Eräässä viipurilaiskodissa aamu oli alkanut aikaisin. Perheen äiti oli pukenut molemmille pojilleen merimiespuvut, joiden neliskulmainen paidankaulus levittyi olkapäille. Pienemmällä kauluksen reuna oli sinivalkoraidallinen, isommalla siniraidallinen.
Äiti oli harjannut pienemmän pojan hiuksia erityisen pitkään. Hän veti kevyesti sormensa läpi vaaleiden kiharoiden, olkapäille asti. Äiti ei enää itkenyt, mutta lapsi aisti murheen ja kääntyi katsomaan. Kasvot olivat pyöreät, katse kysyvä. Poika puhui jo joitain lauseita, mutta ihmetystään hän ei osannut pukea kysymykseksi. Lasten isän olisi pitänyt olla täällä, hän olisi osannut selittää äitiä paremmin pojilleen, mistä tänään oli kyse.
Isompi veljeksistä oli tohkeissaan. Hän sai itse pakata matkalaukkunsa. Eihän laukkuun juuri mitään mahtunut, mutta ei niin pieni kuitenkaan olisi suurempaakaan jaksanut kantaa. Lapsi arveli tarvitsevansa kävyn ja puunkappaleista rakennetun lentokoneen. Kamman ja ylimääräisen villatakin sen sijaan saattoi hänen mielestään jättää kotiin. Äiti antoi pojan pakata, mitä mieli teki mutta viikkasi vaivihkaa villatakin takaisin laukkuun. Kun äiti sujautti kävyn laukusta taskuunsa, huono omatunto häilähti rinnassa. Mutta hän ajatteli säästävänsä lapsen aarteen, kunnes poika kerran palaisi kotiin.
Pienempi pojista pudottautui alas pitkältä penkiltä, nyhti ruudullista pöytäliinaa ja tahtoi matkalaukkunsa pöydältä. Laukku oli vielä pienempi kuin toisella. Pöydällä maljakossa oli koivunoksia, ja oksiin oli syttynyt pienet vihreät lehdet yön aikana.
Siirryttiin kamariin, ja isoveli kantoi laukkunsa itse. Äidin sydäntä riipaisi, sillä niin vaivalloiselta laukun kantaminen näytti. Sivustavedettävää peitti kuviollinen viltti, ja seinävaatteeseen oli lämmin nojata. Isompi poika avasi laukkunsa vuoteelle ja istui sen viereen. Isoäiti laski nuorimman sisaruksista sylistään, ja tyttö ryhtyi pienillä käsillään nostelemaan isoveljen juuri pakkaamia tavaroita.
Eteisessä pojat saivat ylleen lämpimät takit, hatut eivät peittäneet korvia. Äiti työnsi käsilaukun kainaloonsa ja sitoi huivin kaulalleen. Isoäiti jäisi kuopuksen kanssa kotiin odottamaan. Kun eteisessä tuli hyvästijätön hetki, isoäiti peitti suunsa nenäliinalla ja kiirehti keittiöön. Äiti ja pojat seisoivat hetken neuvottomana odottamassa. Kun keittiöstä kuului itkunnyyhkäys, äiti ääntyi avaamaan asunnon oven ja työnsi kevyesti pojat ulos.
Kolmikko astui kerrostalonsa kauniista uloskäynnistä sohjoksi tallautuneeseen lumeen. Pienempi liikkui kankeasti paksussa takissaan, laukku melkein laahasi maata. Koti heidän takanaan oli puoliksi raunioitunut. Ikkunalaseja oli särkynyt, pommi oli repinyt seinästä palasen.
Jonkin matkan päässä järjestelykansliassa oli kova tungos. Virkailija kirjasi lasten tietoja, ja ihmiset tungeksivat hänen pöytänsä ääressä. Jonkun lapsi itki korviavihlovasti. Merimiespukuiset saivat laput kaulaansa, ja pienemmällä lapun naru oli sotkeentua pitkiin kiharoihin. Mutta lappu oli oltava, koska pikkuinen matkalainen ei osaisi kertoa vieraille aikuisille, kuka on.
Sitten koitti hetki, jolloin merimiespukuiset siirtyisivät hoitajattaren vastuulle. Tätä hetkeä äiti oli etukäteen pelännyt. Harkinnut, mitä sanoisi lapsilleen viimeisiksi sanoikseen, suukottaisiko päälakea vai nostaisiko vuorotellen vielä hetkeksi syliin, isommankin. Vai kävelisikö vain äkkiä pois ennen kuin lapsi ehtisi ymmärtää, että hän oli jättämässä.
Hoitajatar otti pienemmän syliin liian nopeasti. Äiti ei ehtinyt enää. Ei halata, ei antaa suukkoa, ei edes kuiskata ”ole reipas”. Äiti veti sormenpäänsä pikkuisen kiharoiden läpi, hipaisten vain. Paksun takin alta erottui kohouma; se leveä kaulus oli jäänyt ryppyyn. Isompi veljeksistä seisoi lähellä äitiä, eikä olisi halunnut siirtyä hoitajattaren kylkeen.
