Artikkeli

Pohjanmaan Aluetoimiston päällikkö evl Mauri Etelämäen puhe 13.3.2019 talvisodan päättymisen muistotilaisuudessa Seinäjoella.

Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja veteraanisukupolven edustajat, hyvät läsnäolijatKiitän mahdollisuudesta tuoda tähän tilaisuuteen Pohjanmaan aluetoimiston ja siten puolustusvoimien tervehdyksen. Päättyneenä vuonna muistimme sekä jääkärien kotiinpaluuta 100 vuotta sitten, että puolustusvoimiemme 100 vuotista historiaa. Perspektiiviä antaa se, että Suomen kansan historia on monituhatvuotinen ja suomalaisen sotaväen historia monisatavuotinen, tosin aluksi vieraiden valtakuntien ja valtioiden lippujen alla. Tämä on muistettava, kun mietimme pitkää kehityspolkua kohti itsenäistä Suomea ja sen säilyttämistä uhrauksin.

Olemme kokoontuneet tähän tilaisuuteen muistamaan talvisodan päättymistä 79 vuotta sitten. Syksyllä 1939, siis 80 vuotta sitten, oli Suomessa lähdetty ylimääräisiin kertausharjoituksiin jatkona kesän linnoitustöille Karjalan Kannaksella. Maailmantilanne oli nimittäin alkanut kiristyä. Saksa ja Neuvostoliitto olivat elokuussa 1939 allekirjoittaneet hyökkäämättömyyssopimuksen. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta. Suomi, Baltian maat, Puola ja Romania olivat jaon kohteina. Näin suurvallat pystyisivät ilman toistensa uhkaa laajentamaan alueitaan. Saksa saattoi ryhtyä sotaan Puolaa ja mahdollisesti myös sen riippumattomuuden taanneita Britaniaa ja Ranskaa vastaan ilman pelkoa Neuvostoliiton hyökkäyksestä niiden tukemana. Samalla Neuvostoliitto valmistautui omiin operaatioihinsa Puolan, Suomen ja Baltian maiden osalla ja suunnilla.

Vaikka Suomi oli käynyt Neuvostoliiton kanssa salaisia neuvotteluja keväästä 1938 alkaen liittyen erityisesti Leningradin turvallisuuteen, oli mainitsemani lisäpöytäkirja varmistus siitä, että Suomen liikkumavapaus kaventui olemattomiin. Esimerkiksi muu Pohjola ei sitoutunut sotilaalliseen apuun Suomelle. Sota olisi voitu välttää vain alistumalla Neuvostoliiton vaatimuksiin. Samalla olisi kuitenkin hyväksytty Baltian maiden kohtalo. Suurvaltana Neuvostoliitto oli aloittanut sotavalmistelunsa hyvissä ajoin kesällä 1939.

Neuvostoliitto aloitti hyökkäyssotansa 30.11.1939 tekaistuun provokaatioon niin kutsuttuihin Mainilan laukauksiin vedoten. Mainilan laukauksista puhuttaisiin tänä päivänä valeuutisina tai hybridivaikuttamisena. Neuvostoliitto hyökkäsi yli puolen miljoonan sotajoukoilla koko itärajan pituudelta ja myös kaupunkejamme pommitettiin. Yli puolet hyökkääjän voimasta oli Karjalan kannaksella.

Suomalaisten puolustuksen oli suunniteltu murtuvan kahdessa viikossa. Tämä perustui osaltaan luottamukseen siitä, että suomalaisten sisäinen koheesio murtuu muun muassa kansannousun myötä. Laskettiin, että kommunismille olisi ollut kasvualustaksi tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Vuoden 1918 tapahtumien jälkeen Suomessa oli kuitenkin tapahtunut taloudellista, sosiaalista ja demokraattista kehitystä, josta myös hävinnyt osapuoli oli saanut hyötyä. Suomalaiset eivät taistelleet nimittäin enää toisiaan vastaan, vaan hyökkääjää vastaan olemassaolostaan. Vuoden 1918 osapuolista oli muodostunut kaksikomponenttiliiman tavoin yhdistelmä, joka kesti.

Kuten tammisunnuntain muistojuhlassa Vimpelissä totesin, vuoden 1918 tapahtumista oli myös hyötyä. Joukoilla oli taistelu- ja johtamiskokemusta omaavaa päällystöä. Asevelvollisuus oli tuottanut riittävän joukkomäärän. Taktiikka oli alkanut muovautua olosuhteisiimme sopivaksi. Kansa tiesi, mitä on taistella. Sen henkinen kestokyky oli myös tottunut omien tappioiden näkemiseen. Oli saavutettu myös kokemus siitä, että venäläisiä vastaan on mahdollista taistella aseellisesti ja menestyksekkäästi. Otto Wille Kuusisen Terijoen kansanhallituksen julistukset kaikuivat kuuroille korville.

