Perinne

Talvisota muistetaan erityisen vaikeista talviolosuhteista, jotka olivat vuosina 1939–1940 vuosisadan kylmimmät, sekä ”talvisodan hengestä”, joka yhdisti pienen kansakunnan ponnistelemaan yhdessä selviytymisensä puolesta. Kansa pysyi yhtenäisenä ja kesti vaikeat sota-ajat. Talvisodan seurauksena Suomi menetti Neuvostoliitolle noin kymmenesosan maa-alueistaan.

Sodan alkaminen oli yllätys suomalaisille. Myös miestappiot olivat pienelle maalle merkittävät. Sodassa kaatui 25 904 miestä ja haavoittui 43 557. Kansakunnan kestävyyttä voimakkaasti koetellut talvisota päättyi 105 päivää myöhemmin Moskovan rauhansopimukseen. Talvisodan jälkeen kansan yhtenäisyys lisääntyi ja maamme puolustusvoimia alettiin voimakkaasti kehittämään.

Talvisodan päättymisestä 84 vuotta

Talvisodan päättymisestä tuli keskiviikkona 13. maaliskuuta kello 11:00 kuluneeksi 84 vuotta. Etelä-Pohjanmaan Reserviläispiirit ja alueen maanpuolustusyhdistykset ovat perinteisesti muistaneet 105 päivää kestäneen sodan päättymistä Seinäjoen seurakunnan tukemana puhein ja seppeleen laskuin Seinäjoen Lakeuden puiston Taipale-Vuosalmi –patsaalla sekä Törnävän sankarihautausmaalla.

Keväinen auringonpaiste ja tilaisuuden arvokkuus sai satapäisen yleisön kunnioittamaan talvisodan sankareiden muistoa. Erityisen ilahduttavaa oli huomata jälleen kerran nuorten koululaisten saapuminen lähikouluista opettajiensa johdolla seuraamaan perinteisiin vahvana nojaavaa muistohetkeä.

Perinteisen muistohetken juonnosta vastasi Etelä-Pohjanmaan Reserviläispiirien Hengellisen- ja Perinnetoimikunnan puheenjohtaja Jani Latva-Nikkola. Seinäjoen Perinnekuoro lauloi jylhästi kaksi isänmaallista kappaletta kuoronjohtaja Veli-Matti Hyvösen johdolla. Havuseppeleitä laskettiin perinteisesti kaksin kappalein, toinen Taipale-Vuosalmi –patsaalle ja toinen Törnävän sankarihautausmaalle. Etelä-Pohjanmaan Reserviupseeripiirin vpj Raimo Rintamäki ja Etelä-Pohjanmaan Reserviläispiirin vpj Jarmo Koskela laskivat seppeleen Taipale-Vuosalmi –patsaalle. Perinneaktiivit Jari Ojala ja Olavi Rantanen Seinäjoen Reserviläistä laskivat puolestaan seppeleen Törnävän sankarihautausmaalle.

Sodan kasvot

”Sodan kasvoja tarvitaan. Niitä tarvitaan, jotta inhimillisyys voisi säilyä. Ne, jotka ovat halunneet sotaa, ovat usein kuvanneet suuria ihmisjoukkoja tai tehokkaita sotakoneita, eivät yksittäisiä kasvoja, koska kasvot muistuttavat sodan mittaamattomasta hinnasta. Kasvoja tarvitaan nyt myös sotiemme historiasta kertomiseen, kun ajallinen etäisyys on jo pitkä. Kasvot kertovat sodasta toisella tavalla kuin pelkät nimet ja vuosiluvut. Ne tuovat tapahtumat lähelle yhä tänään.” – muotoili hiippakuntapastori Jaakko Antila puheessaan osuvasti paikalle saapuneen yleisön kuunnellessa hiljaa ja vakavana hyvin valmisteltua puhetta.

Taipale-Vuosalmi patsaalle oli asetettu myös kunniavartio. Kunniavartiossa olivat vuosien kokemuksella uljaat vartiomiehet asianmukaisineen varusteineen. Miehet lumipuvuissaan Jussi Mylläri Seinäjoen Reserviupseerikerhosta ja Marko Pänkälä Seinäjoen Reserviläisistä.

Muistohetken jälkeen paikalle saapuneet kutsuttiin Lakeuden Ristin eteistilaan kahvitarjoiluun, jonka tarjoamisesta vastasi tällä kertaa J Rinta-Joupin autoliike.

Parhaimmat kiitokseni kaikille tilaisuuteen monin eritavoin osallistuneille henkilöille ja tahoille.

