Perinne

Muistan kun asuin vielä Tampereella keskustellessani kaverini kanssa, vierestä kysyi seurueen henkilö mikä se tammisunnuntai oikein on mistä te puhutte. Meille etelä-pohjalaisillehan asia on tuttu koska venäläisten aseistariisunta alkoi tunnetusti yllätysiskuin jo sunnuntaina 27.1.1918 Laihialla. Ylihärmän Päämajasta annettiin vapaussodan alkamisen ensimmäinen käsky.

Nämä olivat itsenäisyytemme alkuaikojen tapahtumat, joten niiden merkitys on suuri. Tapahtumista on tehty varsin kattava dokumenttielokuva nimeltä Tammisunnuntai 1918, joka kannattaa jokaisen katsoa. On hyvä muistaa, että itsenäisyytemme ei ole itsestäänselvyys ja tuolloinkin siitä jouduttiin taistelemaan. Näitä itsenäisyytemme alun tapahtumia kokoonnuimme muistelemaan Kuortaneella pidettyyn tammisunnuntain maakunnalliseen muistojuhlaan 28.1.2024. Tästä muistojuhlasta teki vielä erityisen sen, että samana päivänä jännitetään presidentinvaalin tuloksia.

Tammisunnuntain juhlaohjelma alkoi sanajumalanpalveluksella Kuortaneen kirkossa ja sen jälkeen se jatkui päiväjuhlalla Kuortaneen Urheiluopistolla. Paikalle oli saapunut runsaasti kaikenikäistä väkeä ja tyhjää lavittaa sai etsiä salista. Tilaisuus alkoi juhlavan komeasti kun etelä-pohjalaisen urheilupyhätön palloiluhallissa kajahti Jääkärien marssi Laivaston soittokunnan esittämänä solistinaan musiikkikomentajakapteeni Juha Ketola. Tilaisuuden järjestävän tahon Vapaussotiemme Lakeuden Perinneyhdistyksen puheenjohtaja Veli Suvanto muistutti tervehdyspuheessaan, että vapaaehtoisissa järjestöissä kaivataan myös uusia henkilöitä mukaan toimintaan.

Juhlapuheen piti kontra-amiraali Jori Harju, joka sopikin tapahtuman puhujaksi hyvin koska omaa myös etelä-pohjalaiset juuret. Harjun puhe oli hyvin ajanhenkinen ottaen huomioon nykyhetken tilanteet meillä ja maailmalla. Tilaisuudessa oli hienoa nähdä kun nuoria oli myös mukana niin kynttilän sytytyksessä kuin omassa puheenvuorossaan juhlan ohjelmassa, jossa luettiin ainekirjoituskilpailun voittaja-aine liittyen vuoden 1918 tapahtumiin.

Aineessa nuori pohti muun muassa vuoden 1918 sodan eri nimityksiä ja niiden merkityksiä. Tervehdyspuheet piti Pohjanmaan aluetoimiston päällikkö everstiluutnantti Pasi Heinua ja Vapaussodan Perinneliiton puheenjohtaja Jouni Koskela. Puolustusvoimien edustajien molemmissa puheissa korostui se, että vaikka Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa, on puolustuksemme kunnossa niin maalla, merellä kuin ilmassakin.

Musiikin, puheiden ja palkitsemisien jälkeen reippaat ja urheiluhenkiset päätössanat lausui Kuortaneen kunnanvaltuuston puheenjohtaja Annu Ridanpää-Taittonen.
Palloiluhallin koripallo korien verkot suorastaan hypähti kun koko salillinen ihmisiä kajautti yhteen ääneen Maamme-laulun. Vuoden 1918 tammisunnuntain tapahtumia emme saa koskaan unohtaa ja tietoa on siirrettävä sukupolvelta toiselle jatkossakin.

Terhi Hakola

Neljä lumipukuista sotilasta seisoo ryhdikkäänä huurteen hopeoiman patsaan ympärillä. Sankarihautausmaan kynttilöiden valo välähtää kunniavartiossa seisovien miekoista. Jokaisella kaatuneella on nimi ja oma elämäntarinansa. Hautakivessä olevan kahden vuosiluvun erotus kertoo siitä, että monen elämäntarina jäi liian lyhyeksi.