105 kunnian päivää. Menemättä sen tarkemmin torjuntataistelujemme – ja voittojemme yksityiskohtiin, voimme todeta, että koko kansa taisteli. Kaikki antoivat jotain, ja jotkut antoivat kaiken. Kotirintaman huollollinen ja henkinen tuki olivat välttämättömiä. Kotirintama kesti pommituksista huolimatta, lähes 700 paikkakuntaa pommitettiin. Täältä Etelä-Pohjanmaalta lähteneiden miesten pääsuunta oli Karjalan kannas. Taistelupaikkoina korostuivat Taipaleenjoki ja talvisodan viimeisinä viikkoina Vuosalmi ja Äyräpää. Myös Laatokan ja Lapin tunturien välillä oli Etelä-Pohjanmaan taistelijoita, aina Kollaanjokea myöten. Olen itse käynyt Kollaanjoen taistelupaikoilla. Taipaleen lohkolla taistelut kestivät kiivaina viikkoja aina sodan loppuun asti. Vuosalmen taisteluista kansalliseen tietoisuuteen nousi nurmolaisten raskaat tappiot estettäessä venäläisten läpimurto. Maaliskuun ensimmäisen viikon aamuisessa rynnäkössä kentälle jäi 42 miestä. Luku on pieni, jos sitä vertaa koko talvisodan kaatuneittemme kokonaismäärään 26 700. Toisaalta se on suuri, kun mietimme yksilön menetystä ja läheisten surua. Samalla se kertoo kokonaisuudessaan annetun uhrin valtavuudesta.

Kun mietimme Talvisotaan johtaneita tapahtumia, on hyvä asettaa itselleen kysymys, voisiko vastaavaa tapahtua uudestaan. Tottakai. Voiko Talvisodan ihme toistua. Tottakai. Tässä suhteessa terve patriotismi ja oman historian tuntemus luovat merkitystä yksilölle. Samalla tietoisuus kansallisesta narratiivista – siitä että ennenkin on kestetty – luo meille kaikille resilienssiä.

Meidän tulisi myös miettiä sitä, miten voimme itse kukin parantaa raskain uhrauksin turvattua Suomea ja lujittaa kansamme yhtenäisyyttä. Olihan yksi talvisodan keskeisistä opetuksista se, että yksin ei valtion ole hyvä olla. Suurvaltapeliä käydään edelleen ja sen vaikutukset heijastuvat Suomeen. Puolustuksessamme paljon on aina kyettävä tekemään valtiona yksin ja päävastuu Suomen puolustamisesta on aina suomalaisilla. Tätä tehtävää ei voi ulkoistaa. Yleisen asevelvollisuuden säilyttäminen on mahdollistanut sen, että meidän ei tarvitse miettiä koko konseptiamme tällä hetkellä uusiksi, vaan ainoastaan hienosäätää sitä. Vertauksena voisi todeta, että monet länsieuroopan valtiot ovat tehneet sotilaskomponentistaan puisen jakkaran. Sen muokkaaminen tukevaksi puiseksi työtuoliksi ei käy käden käänteessä. Oma järjestelmämme vaatii tässä suhteessa vain pintahiontaa ja pientä lakkausta. Muistutan, että yksilön panoksen lisäksi maanpuolustus vaatii yhteiskunnalta taloudellisia panostuksia. Ne ovat kuitenkin lopunperin pieniä verrattuna kriisin hintaan, jos sellaisen syntymistä ei kyettäisi estämään.

Kirjailija Yrjö Jylhä palveli Talvisodassa Taipaleella komppanianpäällikkönä. Teoksessaan Kiirastuli kirjailija kuvaa talvisodan päättymisen tuntoja ja taistelleiden sotilaiden yhteenkuuluvuutta seuraavasti:

”Mihin ikinä silmäni täällä luon,
nimet kaikki tihkuvat verta:
näen Mustanojan ja Surmansuon
ja takana lumisen virranvuonja kaistan Laatokan merta.

Mitä vannottiin, se pidetty on,
yli päämme kun löi tulilaine;
ja rinnalla tuntomme tuomion
muu kunnia meille on arvoton,
katinkultaa kiitos ja maine.”

Hyvä kuulija. Tehdyistä sankariteoista emme koskaan voi esittää riittävää kiitosta, mutta se ei ole tekosyytä olla muistamatta. Veteraanien tullessa kutsutuksi myös viimeiseen iltahuutoon, on myös aika kiitoksen esilletuomiseen työn tehneille loppumassa. Onneksi veteraanien yleinen arvostus ja maine ehtivät nousta niille kuuluvalle tasolle jo 1990-luvulla. Meidän kaikkien on syytä jatkaa historiamme raskaimpien, mutta samalla kunniakkaimpien päivien muistamista. Ihmiset ja asiat kuolevat vasta, kun ne unohdetaan. Uhrin ansiosta lippu liehuu.

Pyydän seppelepartioita suorittamaan kunnianosoituksemme.