Sota koskettaa kaikkia ja jättää aina jälkensä jokaiseen sodassa olleeseen, kaikuen myös kotirintamalle. Siksi raskaista sotavuosista pitää voida puhua ja ottaa opikseen. Sotien jälkeinen perinnetyö on ensiarvoisen tärkeää juuri nyt, kun veteraanisukupolvet ovat poistumassa vahvuudesta.

”Himmetä ei muistot koskaan saa!”

Jani Syvänen
Toiminnanjohtaja
Etelä-Pohjanmaan Reserviläispiirit

Muistohetken videotallenne on katsottavissa:

Paappani ”Juho” Niemi sai lokakuussa 1939 kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Hän oli maanviljelijä ja seppä. Hän oli aikanaan palvellut rakuunana Lappeenrannassa vuosina 1929-1930. Lähtiessään kotoaan 13.10.1939 Ylihärmän taipaleenkylästä, hän ei vielä tiennyt päätyvänsä sotatantereelle Taipaleeseen. Kotiin jäivät vaimo ja kolme pientä lasta, äitini oli tuolloin kolmivuotias.

Myös perheeseen kuulunut, häntä selkeästi vanhempi veli ”Setä-Matti” jäi ”kotomieheksi”. Ensin Ylihärmän miehet kokoontuivat Ilomäen koululle ja sieltä matka jatkui Kaupin aseman kautta Seinäjoelle. Seinäjoella Ylihärmäläisistä muodostettiin Laurilan Jalkaväkirykmentin 6:s komppania eli 6/JR23. Ylihärmäläiset kuuluivat Kauhavalaisten ja Ylistarolaisten lisäksi rykmentin II pataljoonaan.

Ylihärmän komppaniaan kuului muutamia miehiä myös Kuortaneelta ja Ylistarosta. Komppanian päälliköksi valittiin Laihian aluepäällikkö res. luutnantti Kaarlo Kari ja pataljoonan komentajaksi kapteeni Veikko Järvinen. Ylihärmän komppanian muut upseerit olivat muualta lukuunottamatta Uuno Kangasta. Luutnantti Kari osoittautui alusta alkaen taitavaksi, varmaksi ja erittäin pidetyksi päälliköksi.

Seinäjoelta matka jatkui rykmentin mukana kohti Karjalan Kannasta. Perille päästyään komppania siirtyi Unnonkosken kautta Pyhäjärven Konitsaan, jossa majoituttiin telttoihin ja alkoivat päivittäiset harjoitukset sekä rakennettiin piikkilanka- ja tankkiesteitä. Joulukuun alkupuolella itsenäisyyspäivänä, eli noin viikon kuluttua siitä kun maahamme oli hyökätty, siirtyi komppania rykmentin mukana Metsäpirttiin Taipaleen puolustuslohkolle. Siellä tultaisiin ottamaan etulinjavastuu nyt siellä taistelleilta joukoilta.

Komppania sai kokea karun sotatodellisuuden jo ennen joulukuun puolenvälin rintamavastuuta, kun 11.12.1939 vihollisen satunainen kranaattiammus osui korsutyömaalla olleiden miesten yllä männyn latvassa ja sirpaleryöppy aiheutti ensimmäiset kaatuneet ja haavoittuneet.

Komppania otti 16.-26.12.1939 ensimmäisen etulinjavastuunsa Terentilän lohkolla, joka olikin äärimmäistä sotaa alusta alkaen. Vihollinen aloitti hyökkäyksensä aina runsaalla kranaattikeskityksellä. Sitä seurasi aina hyökkäystankit ja niitä runsaasti jalkaväkeä. Kerta toisensa jälkeen nämä lyötiin takaisin. Vihollisen jalkaväkeä kaatui joukkueittain etumaastoon, tankkeja tuhottiin. Ainoastaan yksi tankki pääsi etulinjasta läpi ja se kirjaimellisesti juostiin kiinni ja tuhottiin kasapanoksella. Omat tappiot syntyivät lähinnä vihollisen moninkertaisesta ja hirmuisesta tykistö- ja heitintulesta. Tuona ensimmäisenä rintamavastuun aikana komppanian tappiot olivat 16 kaatunutta ja 35 haavoittui.

Tauno Palo Ylihärmän komppaniasta on kuvannut joulupäivän tulimyrskyä seuraavasti:

”Joulupäivän tulimyrskyn muistavat kaikki henkiin jääneet. Joulupäivän aamuna punapropagandisti kuulutti tappavansa loputkin Laurilan verikoirista, jonka jälkeen neuvostotykistö aloitti taukoamattoman jyminämyllynsä. Tuntui että taivaat ja maat menivät sekaisin rautaisessa myrskyssä. Sadat tukikohtiimme suunnatut putket puhalsivat väsymättä kranaatteja. Kasvoilla tunsi ruutikaasujen kuumentaman ilmavirran ja löyhkän. Suunnaton määrä trotyylia paloi, hengitys tukahtui ja välillä keuhkot tuntuivat repeytyvän. Korvat menivät lukkoon. Moni ajatteli, ettei tällaisesta voi selvitä elossa ja monen kohtaloksi se koituikin.