Lapsuudessani kävimme jouluisin hautausmaalla katsomassa juhlavaa kunniavartiota. Tämä perinne kuuluu nykyään perheeni jouluaikaan. Perinteet ovat tärkeitä ja niistä kannattaa pitää kiinni sukupolvesta toiseen. Symbolit, rituaalit ja perinteet tuovat pysyvyyttä, kun elämme muutosten aikoja.

Monen sotilaan perinteeseen kuuluu tänäkin jouluna ilmoittautua jouluaatoksi kunniavartioon. Tällä haluamme osoittaa kunnioitusta ja kiitosta erityisen arvokkaalle asialle. Kunnioitamme sodassa kaatuneita. Vapaudesta ja itsenäisyydestä on maksettu kova hinta. Tärkeää on havahtua huomaamaan, ettei tässä elämässä mikään ole sattumaa ja itsestään selvää.

Ensimmäisen joulun kertomuksessa mainitaan vartijoista. He eivät seiso kunniavartiossa, vaan paimenet vartioivat yöllä laumaansa. Yhtäkkiä taivaallinen sotajoukko osoittaa kunnioitusta ja kiitosta Jumalalle, sillä jotain hyvää jumalallisesta todellisuudesta murtautuu esiin ihmisten todellisuuteen. Joukkoa johtava Herran enkeli ilmoittaa paimenille ilosanoman syntyneestä Vapahtajasta.

Maan päällä rauha, enkelit ilmoittavat. Erityisesti näinä aikoina rauhan sanoma on ajankohtainen. Tämä vuosi on valitettavasti jäänyt mieleen kiristyneestä kansainvälisestä ilmapiiristä. Levottomuuden laineet heijastuvat myös Suomeen. Ukrainan kriisi on ratkaisematta. Rauhanruhtinaan synnyinmaa on muuttunut sotatantereeksi eikä ihmisen hyvästä tahdosta ole tietoakaan.

Monenlaiset muutokset ympärillämme aiheuttavat meissä rauhattomuutta. Silti joulunviesti on sama tänäkin jouluna. Se on enkelten viesti rauhasta, jonka Jumala lahjoittaa Poikansa syntymän kautta. Viesti Vapahtajasta tulee ihmisiä rakastavalta Jumalalta. Hän antaa Poikansa syntyä maailmaan ihmiseksi, jotta meillä olisi rauha maan päällä ja sydämissämme.

Jumala laskeutuu joulun sanomassa ihmisen tasolle Jeesuksessa Kristuksessa. Enkelten rauhanviestin johdosta voi kokea sisäistä rauhaa, vaikka ympärillä olisi levotontakin. Syntyneen Rauhanruhtinaan tarjoama rauha on sellaista lahjaa, joka luo elämäämme luottamusta Jumalan johdatukseen ja tulevaisuuden toivoa. Kaikki on lopulta lahjaa ja Korkeimman kädessä.

Hyvät ystävät! Kunniavartio sankarihautausmaalla sijaitsevan patsaan ympärillä on jäänyt lapsuudesta mieleeni. Patsaan nimi on Taistelu on päättynyt. Siinä kolme punagraniittista hahmoa ovat rauhanviestin kuultuaan pysähtyneet rukoukseen. Rauhan puolesta kannattaa edelleen rukoilla ja pysähtyä pohtimaan sen suurta arvoa. Rauha edellyttää tekoja ja sen eteen kannattaa tehdä tarmokkaasti työtä. Voimme jokainen tänä jouluna välittää rauhaa ja hyvää tahtoa kaikille lähimmäisillemme lähipiirissä ja laajemminkin.

”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Toivotan sinulle ja läheisillesi rauhallista Joulua 2023 sekä Jumalan siunausta ja varjelusta vuodelle 2024!

Joulukuun 13. päivänä Hotelli Fooningin kokoustiloihin kokoontui pitkään perinneasioista vastanneita henkilöitä ympäri maakuntaa. Läsnäolevien kasvoilta oli aistittavissa tiettyä haikeutta, sillä olihan kokoontumisen aiheena erään perinnetyöhön liittyvän aikakauden päättyminen.

Etelä-Pohjanmaan Sotaveteraanipiiri ry:n toinen lakkauttamiskokous pidettiin 13.12.2023 Tammenlehvän Perinneliiton toiminnanjohtaja Pekka Holopaisen johdolla. Etelä-Pohjanmaan Sotaveteraani piirin toiminta päätettiin yksimielisesti lakkauttaa 31.12.2023 lukien. Tilit ja toimintakertomus hyväksytään maaliskuun ylimääräisessä kokouksessa vuonna 2024.

