Artikkeli

”Minä lupaan ja vakuutan kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan edessä,
olevani Suomen valtakunnan luotettava ja uskollinen kansalainen. Tahdon palvella maatani rehellisesti sekä parhaan kykyni mukaan etsiä ja edistää sen hyötyä ja parasta.

Minä tahdon kaikkialla ja kaikissa tilanteissa, rauhan ja sodan aikana puolustaa isänmaani koskemattomuutta, sen laillista valtiojärjestystä sekä valtakunnan laillista esivaltaa. Jos havaitsen tai saan tietää jotakin olevan tekeillä laillisen esivallan kukistamiseksi tai maan valtiojärjestyksen kumoamiseksi, tahdon sen viipymättä viranomaisille ilmoittaa.

Joukkoa, johon kuulun sekä paikkaani siinä, en jätä missään tilanteessa, vaan niin kauan kuin minussa voimia on, suoritan saamani tehtävän loppuun.

Lupaan käyttäytyä kunnollisesti ja ryhdikkäästi, totella esimiehiäni, noudattaa lakeja ja asetuksia sekä säilyttää hyvin minulle uskotut palvelussalaisuudet. Tahdon myös asetovereitani kohtaan olla suora ja auttavainen. Milloinkaan en sukulaisuuden, ystävyyden, kateuden, vihan tai pelon vuoksi enkä myöskään lahjojen tai muun syyn tähden toimi vastoin palvelusvelvollisuuttani.

Jos minut asetetaan esimiesasemaan, tahdon olla alaisiani kohtaan oikeudenmukainen, pitää huolta heidän hyvinvoinnistaan, hankkia tietoja heidän toiveistaan, olla heidän neuvonantajanaan ja ohjaajanaan sekä omasta puolestani pyrkiä olemaan heille hyvänä ja kannustavana esimerkkinä.

Kaiken tämän minä tahdon kunniani ja omantuntoni mukaan täyttää.”

” Jokaisella on oma tehtävä intissä ja sodassa. Jos joku ei hoida hommiaan, hävitään taistelu. Jos hävitään taistelu, voidaan hävitä sota. Jos näet maalin, tunnista se ja ammu sitä. Jos voit ampua sitä, voit tuhota sen. Jos voit tuhota sen, olette lähempänä tavoitetta. ” -Panssarimies Salonen

Nyt aloittaneet, juuri kotiutuneet ja jo aikaa sitten reserviin siirtyneet naiset. Esitän teille kysymyksen; mitä maanpuolustus teille merkitsee? Mitä ajattelette Suomen puolustuskyvystä ja koulutuksesta poikkeusoloihin? Ja ennen kaikkea miksi hakeuduitte vapaaehtoisena asepalvelukseen? Tai vaihtoehtoisena tätä lukeville miehille, miksi naiset haluavat puolustaa Suomea siinä missä tekin? Näitä kysymyksiä voitte miettiä lukiessanne tätä juttua, joka sisältää kokemuksia naisilta jotka lähtivät vapaaehtoisesti asepalvelukseen.

Mielipiteitä naisista intissä on varmasti yhtä monta, kuin on reserviläistä, kouluttajaa ja kanssapalvelijaa. Naisten vapaaehtoinen asepalvelus. Ikuinen puheenaihe. Miksi? Onko se uusi asia? Ei? Onko siinä jotain ihmeellistä? Kyllä ja ei. Mielipiteet naisista ja naisista armeijassa jakautuvat hyvin monelle eri alalle. Toisten mielestä armeijaan pitäisi ottaa vain miehiä, toisten mielestä naisilla pitäisi olla oma palvelus, joidenkin mielestä näin on hyvä. Todella moni palvellut henkilö, jonka kanssa olen asepalvelusasioista puhunut, on sanonut naisten olemisen palveluksessa hienoa. Kuitenkin useat ovat sitä mieltä, että tiettyihin aselajeihin ja koulutusohjelmiin ei naisia tulisi ottaa. Perusteluja kysyessäni vastaus on yleensä; ”Vaikka olisi kuinka kova nainen, niin tietyt koulutushaarat ovat niin raskaita, että ei naisen fysiikka kestä sitä ja kun se pettää, niin hän on vain hidastamassa ryhmän toimintaa.” Tosi juttu.