Taisteluhauta sortui päälleni, sitä tukkeutui pitkä matka. Kompuroin hajonnutta yhdyshautaa myöten korsun suuntaan. Pääsin korsun ovelle, vastaani tuli Artturi Eeli. Heti kun olin sisätilassa, ulosmennyt Eeli sai sirpaleen vartaloonsa. Hän pystyi kävelemään sisälle, mutta siihen kuoli. Korsu heilui kuin laiva hirmumyrskyssä. Ison ammuksen iskeytyessä katolle oli se kuin suunnattoman moukarin lyönti. Katolle osui monta kertaa ja pelkäsimme kestäisikö se. Hiekkaa valui lattialle kattohirsien välistä. Odotimme vain josko lopullinen kranaatti osuu. Moni risti kätensä.

Kaksi tuntia kuuntelimme ja koimme tulihelvettiä. Tulenjohtoupseeri arveli tuossa ajassa tippuneen 20 000 kranaattia. Sitten aistimme räjähdysäänten loittonevan ja kokemuksesta tiesimme, että vihollisen kivääriväki käy hyökkäykseen. Asemissa ei ollut ketään, ei sielä voinut olla. Päätin mennä vanhalle vartiopaikalleni, vaikka Veikko Kurki ja Eino Tikkamäki estelivät lähtöäni. Lähdin kuitenkin jolloin Eino huusi perääni: ”Et sinä sieltä enää takaisin tule”.

Pääsin tukikohtaani ja huomasin koko aukean levyisen vihollisrintaman lähestyvän asemiamme. Yksin olin laumaa vastaan avuton, joten juoksin korsulle ja ilmoitin vihollisen hyökkäävän. Viimehetkellä miehet ehtivät asemiin, tai mitä niistä oli jäljellä. Eräs hyökkääjä heitti kasapanoksen meitä kohti, mutta Arvi Kankaan ampumasta luodista panos räjähti heittäen punasotilaan korkealle. Torjuntatulemme tehosi ja monta vihollista kellistyi kentälle.

Oikealle silmätessä näkyi kuinka useat nahkatakkiset politrukit komensivat uusia joukkoja hyökkäykseen Mustaojan kanjonista. Tulemme oli sen verran kiivasta, että patruunat vähenivät uhkaavasti ja riensin korsulta hakemaan lisää. Raivokas käsiaseiden pauke kesti aikansa kunnes hyökkäjien joukko harventui niin vähäiseksi että operaatio loppui. Taas torjuttiin yksi rynnäkkö. Aukealla näkyi suuri määrä myttyjä, kaatuneita vastustajia.”

Toinen iso kohtalonhetki oli niittykasematin takaisinvaltaus 12.-15.12.1939, vihollisen vallattua sen. Se suoritettiin lähes koko komppanian voimin ja olisi oman tarinansa arvoinen. Haasteellisen niittykasematin valtauksesta teki sen avoin sijainti aukealla niityllä ja vihollisen vahvasti aseistetut asemat sen ympäristössä. Ylihärmän komppania sai siis tehtäväkseen vallata sen, päällikkönsä Karin johdolla. Ylemmällä tasolla olivat herrat päättäneet, että sitähän ei ryssälle anneta. Kasematin alue saatiin lopulta haltuun useamman yrityksen jälkeen. Siinä taistelussa oli monia eri vaiheita, taistelulinjan mennessä ees-taas, vihollisen yrittäessä sitä takaisin haltuunsa.

Noina päivinä komppania kärsi rykmentin kovimmat tapiot. Tuossa taistelussa kaatui pidetty komppanian päällikkö Kari ja lähes kymmenkunta hänen asetoveriaan. Vain 15 selviytyi naarmuitta, kaikki muut haavoittuivat. Tuo kaikki masensi miesten mielialoja kovasti. Lohtua toi se, että taistelussa kaatunut ja kadonnut Lauri Ylinen löydettiin muutaman päivän kuluttua Keski-Suomen miesten toimesta, heidän otettuaan vuorostaan rintamavastuun sillä kohtaa. Karstulan seudun miesten silmiin oli pistänyt härmän puukko Laurin kädessä ja todeneet, että viisi vihollista oli kaatunut hänen puukostaan. Näin saatiin Lauri takaisin ja matkalle kotiin haudattavaksi.