Onneksemme perinnepiiri on kokeneissa käsissä, kun toiminnanjohtajamme Pertti Kortesniemi jatkaa puheenjohtajana Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksen johdossa. Näin varmistamme, että huoltotyö jatkuu siihen hetkeen, kun Tammenlehvän Perinneliitto on valmis vastaanottamaan jäsenet.

Tiettyä haikeutta tuntien, mutta myös kiitollisena!

Esko Petäjä
Puheenjohtaja
Etelä-Pohjanmaan Sotaveteraanipiiri ry

Etelä-Pohjanmaan Reserviläispiireillä oli suuri kunnia käydä viettämässä juttuhetki alavutelaisen sotaveteraani Reino Kallion luona tasan viikkoa ennen maamme itsenäisyyspäivän juhlaa.

Marraskuinen keskiviikko oli täynnä odottavaa tunnelmaa. Aamu käynnistyi muistilistaa tarkastellen. Vain vähän ennemmin pihassa seisoneeseen lumipeitteiseen pakettiautoon oli mahdutettu erilaisia valaisimia, jalustoja, kaapeleita ja kamerakalustoa. Päivän tärkein kalenterimerkintä oli viikkoa aikaisemmin sovittu tapaaminen 98-vuotiaan jatkosodan sotaveteraanin Reino Kallion kanssa.

Alavudella asusteleva ikäisekseen hyväkuntoinen veteraani saapui ovelle hymyillen. Kovana urheilumiehenä tunnettu Reino Kallio liikkui vaivattomasti kotinsa käytävällä. Sotaveteraanin käden puristus oli luja ja ääni lempeä, toivottaen vieraat lämpimästi tervetulleiksi.

Ystävällisen vastaanoton ja kuulumisten vaihdon jälkeen kamerat ja valaisimet viriteltiin huolellisesti olohuoneeseen tallentaaksemme arvokasta perinnetietoutta jälkipolville. Tallennetta syntyi parin tunnin verran ja asioita käytiin läpi laidasta laitaan. Ensimmäisessä itsenäisyyspäivänä julkaistavassa juttuhetkessä käytiin läpi sotamuistoja ja sivuttiin myös sotaveteraanin mietteitä nykyisestä rauhattomasta maailmantilanteesta.

Suomen ainoat kaksoset, jotka ovat haavoittuneet samasta kranaatista

Alavutelaiset kaksosveljet Reino Kallio ja Henrik Kallio lienevät sotahistorian ainoat kaksoset, jotka ovat haavoittuneet samasta kranaatista. Uintireissu kolmesataa metriä leveän Vuoksen yli kuulostaa jo ilman kranaattisadettakin sellaiselta suoritukselta, jota monen hyvänkin uimarin kannattaa miettiä mahtaisiko itseltä onnistua. Sotamuistojen kerronnasta käy selväksi, että se tehtiin mitä piti. Käskyjä ei kyseenalaistettu ja sodan julmuutta oppii sietämään, kun ei ole muuta vaihtoehtoa.

Sotaveteraani Reino Kallio on selvästi mielissään ja helpottunut juttuhetken päätteeksi, kun kamerakalustoa puretaan. Vaatimaton mies miettii, että osasiko hän nyt kertoa niin kuin piti. Selkeäsanaista ja hyvää tarinankertojaa olisi kuunnellut paljon pitempäänkin.

Etelä-Pohjanmaan Reserviläispiirit kiittävät Reino Kalliota miellyttävästä juttutuokiosta. Oli tärkeää saada periyttää kameran välityksellä sodan kauhut nähneen sukupolven edustajan mietteitä jälkipolville. Etulinjassa taistelleen miehen viisaat sanat laittoivat mietteliääksi vielä kotiin palatessakin: ”Eikö ihmisten olisi paljon parempi olla rauhassa, eikä käydä toistensa kimppuun.”

Nähtäväksi jää tulevaisuuteen, oppiiko ihminen mitään historiasta.