Vaihtoehtoja on paljon, urheilukoulusta normaaliin asepalvelukseen ja sen moninaisiin linjoihin sekä erikoisrajajääkäreistä laskuvarjojääkäreihin. Missään ei kielletä naisia hakeutumasta erikoisjoukkoihin, mutta fakta asia on se, että siellä täytyy olla kova. Pääsykokeista kotiutumiseen. Missään kohtaa ei saa hellittää. Tai silloin käy yllä mainitsemani ”ryhmän hidastaminen”. Ennen palvelusta on tehtävä niin sanotusti perse ruvella töitä ja palveluksen aikana vielä enemmän. ”Pää” ei saa pettää missään kohtaa, sillä kun pää pettää, pettää myös kroppa. Tämä pätee myös ”normipalveluksessa”. Siellä saa haastaa itseään äärirajoille saakka ja vain taivas on rajana. Useat naiset, joiden kanssa olen jutellut, joiden tiedän hakeneen erikoisjoukkohaussa yllä mainitsemiin sekä muihin erikoisjoukkoihin, ovat tällä hetkellä maanpuolustuskorkeakoulussa. Osa heistä on valmistunut jo luutnantiksi. He pyysivät tuomaan jutussani julki sen, että he, yhtä lailla kuin valtaosa kaikista naisista laittoivat itsensä kunnolla likoon ”normi” palveluksen aikana ja saivat maanpuolustustahdon syttymään niin kirkkaaksi, että ovat nyt ammattisotilaita. Kaksi heistä sanoivat minulle, että uskovat nyt että jos he olisivat päätyneet palvelemaan erikoisjoukkoihin, eivät he olisi nyt tuossa pisteessä ja tuossa työssä.

Tein kyselyn naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta intin käyneille naisille sekä vertailun vuoksi kyselyn asepalveluksesta, miehille. Kyselyyn saatiin vastauksia huima määrä, kiitos siitä vastaajille. Seuraavaksi avaan kyselystä saatuja vastauksia ja kokemuksia teille. Sivuan myös omaa palvelustani parhaani mukaan.

Miten se käytännössä menee? Naisilla on eri majoitustuvat ja pesutilat, kuntotesteissä on helpotuksia, joissain aselajeissa, mutta muuten mennään miesten kanssa samassa ja samoilla viivoilla. Onko se helppoa? Kyllä ja ei. Mikä siitä tekee helppoa tai vaikeaa? Motivaatio. Miksi naiset ovat useasti motivoituneempia armeijassa kuin miehet? Koska he hakevat sinne vapaaehtoisesti. Tämän ”liirumlaarumin” ovat varmasti kaikki aiheesta kiinnostuneet tienneet siitä saakka, kun asepalvelukseen pääsi naisia.

Valtaosa vastanneista naisista palveli ja palvelee maavoimissa. Myös ilmavoimissa, sekä merivoimissa palvelleita naisia löytyy jonkin verran. Myös valtaosa palveli koko 347 vuorokauden ajan. Suurin osa kyselyyn vastanneista naisista kävi sotilaspoliisikoulutuksen eri prikaateissa ympäri Suomen. Joukkoon saatiin myös taistelupelastajia, sekä viestialiupseereita, sotilaskuljettajia, pioneereja ja pari tarkka-ampujaa. Kirjo ”sotaväkeen” koulutetuista naisista on siis laaja.

Miten naiset kokevat asepalveluksen?

”Se miten hyvin naiset on otettu armeijaan mukaan, on hienoa. Enkä ainakaan itse ole minkäänlaista syrjintää havainnut. Armeijan käyneitä/käyviä naisia arvostetaan paljon.”