Alikersantti Jussi Vuori on sanonut tuosta hyökkäyksestä seuraavaa:

”Illalla komppania levittäytyi pellolle. Aloitimme rajun hyökkäyksen kohti vihollisen hallussa ollutta kasemattia. Hyökkäsin Viitasalon, K. Kontion, L. Niemistön ja M. Liinamaan kanssa. Meillä oli myös mukana pikakivääri. Pääsimme kasematille, jonne oli ehtinyt jo muitakin meikäläisiä. Viholliselta otimme kolme konekivääriä, joista yksi käännettiin heti perääntyvää vihollista kohti. Tulitimme sillä Lauri Ylisen kanssa tien takana ollutta vihollista parin tunnin ajan. Lauri Ylinen sanoi lähtevänsä käväisemään toiseen pesäkkeeseen. Sillä matkalla hän kaatui. Hänen ympärillään makasi viisi venäläistä, jotka kaikki olivat kuolleet Laurin puukosta. Komppanian päällikkö Kari oli jo silloin kaatunut. Kapteeni L. Järvi saapui paikalle ja komensi miehet ketjuun. Jäin yksin vihollisen eteen. Jouduin ryömimään kolmen tunnin ajan 200m pituista matkaa kasematille.”

Kolmas iso kohtalonhetki oli oikeastaan koko maaliskuu, rykmentin siirtyessä puolustamaan Vuosalmen kohtaa helmi-maaliskuun vaihteessa sodan painopisteen siirryttyä sinne. Komppanian pääosa ohjattiin Äyräpään rautatieaseman ja läheisen rataleikkauksen maastoon. Hiljaa kiroten miehet totesivat, ettei mitään asemia ollut eikä korsujakaan. Tosin komppanian komentopaikka pystyttiin sijoittamaan jonkinlaiseen lankkukattoisen korsuntapaisen suojaan. Vänrikki Annalan joukkueen alueella oli hirsisauna, johon komentopaikkalta vedettiin puhelinyhteys. Viivyttelemättä tuohon maastoon alettiin kaivamaan poteroita, mikä kävikin aika helposti, sillä kohtaa maa oli hiekkaa. Alkoivat loputtoman tuntuiset päivät ja iäisyyden mittaiset yöt. Taistelutoiminta kiihtyi päivä päivältä ja vihollinen pääsi tien suunnassa jo lossille saakka, jolloin aluetta puolustanut vänrikki Lehtivuoren joukkue kaatui yhtä miestä vaille viimeiseen mieheen.

Vänrikki Annala on todennut maaliskuun tilanteista seuraavaa:

”Monet kranaatit ravistelivat pientä saunaamme. Seinät olivat sirpaleiden kirjaamat, mutta yhtä sitkeinä kuin sen asukkaat se seisoi myrskyä vastaan. Seinän viereen kannoimme kaatuneet aseveljemme poiskuljetusta odottamaan, lauteilla makasivat vaikeasti haavoittuneet, kiukaan edessä huolsi mainio aliupseerimme kersantti Jussila aseita ja nurkassa olevan kenttäpuhelimen välityksellä virtasivat käskyt, ohjeet, ilmoitukset ja pyynnöt.

II Pataljoonamme ja siihen liitetty Kevyt Osasto 8 hupenivat päivä päivältä. Varsinkin täydennysmiesten poistuma nousi suureksi. Alokkaita ei arkuudesta voinut syyttää, mutta varomattomuus, kokemattomuus aiheutti tarpeettomilta tuntuvia tappioita. Vanhoja nostomiehiä kävi sääliksi. Heidän joukossaan oli muutamia erinomaisia sotureita, mutta hyvin monet menettivät hermonsa kokonaan ollen enemmän vaivaksi kuin hyödyksi. Ymmärsin sen, sillä vaatii poikkeuksellisen lujaa mieltä, jos keski-ikäisenä kesti Vuosalmen ja Äyräpään leikin.

Vanha Taipaleen kaarti, joka epätoivon vimmalla taisteli jokaisesta metristä, pieneni tunti tunnilta. Nämä miehet olivat jo ylittäneet kaikki inhimillisen kestävyyden rajat. He täyttivät kymmenkertaisesti vaatimukset, jotka sotilaalle asetetaan. Repaleisissa, likaisissa lumipuvuissaan, silmät jatkuvasta valvomisesta verestäen he latasivat ja ampuivat. Joskus joku uhmamielellä nousi pystyyn paidanhihat käärien ja heitti käsikranaatin päin vihollista. Monikaan ei kumartanut enää kovin syvälle suurempiakaan ammuksia, he odottivat vaistomaisesti luotia tai sirpaletta, joka poistaisi heidät rivistä. He tiesivät tilanteen toivottomuuden, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä, vaan taisteltiin ja kestettiin. Upseerit kaatuivat tai haavoittuivat, ja komppanioiden rippeitä usein komensi aliupseeri.”