Jani Syvänen
Toiminnanjohtaja
Etelä-Pohjanmaan Reserviläispiirit

Itsenäisyyspäivänä julkaistun juttutuokion ensimmäinen osa:

Kauhavalainen Veikko Annala, Isokyröläinen Aarne Perä ja Ylihärmäläinen Veikko Vuori olivat kaikki talvisodan sankareita ja veteraaneja. Heillä kaikilla oli koko jatkosadan mittainen kokemus rintamalta eli olivat erittäin kokeneita sotilaita ja kaikki palvelivat nyt JR58:ssa.

Heidän kaikkien kohtalo oli jäädä sotavangiksi neuvostoarmeijan massiivisessa hyökkäyksessä kannaksella kesäkuussa 1944 Rajajoen ja Raivolan välisellä alueella 10.-12.6, kuten moni muukin JR58 mies. Mikä oli näiden kolmen miehen kohtalo?

Sotamies Veikko Annala 12/JR58 (naimisissa ja 3 lapsen isä) jäi vangiksi Raivolassa 12.6. Tuota edelsi hankalassa puollustustaistelussa haavoittuminen, hän sai luodin läpi kantapäästä repien myös nilkkaa ja ei itse pystynyt enää kävelemään. Hänen kaksi yksikkötoveriaan tukivat ja raahasivat häntä pitkään vaikeassa perääntymisvaiheessa, mutta tilanne ympärillä kävi entistä vaikeammaksi ja tilanne toivottomaksi, edessä olisi ollut ison nevan ylittäminen. Edessä näytti olevan varma kuolema tai vangiksi jääminen kaikille kolmelle. Veikko teki ratkaisun, että hän jää tähän odottamaan kohtaloaan ja muut jatkavat perääntymistä selvitäkseen. Tuon jälkeen Veikon kohtalossa oli musta aukko lähes 60 vuotta, todettiin ensin kadonneeksi taistelussa ja myöhemmin julistettiin kuolleeksi.

Veikon perheelle Aini puolisolle ja hänen kolmelle pienelle lapselleen ja sukulaisille tämä on ollut tietysti järkyttävä uutinen. Sodan jälkeinen aika, muuttaminen uudelle alueelle ja rintamamiestalon rakentaminen on ollut puolisolle kolmen pienen lapsen kanssa omanlaisensa selviytymistarina. Veikon kohtalo lopulta selvisi onnekkaasti tarkkanäköisen sukulaisen ansiosta. 2000-luvun alussa tehtiin nimittäin kirja nimeltään Rukiver! Suomalaiset Sotavangit Neuvostoliitossa (Teuvo Alava – Dmitri Frolov – Reijo Nikkilä). Tässä sotavankimatrikkelissa oli tietoa Veikon kohtalosta. Siellä mainittiin lyhyesti, että hänet oli ammuttu kuulustelujen jälkeen. Iivonen niminen toinen vanki oli ollut ilmeisesti samalla kuulusteluleirillä ja tiesi Veikon kohtalon ja oli myös kertonut sen tiedon niin, että se aikanaan oli tulut kirjattua myös palautettujen vangien haastattelussa Hangon karanteenileirillä. Se miksi Veikko sai näin nopean tuomion kuulustelujen jälkeen voimme vain arvailla, oliko syynä hänen haavoittumisensa vai kenties suojeluskuntatausta. Tällaisia neuvostoarmeijan kuulustelujen jälkeisiä tuomioitahan oli muitakin etenkin kannaksen suurhyökkäyksen alussa. Harmillisesti tämä tieto jostainsyystä hautautui karanteenileirin kuulustelupöytäkirjoihin, eikä koskaan tullut tietoon Aini puolison eläessä. Aini oli lähes koko ikänsä toiveikas, että Veikko vielä joskus palaa. Seuraavalle polvelle tieto ehti lähes 60 vuotta myöhässä ja on varmasti ollut jollakin tavalla helpotus heille, kadonneen läheisen kohtalo selvisi.