”No siis olihan se aivan suosta käydä puskapissalla talvella. Kuuluu käsky; aikaa viisi minuuttia ja siinä hetken tuumailtuani totesin, että en ehdi edes vaatteita ottamaan tarvittavaa määrää pois…”

Kysyin kyselyssäni mieleenpainuvimpia inttimuistoja sekä hyvällä että huonolla tavalla. Vastauksia tuli kahdenlaisia. Fyysinen kunto sekä henkiset haasteet. Suurimpana haasteena usealle oli siviili sekä sotilaselämän yhteensovittaminen ja vieläkin valitettavasti jonkin verran esiintyvät syrjintätapaukset, sekä ennakkoluulot. Syy, miksi tein kyselyn, enkä kirjoittanut juttua vain ja ainoastaan omien kokemuksieni pohjalta oli se, etten itse missään kohtaa kokenut minkäänlaista syrjintää tai ennakkoluuloja. Lähes kaikki lehtijutut, mitä olen naisien vapaaehtoisesta asepalveluksesta lukenut, ovat käsitelleet tai sivunneet syrjintää, kiusaamista tai epätasa-arvoista kohtelua palveluksessa, joten en koe tarvetta jatkaa samaa linjaa tässä. On ikävää, että vielä on ahdasmielisiä henkilöitä, jotka kiusaavat ja sorsivat naisia tai muita jotka ovat palveluksessa. En ymmärrä miksi niin tehdään, sillä loppujen lopuksi poikkeusolojen aikana kaikki samaan aikaan koulutetut toimivat samoissa ryhmissä ja samalla tavoitteella. Puolustavat isänmaata.

Fakta juttuhan on se, että kaikilla ei ole samat vahvuusalueet. Joku voi olla MM -tason ampuja, toinen ei ole koskaan koskenut aseeseen. Jonkun vahvuus on elektroniset laitteet, toisen ajoneuvot. Joku voi olla niin kovakuntoinen, että 20 kilometrin pikamarssi täysvarustuksessa sotaharjoituksen jälkeen taittuu alta aikayksikön, eikä tunnu missään. Toinen taas rakastaa valokuvaamista ja löytää paikkansa varusmiesvalokuvaajana. Silti edellistä lausetta sivuten, jokaiselle löytyy oma paikka armeijassa. Siellä pyritään löytämään kaikkien vahvuudet ja kouluttamaan sellaisiin tehtäviin, minkä henkilö osaa tai on oppinut palveluksen aikana. Esimerkkinä, jos ei osaa ampua opetuksesta huolimatta 150 metrin radalla tauluun, ei häntä laiteta tarkka-ampujaksi. Tai jos henkilö vihaa viesti- sekä elektronisia laitteita, hänen sijoittamistaan ELSO :on tai viestikomppaniaan pyritään välttämään.

”Jos tuntuu ettet elämässäsi joskus pärjää, punnerra silloin lisää.”

Hyvinä asioina palvelleille on jäänyt mieleen kaikkein raskaimmat harjoitukset henkisesti ja fyysisesti, jotka sillä hetkellä ovat tuntuneet aivan sysipaskalta. Harjoitukset, jossa moni mieskin on täysin piipussa, siirtymisiä on kymmeniä kilometrejä, henkinen paine on kova, yleensä sataa vettä, lunta tai jotain muuta epämääräistä. Kannettavana on oman varustuksen lisäksi ryhmäkohtaisia materiaaleja. Liikutaan kävellen, juosten tai hiihtämällä. Pienikokoisilla naisilla jalkojen mitta ei riitä normaaliin marssivauhtiin, vaan siinä kun muut ottavat yhden askeleen, itse ottaa helposti kaksi tai kolme. Onko edellä mainitsemissani asioissa syytä armeijakielellä sanottuna nillittää? Ei. Olenko itse kuullut valitusta aiheesta? Hyvin vähän. Miksi näin? Koska naiset lähtevät vapaaehtoisesti suorittamaan asepalvelusta sekä heillä on mahdollisuus päättää 45 vuorokauden kuluessa, jäävätkö he palvelemaan vai lähtevätkö kotiin. 45 aikana saa kokea ensimmäisen harjoituksen eli ”leirin”. Näiden 45 vuorokauden jälkeen siellä on oltava ja jos homma ei enään sen jälkeen nappaa, niin siitä ei voi syyttää kuin itseään. Sen jälkeen naiset luetaan asevelvollisiksi.
Myös fyysisen kunnon ollessa huono, voin sanoa että palveluksesta tulee raskas.

