Uutiset

Meillä Isossakyrössä on sovittu maanpuolustusjärjestöjen, seurakunnan ja kunnan kesken tiettyjä toimintamalleja. Muun muassa se, että Talvisodan päättymisen muistopäivän kunniakäynnin ja seppeleen laskun tekevät koululaiset.

Tapahtuma antaa varmasti mukana oleville koululaisille mietittävää ja mahdollisesti ensimmäisen konkreettisen kokemuksen tilaisuudesta, jonka ytimessä on kiitollisuus ja lupaus olla unohtamatta. Eniten tapahtuma tietenkin antaa meille jo vähän varttuneimmille nähdessämme koululaiset mukana ja hoitavan hommat mallikkaasti.

Vuoden 2025 talvisodan päättymisen muistopäivän puheen piti koulunjohtaja Katri Lintula. Puheessaan hän kertoi mm. vaarinsa ja paappansa kokemuksista talvi- ja jatkosodassa ja minkälaiset jäljet ne jättivät. Puheessa korostettiin myös kotirintaman tärkeyttä.

Tilaisuuteen lähdin lähinnä ottaakseni muutamia valokuvia, mutta keskityinkin kuuntelemaan puhetta samalla hartaudella kuin paikalla olleet koululaiset ja muu väki.

Nyt isänpäiväviikolla, kuukausi Itsenäisyyspäivään voisi olla juuri oikea hetki julkaista Katrin puhe Lakeuden Maanpuolustajan lukijoiden luettavaksi, olkaa hyvä!

Jari Viertola
Puheenjohtaja
Isonkyrön Reserviläiset

♦ ♦ ♦

Hyvät läsnäolijat,

Muutama viikko sitten posti toi kotiimme kirjekuoren, jonka nurkassa komeili puolustusvoimien logo – Suomen leijona seisomassa käyrän sapelin päällä. Nuorimmainen meidän kolmesta lapsestamme- juuri tänään täysi-ikäisyyden saavuttanut – oli saanut varusmiespostia tulevan syksyn kutsunnoista. Kuori sisältöineen pysäytti hetkeksi; mihin tämä aika oli hujahtanut, ja samalla jossain sisällä nousi äidin huoli siitä, millaiseen maailmantilanteeseen nykypäivän varusmiespalvelukseen astuvat kouluttautuvat ja mitä tulevaisuus itsenäisen Suomen puolustamisesta tuo tullessaan.

Seisomme tänään 13. maaliskuuta, talvisodan päättymisen päivänä, Isonkyrön sankarihautausmaalla. Paikalla, jonne 82 isokyröläistä miestä lopulta päätyi taistellessaan talvisodassa isänmaansa puolesta. Ristimeren edessä Kyrön karhu seisoo vahvana ja voimakkaana kuvastaen sitä sisukkuutta, voimaa ja taistelutahtoa, jota talvisodan taisteluihin lähtijöiltä tai tänne kotikonnuille jääneiltä vaadittiin.

Viereisen hiekkapolun varrella on isovanhempieni hauta, jonne käyn usein viemässä hautakynttilän ja muistelen muoria ja vaaria, joiksi heitä kutsuin. Tänään käymme viemässä sinne kynttilän yhdessä oppilaiden kanssa. Äidin puolelta mumma ja paappa nukkuvat Laihian hautausmaalla. Omat isovanhempani elivät talvisodan ajan, mutta ovat onneksi olleet näkemässä myös Suomen nousun uuteen kukoistukseen sota-aikojen jälkeen ja nähneet jälkipolviensa kasvavan ja jatkavan heidän aloittamaansa elämäntyötä. Täällä sankarihautausmaalla nukkuvat sitä eivät valitettavasti nähneet.

Alkusysäyksen talvisodan syttymiselle antoi Neuvostoliiton puolella, Mainilan kylässä, tapahtunut Neuvostoliiton lavastama välikohtaus, jossa Neuvostoliitto väitti Suomen ampuneen tykistöllä rajan yli. Tapahtuma johti Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen purkamiseen. Vain neljä päivää myöhemmin 30.11.1939 Neuvostoliiton aloitti talvisodan hyökkäämällä ilman sodanjulistusta. Sodan ensimmäisenä päivänä presidentti Kyösti Kallio luovutti ylipäällikkyyden sotamarsalkka Mannerheimille ja julisti maan sotatilaan.