Korpraali ”Juho” Niemi kuului siihen pieneen joukkoon, joka viimeiseen asti puolusti asemiaan Vuosalmen harjulla, kertoi näin:

”Maaliskuun 3. päivänä menimme vuoksen yli lossilla. Jouduimme heti vasemalle asemaan viidennen komppanian avuksi. Taistelimme niissä asemissa koko päivän. Illalla jouduimme kuitenkin perääntymään, kun kuusi vihollisen tankkia oli ajaa ylitsemme. Niistä vain kaksi onnistuttiin pysäyttämään. Peräännyimme kirkonmäelle, jossa olimme asemissa muutama tunnin. Emme pystyneet pitämään niitäkään asemia. Peräännyimme siitä Vasikkasaaren Vuosalmen puoleiseen kärkeen. Siitäkin vielä jouduimme perääntymään mantereelle Vuosalmen kylään. Siihen loppui perääntymisemme. Onnistuimme saavuttamaan armottomalla vastahyökkäyksellä edellisen päivän asemat.”

12.3.1939 Ylihärmän komppania sai käskyn vahvistaa Luutnantti Rukasen johtamaa I Patajoonaa tai mitä siitä oli jäljellä, hyökkäyksessä mikä oli viimeinen raju hyökkäys ennen yllättäen tullutta rauhaa. Tuohonkin taisteluun Ylihärmän komppania valmistautui laulamalla sotavirtensä nro 310 ”Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on, emme kauhistu vastustajaamme…”

Alikersantti Toivo Huhtala on kertonut seuraavaa hyökkäyksestä, jota luonnehti sotareissunsa verisimmäksi jossa oli mukana:

”Aamulla kello 7.00 ratsumestari Hälvä määräsi kuudennen komppanian suorittamaan tuon vastaiskun minun johdollani. Hälvän onnentoivotusten saattelemina lähdimme liikkeelle. Maastoa hyväksikäyttäen pääsimme aivan ryssän uusien asemien eteen. Silloin alkoi hurjin verileikki, minkä sotareissullani koin. Käsikranaatit paukkuivat puolin ja toisin. Aluksi konekiväärit tukivat hyökkäystämme. Konekiväärien tuli jouduttiin kuitenkin lopettamaan, koska jouduimme hyökätesämme aivan ryssien joukkojen keskelle. Konekiväärit räsähtelivät, sekä kiväärit ja pistoolit paukkuivat yhtenään. Taistelumme kesti vain 20 minuuttia. Ryssät kauhistuivat hurjia härmäläisiä, jättivät aseensa ja juoksivat pakokauhun valtaamina pakoon. Etulinja oli vallattu takaisin. Kun ilmoitin ratsumestari Hälvälle, että olimme suorittaneet hänen antamansa tehtävän loppuun, Hälvä pyysi minua kiittämään jokaista miestä hänen puolestaan. Tuossa vastahyökkäyksessä kaatuivat Kuoppala, Hietamäki, Niittymäki, Kahala ja Kuusoja.”

13.3.1940 vihollisen armottoman pommitusten jälkeistä rauhan tulon hetkeä paappani on kuvannut ihmeelliseksi ja etenkin sitä hiljaisuutta mikä taistelurintamalle laskeutui. Lähetin tuotua viestiä rauhasta, oli hänen kohdalla ollut enää viisi miestä jäljellä. Hän oli ollut fyysisesti ihan loppu ja kertoikin nukkuneen kolme vuorokautta lähes ”yhtäsoittoa” kun rintamasta oli päästy väljemmille vesille. Vasta sitten hän jaksoi kirjoittaa kortin kotiin, että on hengissä. Mannerheimin käskyllä hänet kotiutettiin 20.5.1940 monen muun rykmentin aseveljensä kanssa, hänen ”talvisotaurakkansa” kesti 7kk 6pvää. Hän oli yksi niistä harvoista onnekkaista, joka selvisi koko talvisodasta ”naarmuitta”.

Talvisodasta ei kuulemma kotona jutusteltu. Paapan sotakaverien tullessa kylään oli siirrytty aiheesta juttelemaan johonkin sivummalle, pois kuulevilta korvilta. Jotakin vähän tiedetään äitini ”salakuuntelun” ansiosta. Jokunen vuosi sitten kysyin tädiltäni Annelilta, että näkyikö tai heijasteliko tuo sotakokemus jotenkin paapan arkielämässä myöhempinä vuosina. Hän vastasi, että hänen mielestään ei. Ainut mikä siihen viittasi oli se, että ruuan päälle paapalla oli tapana torkahtaa tuvan leveällä reunapenkillä ja siitä herättyään aika-ajoin oli alkanut laulella Ylihärmän komppanian sotalauluja. Ehkä se sota tuli hänen uniinsa tai ehkä hän oli vain laulumiehiä. Talvisota elokuvassakin sanottu ”Hyvä lauluporukka Ylihärmälääsillä”, pitänee hyvin pitkälti paikkansa, senkin he osasivat.