Muistan aina kouluttajani sanat; ”Jos teillä on hyvä fyysinen toimintakunto, pää kestää paremmin. Jos vedätte munkkeja sotkussa illat pitkät ja näpytätte pleikkaria, niin ei oo sydän ainut mikä pettää ylämäessä marssittaessa. Järjestys missä teidän kroppa alkaa pettää, tulette huomaamaan; on kunto, pää ja kroppa. Ja pää yleensä ensimmäisenä. Mutta jos pää kestää, niin siihen paskaan turtuu ja vaan menee eteenpäin. Menkää lenkille.”

” Koko vuosi oli mahtava, huikea ja nautin kaikista hetkistä. Jopa niistä kun vitutti ja otti päähän aivan suunnattomasti. Mutta se osaltaan miten hyviä ystäviä tarttu mukaan, miten hyvin tutustu ihmisiin ja ymmärsi että lyhyessä ajassa ne oppi tunteen mut niin hyvin ja mä ne, se toistemme kannustaminen, uskominen toisiin ja toisten auttaminen”

Halusin kysyä myös konkreettisia esimerkkejä yksittäisistä harjoituksista ja muistoista, jotka ovat jääneet mieleen. Koin itse vastauksia lukiessani niitä kuuluisia ”flashbäckejä” ja vesi silmissä nauroin ja mietin, mitä itse olisin kysymykseen vastannut.

Henkilökohtaisesti omaan palvelukseeni mahtui laidasta laitaan kokemuksia. Mieleenpainuvimpana lämpötilaerot. Oman palvelukseni aikana lämpötila ulkona vaihtui yhteensä noin 65 astetta. Kuumimmat ja kylmimmät päivät olivat tietenkin silloin, kun olimme harjoituksissa. Näki ja sai itse kokea Suomen kaikki vuodenajat märästä, kylmästä syysaamusta päälle 30 asteen helteiseen kesäpäivään, sekä keväisestä loskapaskasta reilun -30 asteen pakkaspäivään. Puhumattakaan yöstä. Oppi konkreettisesti kerrospukeutumisen merkityksen, ”liike on lääke” ja sen surullisenkuuluisan ”juo vettä ja vaihda sukat” sanonnan pohjimmaisen merkityksen. Myös sotilasvala oli elämäni yksi hienoimpia kokemuksia.

Hienoin harjoitus oli omassa palveluksessani yhteistoimintaharjoitus, jossa prikaati jaettiin kahtia, puolustavaksi ja hyökkääväksi valtioksi ja sitten mentiin neljä päivää putkeen. ”Tilanne” oli koko ajan päällä ja unta sai enemmän tai vähemmän. Sai oikeasti johtaa ryhmäänsä ja oppi kantapään kautta, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Oppi oman ryhmänsä vahvuudet. Irtaantumista meillä tuli useita kilometrejä ja sai kirjaimellisesti juosta kieli vyön alla joka suuntaan. Laukauksia ammuttiin tuhansia ja kasi -liivit toimivat hyvin.

Seuraavaksi hieman lainauksia muilta naisilta ja konkreettisia esimerkkejä harjoituksista, jotka ovat heille jääneet mieleen.

”Taipalsaaressa, taisteluammunta harjoitus. Monta päivää menoa putkeen, raskaita ammuntoja, pitkiä päiviä. Kuuma kesäpäivä, kaikki tst-varusteet päällä. Pahin kaikista ammunnoista oli joukkueenhyökkäysammunta.”

”Asemaanajoharjoitukset yleisesti. Pitkiä päivä ja raskaita haupitseja. Hermot oli kireällä ja tekemistä riitti, onneksi tiiviin yhteishengen avulla jaksoi pitkälle.”

”JOJÄ eli johtamisjärjestelmäharjoitus. Alussa harjoitusta tuntu, että mikään ei suju eikä saada tehtaviä toteutettua. Siirtymisiä oli paljon lyhyessä ajassa, joihin oli vaikea saada motivaatiota. Loppuun kuitenkin motivaatio joukolle jostain puhkui ja hommat tehtiin paremmin. Ei ollu kun suunta ylöspäin ja pettymyksistä ja epäonnistumisista opittiin!”