Täältä Pohjanmaalta taisteluihin kohti Suomen itärajaa, Karjalan Kannasta, lähti n. 3000 suuruinen jalkaväkirykmentti, jonka riveihin oma vaarinikin kuului. Vaari oli sotaan lähtiessään 26 –vuotias maanviljelijä, joka oli saanut kutsun lähteä rintamalle navetan perustuksia Kuivilan kylässä muuratessaan. Siihen jäi navetan rakentaminen ja muori sai hoitaa yksin kahta lehmäänsä tallin nurkassa. Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi talvisodan aikana, mutta kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä keuhkokuumeeseen, jonka hän sai, kun hän äitinsä hoivissa pakeni Ylistaron kirkon pommituksia suojaan metsään kylmällä pakkaskelillä. Surusta huolimatta elämää oli jatkettava niin kotitilalla kuin rintamalla.

Talvisota oli yksi kansamme historian raskaimmista koettelemuksista. Se oli taistelua olemassaolosta, itsenäisyydestä ja vapaudesta. Suomen armeija onnistui torjumaan hyökkäykset kaikilla rintamaosuuksilla. Tästä syntyi ns. talvisodan ihme; yksimielisyys ja peräänantamattomuus loivat suuren osan puolustustaistelua. Suomi, jonka armeijan vahvuus oli huomattavasti Neuvostoliiton armeijaa pienempi, onnistui pysäyttämään hyökkäyksen ja Neuvostoliitto joutui arvioimaan tilanteen ja sotasuunnitelmansa uudestaan.

Talvisodan henki ei ollut vain taistelua asein. Vapaaehtoiset naiset kouluttautuivat Lotta Svärd -järjestön kautta mm. lääkintä- ja muonitustehtäviin vapauttaakseen miehiä sotilaiksi näistä tehtävistä maanpuolustukseen. Osa lotista koulutettiin ilmavalvonta- ja viestitehtäviin. Lottia tarvittiin hoitamaan myös rintamalla olleita hevosia.
Laihialla asunut paappani oli talvisodan syttyessä 27-vuotias ja “värvättynä” rannikkopuolustukseen tarkoitetulla panssarilaiva Ilmarisella. Talvisodassa Ilmarinen oli yhdessä Väinämöisen kanssa sijoitettu vahvistamaan Turun ilmapuolustusta.

Jatkosodan aikana 13. syyskuuta 1941 havaittiin, että Ilmarisen miinanraivaimeen oli tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen. Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Se upposi niin nopeasti, etteivät paikalla olleet jäänmurtajat, Jääkarhu ja Tarmo, ehtineet tehdä mitään. Niissä olisi ollut kaikki tarvittava pelastuskalusto raskaita tyhjennyspumppuja, nostureita ja sukeltajia myöten. Ilmarisen uppoamisessa pelastui 132 miestä ja 271 miestä hukkui. Paappani oli yksi onnekas näistä pelastuneista. Merelle hän ei sen jälkeen palannut, vaan suuntasi sodan loppuajaksi kaukopartiojoukkoihin pohjoiseen.

Talvisota kesti 105 päivää ja päättyi Suomen kannalta katkeraan Moskovan rauhansopimukseen, sillä Suomi menetti mm. Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan. Sodassa kotinsa menetti noin 430 000 suomalaista, joille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta. Sodassa kaatui yli 23 000 suomalaista ja 45 000 haavoittuneesta noin 10 000 jäi pysyvästi invalideiksi. Noin 80 000 lasta oli jouduttu sijoittamaan muihin Pohjoismaihin sotaa pakoon. Näistä osa ei enää koskaan palannut kotimaahansa. Sota muutti siis monella tapaa ihmisten elämää.

Sota jätti myös kumpaankin isoisääni omat jälkensä: Laihian paappa käsitteli sodan aikaisia kokemuksiaan kertomalla niistä yhä uudelleen ja uudelleen ja eläen näin sotatapahtumia. Ainut, josta hän ei koskaan pystynyt puhumaan läheisilleen, oli Ilmarisen uppoamiseen liittyvät tapahtumat. Sain kuulla siitä itsekin vasta ollessani aikuinen.

Isokyröläinen vaarini haavoittui jatkosodan aikana luodin kulkiessa keuhkon läpi. Sodan koettelemukset saivat hänet etsimään apua korkeammalta ja hän tuli uskoon. Koskaan en kuullut hänen kertovan sotamuistojaan, mutta tiedän hänen jakaneen kokemuksiaan muiden sodassa olleiden seurassa.