♦ ♦ ♦

Korpraali Aarne Perä 10/JR58 (naimaton) jäi vangiksi Rajajoella 10.6. rautatieaseman läheisyydessä jäätyään hatsalan mäen asemiin perääntymisvaiheen aikana. Vangiksi jäämisen jälkeen hänen tiensä vei Leningradin kautta Tserepovetsin vankileirille nro 158, se sijaitsi n. 500km päässä Viipurista itään. Perän vangiksi jäämisestä oli ilmoitus lentolehtisessä, joita pudotettiin suomalaisten puolelle. Tässä neuvostoarmeijan propakandailmoituksessa oli kuva kiinniotetuista JR58 miehistä ja myöskin nimilista. Tuossa samaisessa listassa on myös Ylihärmäläisen Veikko Vuoren nimi ja valokuvassa ovatkin Perän kanssa vieretysten. Tserepovets oli monikansallinen vankileiri, jossa oli saksalaisia, unkarilaisia, hollantilaisia, suomalaisia ja tiettävästi myös italialaisia. Parhaimmillaan siellä oli 1500 suomalaista vankia. Vankileirillä elämä oli tietysti haastavaa ja eniten siihen vaikutti alhaiset ruoka-annokset, jo muutamassa viikossa paino alkoi tippua ja mies heiketä. Aarnesta tiedetään, että jossain vaiheessa lokakuuta hänet siirrettiin sairaalaosastolle jonkin sisäisen vaivan takia, johon liittyi kuumetta ja hänellä todettiin vatsakolera. Hän menehtyi 27.10.1944 keuhkokuumeeseen. Viimeisenä terveisenä hän sai sanottua isokyröläisille vankitovereilleen ”Parhaat terveiset omaisille”. Hänet haudattiin seuraavana päivänä.

Tuohonaikaan suomalaisia vankeja vastaanotti sairasosastolla suomalainen lääkintämajuri Carl-Johan Johansson, joka oli tietysti positiivinen asia. Hänkin toki joutui toteamaan vangeille, että lääkkeitä on vähän ja sen vuoksi hoito vajavaista. Johansson joutui myös hyväksyttämään hoitosuunnitelmat aina neuvostokollegallaan, joka oli naispuolinen kapteeni ja joka kyllä arvosti hänen työtään. Suomalaisten vankien kuolleisuus neuvostoliittolaisissa vankileireissä oli tuohonaikaan n. 40%. Vankileirin päivittäisestä ruoka-annoksesta on sanottu seuraavaa: Aamulla 2 lusikallista puuroa, jonkinlaista teetä ja osa päivän leipäannoksesta joka oli 600g, illalla 10 hengen ruokakunta sai ampärillisen keittoa, joka oli hieman yli puolilitraa mieheen. Keitossa oli runsaasti vettä, hiukan rasvaa pinnalla ja keittoainekset pohjalla. Joskus saatiin myös sokeria ja mahorkkaa.

♦ ♦ ♦

Sotamies Veikko Vuori 10/JR58 (naimaton) jäi vangiksi Raivolassa 11.6. Hänen tiensä kävi myös Perän tavoin Leningradin kautta Tserepovetsin vankileirille. Hänestä oli myös pudotettu vangiksijäämisilmoitus lentolehtisenä ja lisäksi propakandailmoitus Leningradin Radion kautta. Myös Veikolla suurin vastus leirillä oli ikuinen nälkä. Tserepovetsin leirin hierarkiasta voidaan kertoa, että sitä johti majurin arvoinen komendantti ja hänellä oli alaisensa ja lisäksi vartijat. He eivät juurikaan puuttuneet leirin elämään ja heidän tehtävänsä oli lähinnä laskea ulos menevät työkomennusvangit ja samoin kun nämä palasivat. Leirin sisäistä tilannetta valvoi poliitinen komissaari ja joka kansallisuudella oli omansa. Komissaari piti leirillä poliittisia käännytyspuheita ja valvoi, ettei mitään neuvostovastaista toimintaa ja puhetta ilmennyt, eikä leirin olosuhteita arvosteltu. Lisäksi leirillä riesana komissaarin ”alaisena” oli ”klubin miehet”, jotka olivat loikanneita poliittisia vankeja ja he saivat työstään ns. loikkarileipää eli 100g enempi leipää päiväannoksessaan. Näillä oli lisäksi apumiehiä, jotka ilmiantoivat leipäpalasta suomalaisia vankitovereitaan kaikenlaisesta ”isäntäväen” vastaisesta toiminnasta. Kaikkiin vankitovereihin ei siis voinut luottaa. Rangaistuksena tällaisesta toiminnasta saattoi joutua ”fasistiparakkiin”, mihin kukaan ei halunnut. Lisäksi leirillä oli vangeista valittuja poliiseja ja heidät tunnisti käsivarsinauhasta, heidän tehtävänsä oli kai lähinna puuttua mahdollisiin tappeluihin ja käsirysyihin mitä leirillä ilmeni.