”Oman johtajakauteni Vuosangan ampuma- ja taisteluharjoitus. 10 päivää siellä. Vastasin itse viestiyhteyksistä asemissa ja harjoituksen aikana vaihdettiin melkein joka päivä asemia. Palautetta tuli alaisten toiminnasta nimenomaan johtajalle eli minulle. Alaiset eivät olleet motivoituneita tekemään ja otin siitä joka päivä syyt niskoilleni. Toimin myös torjuntajoukkueessa sekä uusien asemien tiedustelussa. Vastasin myös jos yöllä yhteydet katkesivat jostain syystä. Harjoitus oli henkisesti raastava, mutta siitäkin selvittiin! Enkä vaihtaisi kokemusta mihinkään.”

Pitäisikö naisia olla enemmän armeijassa? Mitä sanoisit palvelukseen lähtevälle?

Valtaosa on sitä mieltä, että naisia pitäisi olla suurempi prosentti armeijassa. Siellä oppii paljon hyödyllisiä taitoja sekä siviilielämään, että poikkeusoloihin. Maailmankatsomus avartuu ja oppii arvostamaan yksinkertaisia asioita, joita moni pitää itsestäänselvyytenä. Hyvinä esimerkkeinä suihku, ruoka ja uni. Oppii myös tulemaan toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Myös niiden joista ei niin välitä. Armeijasta saa sellaisia ystäviä, joita ei muualta saa ja ryhmähenki on käsittämättömän hienoa. Kaikki koetaan siellä yhdessä huonoista hetkistä hyviin. Monet olivat myös sitä mieltä, että jos motivaatio on kohdillaan, niin armeijaan. Turha sinne on lähteä ”katselemaan”, vain viettämään mukavaa välivuotta tai ”hakemaan täppiä CV.hen” puhumatta henkilökohtaisista somepostauksista. Jokaisen armeijaan lähtevän vapaaehtoisen ja asevelvollisen tulisi pitää mielessä se, että jos niin sanotusti paska osuu tuulettimeen, sinne lähdetään. Siinä kohtaa ei kysellä, onko lapsia tai pelottaako, vaan silloin mennään tekemään se mitä on sotilasvalassa luvattu. Tämän kun pitää mielessä armeijaan lähtiessä ja motivaatio on kohdillaan niin ei voi tulla kuin loistavaa jälkeä. Myös aikaisemmin mainitsemaani fyysistä kuntoa kannattaa treenata ennen palvelukseen astumista ja palveluksen aikana, sillä se helpottaa huomattavasti.

Armeija avaa myös paljon uusia ovia tulevaisuudelle. Moni on jäänyt töihin ns. ”kesäkessuksi”, toiset ovat hakeneet kadettikouluun, rajavartijan peruskurssille tai muuhun sotilaalliseen tai puolisotilaalliseen ammattiin, minne ei ilman asepalvelusta ole mahdollista päästä. Myös se, miten hyvin suorittaa palveluksen, vaikuttaa tuleviin työ- ja koulupaikkohin. Kyllä. Työnantaja voi soittaa työhaastattelun jälkeen palveluspaikkaasi ja kysellä hieman sinusta!

”Pää pystyyn ettei kruunu putoo!

Tulkitsemalla kyselyyn vastanneita naisia, sekä omien inttikokemuksieni perusteella uskallan sanoa, että oli elämäni paras ja paskin vuosi samaan aikaan. Minulla ja muilla palvelleilla naisilla. En vaihtaisi päivääkään, mutta jos tietäisin mitä on luvassa, suhtautuisin asioihin eri tavalla ja lähtisin viisaampana palvelukseen.

”Ottakaa oikea asenne sitä kohtaan jo alusta alkaen. Varusmiespalvelus on vain kerran elämässä ja siitä kannattaa ottaa kaikki irti. Kun lähtee reippain ja avoimin mielin, tekee sen mitä käsketään, yrittää aina parhaansa, sekä muistaa pitää pilkkeen silmäkulmassa, pääsee jo pitkälle.”

Loppujen lopuksi, asenne ratkaisee aina.

Jenna N