Laurilan Verikoirat kirjan lisäksi olen kirjoituksessani ottanut lainauksia Simo Perämäen kirjoittamasta Ylihärmän Suojeluskunta ja Lotat kirjasta. Tuohon viimeksimainittuun oli kerätty Alikersantti Vilho Palomäen haastatteluja välirauhan aikana oman komppaniansa miesten talvisotakokemuksista. Vilhon kohtalona oli kaatua jatkosodassa.

Tämän ajan sodissa kuin talvisodassakin huomataan millainen merkitys on maanpuolustahdolla määrällisesti moninkertaiselta tuntuvaa vihollista vastaan.

Veli-Matti Keskinen
Ylihärmän Reserviläiset

17. helmikuuta kuultiin Seinäjoen kirjastolla mainio luento Helsingin suurpommituksista. Sotahistoriasta kertoi tapahtumiin vahvasti perehtynyt dosentti Ville Jalovaara. Pommitusten alkutahdit käytiin Teheranin kokouksessa vuoden 1943 marras-joulukuun taitteessa, jolloin liittoutuneet neuvottelivat Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin johdolla sodan loppukuvioista Euroopassa.

Näissä neuvotteluissa käsiteltiin myös Suomen kysymystä, jossa Josif Stalin sai vapaat kädet toimia tahtonsa mukaan. Liittoutuneet olivat pommittaneet Saksan kaupunkeja mm. Hampuria, jossa sadoilla koneilla ja perättäisillä pommituksilla pyritään tuhoamaan kaupungin alue. Ensin räjähdepommeilla rikottiin rakennusten kattorakenteet, jonka jälkeen palopommeilla sytytettiin rakennukset tuleen. Näin saatiin aikaan tulipalot, joista muodostui valtaisa tulimyrsky. Se tuhosi kaiken, imi myös kaiken hapen mm. pommisuojista, sytyttäen jopa katujen asfaltin tuleen.

Tämän suuntainen visio oli myös Stalinilla, joka nopeuttaakseen Suomea pikaiseen rauhaan päätti Helsingin suurpommituksista. Toimeenpanevana elimenä tulivat toimimaan Neuvostoliiton kaukotoiminta ilmavoimat AAD. AAD:lla oli käytössään kaikkiaan noin 1000 keskiraskasta, sekä muutama raskas nelimoottorinenkin pommikone, merkittävä määrä myös länsikalustoa ja yhdysvaltalaisia B-25 ja A-20 pommikoneita. Pienenä yksityiskohtana kerrottakoon, että pommituksiin osallistui myös kaksi nelimoottorista PE-8 konetta, joilla tietojeni mukaan pudotettiin ainakin kaksi 5000 kg:n pommia. Olisi mielenkiintoista tietää noiden pommien räjähdyspaikat.

Helsingin suurpommitus alkoi yllättäen iltayöstä 6. helmikuuta vuonna 1944 jatkuen kymmenen päivän välein. 16.-17.2.1944 ja 26.-27.2.1944 yö aikaan tehtyinä pommituksina. Koneiden yrittäessä kaupunkiin lähes kaikista suunnista. Kaikkiaan noina öinä vihollinen pudotti yhteensä 16490 pommia, joiden yhteenlaskettu määrä on 2604 tonnia. Jos tuo määrä olisi osunut kokonaisuudessaan kaupunkiin, olisi se hyvinkin voinut saada aikaan tulimeren, sekä totaalisen tuhon aikaiseksi. Arvioiden mukaan kaupungin alueelle putosi kuitenkin vain n. 5-6% pommeista.

Aihetta käsittelevässä luentotilaisuudessa kirjastolla historian dosentti Ville Jalovaara esitti mielenkiintoisen kysymyksen: ”Mitä yhteistä on Helsingin ilmatorjunnalla ja Nurmolla?” Joku sen taisi tietääkin. Vastaus on everstiluutnantti Pekka Jokipaltio, joka toimi ilmatorjuntarykmentti 1. komentajana sekä kehitti vuodesta 1943 alkaen kaupungin ilmatorjuntaa. Jokipaltio oli syntyisin Nurmosta. (s. 19.5. 1901 – k. 31.5. 1977). ” Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimain sotilas 1. tai 2. luokan Mannerheim -ristin ritariksi” Sittemmin eversti Jokipaltio olisi tuon nimityksen kyllä ansainnut.