Leirillä oli vangeista valittu vanhin, jonkinlainen vastuuhenkilö ja samoin parakeilla oli omansa eli parakinvanhin. Vuoren Veikon parakissa, jossa muut olivat suomalaisia, tämä oli saksalainen lentomestari, joka ei puuttunut suomalaisten asioihin millään tavalla. Veikko sairastui siellä ollessaan punatautiin, mutta kai selvisi siitä kohtuudella. Se mikä on saattanut hänet pelastaa on se, että hän sai helpohkon työkomennuksen. Hänen tehtävänään oli nimittäin olla vankikeirin komendantin vaimon seuralainen eli ”hupulaanen”. Tuohon tehtävään kuului mm. soutaa komendantin vaimolle venettä. Tuo komennus varmasti auttoi siinä, että Veikko oppi vankeutensa aikana välttävästi myös venäjänkielen taidon. Tämä mahdollisti säännöllisen pääsyn ulos vankileiriltä ja mahdollisti myös hänen pakosuunnitelmansa. Hän nimittäin suunnitteli pakoa Möller nimisen suomalaisen vankin kanssa lähes viimepäiviin saakka, kunnes tieto vankien vapauttamisesta tuli.

25.12.1944 Veikko vapautettiin 548 muun vangin kanssa. Hän oli siis riittävän hyvässä kunnossa päästäkseen pois. Huonokuntoisimpiahan ei päästetty ja se koituikin monen kohtaloksi. Siirtymisen aikana Vainikkalan raja-asemaa kohti pidettin vangeille jonkinlainen ”lihotus”, jonka aikana tarjottiin metvurstiakin. Muutama taisi syödä itsensä hengiltäkin, koska nälkiintynyt vatsa ei pystynyt käsittelemään moista. Viimeisen yön jossain ratapihalla ennen siirtymistä rajan yli muistavat kaikki. Silloin ei kukaan nukkunut, vaan kaikki ajattelivat samaa, toteutuukohan tämä. Ennen rajanylitystä taisi jokin poliittinen loikkari loikkia junastakin. Vankikuljetuksen tultua suomen puolelle ilmoitettiin suomen radiossa kaikkien palautettujen vankien nimet ja heidän joukossaan aivan aakkosten viimeisten nimien joukossa sanottiin myös Veikon nimi. Se oli ollut kotiväelle suuri helpotus. Etenkin Veikon isän piina loppui ja sai tietää poikansa kohtalosta, että hengissä on. Palautettujen junahan suuntasi suoraan kohti Hangon karanteenileiriä, missä meni muutama viikko. Veikon päästessä viimein kotiin sai siskonsa Selma huomata, että veljensä oli edelleenkin pelkkää luuta ja nahkaa. 180 senttinen mies oli painanut ”naftin” 50 kiloa. Vankeusajan olosuhteiden aiheuttamista terveyshaitoista Veikko sai 20% sotainvaliditeetin. Hän jatkoi elämäänsä Ylihärmän Takalankylässä yhdessä kolmen sisaruksensa kanssa hoitaen yhdessä pienviljeslystilaa. Hän eli vuoteen 1987.

Nämä kolme henkilöä tuli valituksi tähän aiheeseen siksi, että Annalan ja Vuoren perheeseen liittyy osaltani sukulaisuussuhde ja perhetuttavuus, Veikkojen sotavankikohtaloa on jonkin verran käsitelty vuosien varrella ja vähän haastattelinkin uudestaan tätä juttua varten. Perän tuleminen aiheeseen on onnekas sattuma Mäen Mikan vaimon suvun jäämistöistä hiljattain löytyneitä kuvia Aarnesta ja siihen liittyviä tietoja. Juttuni aihe/asiasisällöissa on käytetty myös tietoja tuosta alussa kertomastani sotamatrikkelikirjasta. Myös pieniä ”tipsejä” sain Mauri Sariolan kirjoittamasta kirjasta ”Armeija piikkilankojen takana!” Useita muitakin Etelä-Pohjalaisia JR58 miehiä jäi vangiksi tuossa suurhyökkäyksessä kannaksella ja monen nimi löytyy myös tuosta propagandalentolehtisestäkin missä mainittiin Perän ja Vuoren nimet. Toivottavasti heidän kohtalonsa on omaistensa tiedossa.

Veli-Matti Keskinen
Ylihärmän Reserviläiset