joutui varomaan joutumista sodan osapuoleksi, kulissien takainen tuki oli sitäkin suurempi. ”Ruotsin kansan keskuudessa paine Suomen auttamiseen oli sitäkin suurempi, joka asia pakotti myös valtiota toimimaan, kuitenkin salaisesti”, Geust korosti. Lapin puolustamiseen lahjoitettuihin lentokoneisiin maalattin suomalaiset tunnukset. Vapaaehtoisiksi ilmoittautui heti 12705 valiolentäjää, joista 8260 hyväksyttiin palvelukseen. Kansalaisten keskuudessa pantiin toimeen Suomi-keräys, joka tuotti saman verran rahaa kuin Ruotsin vuotuiset puolustusmenot olivat.

Suomi-keräyksen tukemiseksi Ruotsissa kampanjoitiin näyttävästi tiedottamalla. Tunnettu lause oli ”Finlands sak är vår”. Suomen asia koettiin myös Ruotsin asiaksi, koska Stalinin tavoitteena oli siirtää raja Tornionjoelle. Vapaaehtoisia ruotsalaislentäjiä joutui myös vangeiksi, ja he saivat tuta Stalinin rautaista kuulustelutapaa. Monille lentäjistä jäi pysyvä ystävyys Suomeen, joka jatkui vielä rauhan tultuakin Pilven veikkojen tapaamisissa.

Oheiset kuvat valtuustosalin seinältä kertovat Geustin esityksestä parhaiten.
Tilaisuuden järjestämisestä kiitokset Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistykselle.

Matti Latvala