Hoitajatar puhui pojille iloisella äänellä, ja äidin mielestä äänensävy ei lainkaan sopinut eron hetkeen. Kuitenkin äidille tuli puheenpulputuksesta sellainen olo, että piti hymyillä. Äiti seurasi hoitajaa ja poikiaan kadulle. Tienvarteen ajoi busseja, yksi toisensa jälkeen. Viipurista lähtisi tänään kymmeniä lapsia, ehkä satoja. Äiti kurkotteli muiden vanhempien pään yli ja yritti pitää merimiespukuisensa katseessaan niin pitkään kuin mahdollista.
Erään bussin ovi aukesi, ja hoitajatar lähti kävelemään avattua ovea kohti pienempi sylissään. Isompi lähti seuraamaan mutta vilkuili hämillisenä taakseen, äitiä katseellaan etsien. Pojan matkalaukku kolahti avoimena retkottavaan bussinoveen, ja oli silminnähden vaivalloista nostaa kantamus korkean askelman yli kyytiin. Äiti tyrskähti itkua, ja häpesi. Ei täällä kukaan muukaan. Olisipa hänen puolisonsa päässyt lomalle poikia saattamaan. Äiti hymyili väkisin ja vilkutti, vaikkei erottanut yhdenkään lapsen kasvoja kyynelten ja bussinikkunan läpi.
Bussi nytkähti liikkeelle, ja äiti jäi keskelle kävelykatua seisomaan käsi koholla. Hän pidätti hengitystä, ettei oikea sydänitku tyrskyäisi sen mukana. Lapset kuljetettaisiin rautatieasemalle. Oli vapunpäivä, ja äiti saattoi kuvitella, miten merimiespukuisille annettaisiin käteen viuhka ilahduttamaan.
Lapset pitelisivät niitä pystyssä kasvojensa tasalla, mutta värienkirjon vierellä kasvot olisivat alakuloiset. Olisi juuri käynyt selväksi, ettei äiti todellakaan tulisi tälle matkalle. Ainakin isompi ymmärtäisi, että edessä olisi tuntemattomia paikkoja, aikuisia ja leikkikavereita, ja aivan vieras kieli. Eikä kukaan ymmärtäisi, kun hän omalla kielellään kertoisi tarvitsevansa jotain.
Pitkän junamatkan päätteeksi merimiespukuiset nousisivat laivaan. ”Äidin laivamiehet”, niin hän oli pojilleen sanonut, kun ne puvut oli hankittu, tätä matkaa varten.
Olisipa hän vain itse saanut olla näkemässä, miten hauskalta puvut näyttivät poikien yllä merellä. Mutta yksinään äidin pojat seilaisivat merille, lähtisivät aivan samalla tavalla kauas ja pitkäksi aikaa kuin oikeat merimiehet, paitsi aivan liian pieninä. Aina Ruotsiin asti, asumaan vieraisiin koteihin vieraiden vanhempien luo. Pakoon sotaa.
Isoäiti oli väittänyt, että äidinrakkaus todella oli tätä. Että joskus piti vain päästää irti, lähettää lapsi kohti sellaista elämää, jota ei itse sodan raunioissa voinut tarjota.
Äiti sulki silmänsä ja kuvitteli, miten laiva seilaisi kauemmas, yksi aallonylitys kerrallaan. Mutta Ruotsin rannalle mielikuva pojista haalistui, kuin merimiehet olisivat kadonneet sakeaan usvaan. Äidin silmät rävähtivät auki, kun äkkiä hän ei muistanutkaan enää, oliko pienemmän kaulus sinivalkoraidallinen, vai isomman.
Merja Mäki
Rauhan Jumalan siunaamaa kansallista veteraanipäivää!
Ähtärin suojeluskunta kuului perustamisensa aikaan Jyväskylän suojeluskuntapiiriin, jonka marssin sanoista on saatu tämän historiakirjan nimi. Uola on avannut historian lehdille Ähtärin suojeluskunnan vaiheita erittäin tarkasti. Oman lipun suojeluskunta sai keväällä 1918 Gallén-Kallelan piirtämän luonnoksen pohjalta, mutta siihen ei oltu tyytyväisiä ja toukokuussa 1934 vihittiin käyttöön uusi lippu.
Lottia tarvittiin suojeluskunnan avuksi ruoka- ja vaatehuollossa. Sota-aikoina tehtävät monipuolistuivat. Ähtärin Lotta-Svärd yhdistys perustettiin helmikuussa 1920. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittiin neiti Niini Hyrkki, josta tuli Suomen ensimmäinen kunnanvaltuuston naispuheenjohtaja. Hänen kuvansa on kunniapaikalla Ähtärin kaupungintalolla.