Mitä ja ketä voimme kiittää tuosta ensimmäisestä varsinaisesta torjuntavoitosta? Vastauksia on varmasti useita. Saksasta saatiin kalustoa, kuten pitkän kantaman ”Raija”, sekä lyhyemmän kantaman ”Irja”-tutkat, tulenjohtolaskimet, 88mm sekä 76mm ilmatorjuntatykit, sekä muuta kalustoa. Ilmatorjunnan harjoittelu ja kurinalainen toiminta kokonaisuudessaan. Sulkutulen ammunta hyökkäävien koneiden eteen, pyrkimättä ensisijaisesti pudotuksiin sekä ammuksissa käytetty valotehoste.

Vaikka ADD ja sen komentaja Aleksandr Golovanov oli Stalinin suosikki, oli ADD:n kyky ja kenties rohkeus kyseenalainen. Sen komentaja ja kaukotoimintailmavoimat saivat sodan jälkeen ”kuulla kunniansa”, kun valvontakomission totesi saapuessaan Helsinkiin kaupungin olevan lähes ehjän. Johtajalle ei epämieluisia viestejä viety ja näinhän se on Venäjällä varmaan nykyäänkin.

Mielestäni ei ole liikaa korostaa kaikkien niiden 4600 ilmapuolustajan panosta, osaamista ja jaksamista everstiluutnantti Jokipaltion johdolla. Tuosta henkilömäärästä, joka koostui pääosin nostoväki-ikäisistä miehistä oli mukana sata naista, sekä toisen pommituksen aikana, lyhyellä koulutuksella kaksisataa 15-17 vuotiaita suojeluskunta tai sotilaspoikaa. Tuolloin ei muuten tunnettu termiä Reservistä sivariksi!

Suurpommitusten jälkeen ei Helsinkiä enää pommitettu. Arvailujen varassa lienee, että isä aurinkoinen uskoi Helsingin pommitetun kivikaudelle ja kun ei rauhaan vielä suostuttu, täytyi takoa uppiniskaisten Suomalaisten päähän totuutta lekalla. Kerätä arsenaalia Kannakselle kesän suurrynnistystä varten, joka sitten on oma tarinansa.

Näillä askelmerkeillä, ”Himmetä ei muistot saa!”

Jari Ojala

Videotallenne luennosta katsottavissa:

Harras joukko kansalaisia kokoontui 3. päivänä helmikuuta talvisena lauantaina hotelli Alman pihamaalla. Olimme muistelemassa tapahtumaa tasan 84 vuotta sitten, kuulakasta talvipäivää, joka toi sodan silloiseen kauppalaan kotirintamalle.

Katkennut taival muistomerkki hotellin edustalla, sen kyltissä ovat niiden kolmentoista uhrin nimet joidenka kohtalona oli maallisen taipaleen päättyminen vihollisen pommien surmaamina tuona talvisodan päivänä.

Palaan tuohon talviseen päivään Seinäjoella. Pommitus oli yksi tarina monien surullisten tarinoiden joukossa sodan aikana. Seinäjoen ainut pommitus vaati kolmentoista siviilin hengen. Määrä oli iso osa tuon päivän siviilialueiden pommituksen uhreista. Yhteensä kotiseudun pommitukset vaativat 3. helmikuuta vuonna 1940 neljäkymmentä kuollutta uhria ja viisikymmentä haavoittunutta.

Kaikkiaan talvisodan 105 päivän aikana kotisuomessa pommituslentojen määrä oli peräti 2726 kertaa. Pommitusten uhriluvut olivat 956 kuollutta sekä 1840 haavoittunutta kansalaista. Mielenkiintoinen vertailu jatkosotaan, jolloin pommitusten määrä oli 2581 kertaa kotisuomeen. Uhriluvut olivat lähes samat. Pommituksen uhreina kuoli tilastojen mukaan 939 ja haavoittui 3516 kansalaista, jatkosodan kestäessä kuitenkin talvisotaa huomattavasti kauemman eli kolme vuotta 86 päivää.

Talvisodassa vihollisen käytössä olivat Viron sekä mm. Leningradin alueen lentokentät. Jatkosodassa saksalaisten miehittäessä Viron (Tallinna 28.8.1941) sekä Leningradin piirityksen alkaessa 8.9.1941 mainituilta lentokentiltä ei tehty enää pommituslentoja Suomeen. Myös Suomen ilmapuolustus oli aivan jotain muuta kuin talvisodan aikana. Siinä nähdäkseni selittyy ero pommitusten ”vähäisyyteen” jatkosodan aikana.

Jatkosodan taite tuli Saksan hävitessä Stalingradin taistelun alkuvuonna 1943. Tultaessa vuoteen 1944 oli Suomen johdolle selvää, että olemme häviävällä puolella ja rauhantunnusteluja oli saatava aikaiseksi, sen osan historiasta tiedämme.

Olen kirjoittanut Seinäjoen pommituksesta pidemmän kertomuksen Lakeuden Maanpuolustajaan kaksi vuotta sitten, joten voitte kerrata halutessanne tarkemman muistelman oheisesta LINKISTÄ.

Jari Ojala

Videotallenne muistohetkestä:

Sairaslinja-autoksi muutettu vanha linja-auto on matkalla kenttäsairaalasta kohti sotasairaalaa. Matka on pitkä ja tie huonossa kunnossa. Kyydissä on arvokas lasti:
parikymmentä vaikeasti haavoittunutta sotilasta.

Ratin takana on alahärmäläinen Erkki Malmi 19. Sairasautokomppaniasta. Tämä kylmähermoinen nuorimies on kutsumustehtävässään niin automiehenä kuin auttajanakin. Hän kuljetti jatkosodan aikana potilaita, sotilaita, sotaherroja ja rintamakiertueiden kuuluisia taiteilijoita.

Välillä Erkki pysäyttää auton. Hän ryhtyy lääkintämieheksi ja tarjoaa halukkaille vettä kenttäpullosta. Joku tarvitsee lisää sidettä, joku lohduttajaa, joku oksennuspussia. Hoitajaa siellä olisi tarvittu, mutta heitä ei riittänyt kaikkien sairaslinja-autojen matkaan. Henkisesti vammautuneet oli pitänyt sitoa penkkiin kiinni itsetuhoisuuden takia. Erkin on luotettava itseensä ja siihen, että auton moottori ja renkaat kestävät, ja siihen, että viholliskoneiden lentäjät kunnioittavat autoon maalattuja Punaisia Ristejä.

Tämän vuonna 1921 syntyneen sotilaan isä oli alahärmäläinen vapaussoturi Vihtori Malmi. Hän lähti huhtikuussa 1930 kaivostöihin Kanadaan ja Lyyli-vaimosta, viiden lapsen äidistä, tuli niin kutsuttu amerikanleski ja Haapalan tilan isäntä. Erkki liittyi Alahärmän suojeluskunnan poikaosastoon ollessaan toisella kymmenellä. Kansakoulun opettajat olivat IKL:n (Isänmaallinen Kansanliike) vahvimpia kannattajia ja ”se meidän poikaosastotoiminta oli sitte sen mukaasta”. Vuonna 1937 Erkki liittyi suojeluskuntaan ja Sylvi-sisko Lotta Svärdiin.

Lääkintähenkilöstön sotatyö on ainakin osin jäänyt varsinaisen sodankäynnin varjoon. Tallennettua aineistoa on, mutta esimerkiksi hoitohenkilökunnan osalta on usein käynyt niin, että asioita on romantisoitu tai kuvaukset jäävät liian yleiselle tasolle tai keskittyvät muihin, sinänsä kiinnostaviin asioihin, kuten ihmissuhteisiin. Erkki Malmilta tallennettu muistitieto on arvokasta jo sinänsä, mutta tätä taustaa vasten se on vieläkin arvokkaampaa.

”Heti, kun sota oli loppunut, Erkki joutui sairaslinja-autonsa kanssa purkamaan miinoja aselepolinjalle Taipaleenjoella. Kun hän lähti sieltä takaisin asemapaikkaansa, niin mikä lie, tuli, ja hän lähti päinvastaiseen suuntaan. Jo matkatessa hänestä tuntui, että nyt ei näytä ihan tutulta, mutta painelin menemään. Jo kohta tiellä oli naapuri käsi pystyssä ja minä säikähdin, että mitähän nyt tapahtuu. Nuori vartiomies resuisissa virkavaatteissa, aseensa kanssa osoittaa: Niet… niet… NIET. Erkki yritti selittää, että nyt on sattunut vahinko, eikä hän tiedä, mihin hänen pitäisi mennä. Veli-venäläinen ymmärsi yskän ja piirsi tupakka-askin kanteen kartan, neuvoen mihin Erkin pitää mennä. Hän teki täyskäännöksen ja palasi kotimaahan, vahingoittumattomana.”

FT Jaana Laamanen on muistitiedosta kiinnostunut tutkija. Tämä kirja on maitolaiturimaisteriksikin kutsutun kansatieteilijän kahdeksas tietokirja.

Palvelukustanne, Bookcover Oy, joulukuu 2023. Kirjaa myy netissä mm. Bookcover-kauppa.fi

Lisätietoa: www.maitolaiturimaisteri.fi
jaana@maitolaiturimaisteri.fi