Mutta vaikka sota-ajan tapahtumat tulivat osaksi isovanhempieni elämää, eivät he koskaan lopettaneet uskoa paremmasta huomisesta. Elämää oli jatkettava. Tilan työt viljelyksineen oli hoidettava ja lapsikatraasta huolehdittava, vaikka kaikesta oli puutetta. Rintamalta palanneet miehet saivat käyttää sodassa käyttämiään vaatteita, koska muuta sopivaa vaatetta ei ollut. Kengät tehtiin lestiä myöden itse, koska niitä ei ollut ostettavissa kaupastakaan ja samoja kenkiä pidettiin niin kauan kuin kestivät. Iloa arjen raskaaseen työhön pyrittiin luomaan pitämällä juhlia, joihin kokoonnuttiin koko kylän voimin ja samalla yritettiin unohtaa sodan jättämät murheet.

En voi olla miettimättä, että talvisodan aikaan isovanhempani ovat olleet samanikäisiä kuin pian 26 vuotta täyttävä vanhin poikani. Miehiä ja naisia parhaassa iässä, joiden elämästä viisi vuotta kului sodassa. Miten vahvaa henkistä lujuutta ja voimaa he ja niin monet muut ovat osoittaneetkaan selvitessään kaikesta. Me emme seisoisi tässä ilman heitä.

Talvisodan tapahtuvat muistuttavat, että vaikeinakin hetkinä me selviämme, kun pidämme yhtä. Yhdessä oli myös presidentti Alexander Stubbin valitsema teema viime vuoden itsenäisyyspäivävastaanotolle. Olemme pieni kansa, mutta yhdessä olemme paljon enemmän!

Isossakyrössä 13.03.2025
Katri Lintula
Koulunjohtaja

Suomen viime sotia käsittelevistä aiheista poiketen, Sotien 1939 – 1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksen lokakuun kuukausiluento käsitteli tällä kertaa Ranskan miehitystä ja miehitysaikaa. Peilaten aihetta jokaisen mielikuvituksessa myös Suomen tilanteeseen, jos Neuvosto-Venäjä olisi maamme miehittänyt. Kattavasti ja mielenkiintoisesti aiheesta luennoi everstiluutnantti (evp) Yrjö Lehtonen.

Alkukesästä vuonna 1940 Saksa hyökkäsi Benelux maihin myös Ranskaan vallaten maan varsin nopeasti, vain kuudessa viikossa. Aselepo solmittiin 22. kesäkuuta. Adolf Hitlerille ja Saksan sodanjohdolle antautuminen näin nopeasti oli yllätys. 16.6.1940 Ranskan pääministeriksi oli valittu ensimmäisen maailmansodan sankari marsalkka Philippe Petain, joka sitten joutui nöyryyttävästi allekirjoittamaan Saksan saneleman rauhansopimuksen, siinä samassa junanvaunussa, joissa Saksa joutui hävinneenä ensimmäisessä maailmansodassa oman antautumisensa allekirjoittamaan.

Tappiot tilaston mukaan olivat tässä sodassa kaatuneina 85000 ranskalaista, 3500 englantilaista ja 27000 saksalaista sotilasta. Sotavangeiksi jäi noin 1,5 miljoonaa ranskalaista sotilasta. Tappioluvut vaikuttavat todella suurilta noinkin lyhyeen aikaan verraten. Talvisodassa, joka kesti 105 päivää, kaatui ja menehtyi kaikkiaan noin 26000 suomalaista sotilasta.

Ranskassa uskottiin, että Saksa valloittaa lyhyessä ajassa myös Britannian, joten alkuvaiheessa kaikenlaista vastarintaa pidettiin turhana. Yhteistyö valloittajan ja Ranskan viranomaisten välillä sujui yllättävän hyvin. Sopii ihmetellä miten omat, Vichyn hallituksen viranomaiset, omaa miliisiä myöten olivat yllättävän myötämielisiä uutta isäntää kohtaan. Tehden likaisen työn pidättämällä, sekä tuomitsemalla omia kansalaisia, vastarintamiehiä ja naisia, tai sellaisiksi epäilemiään. Kurimus oli kaikenkattavaa. Saksan miehityspolitiikan keskeiset teemat olivat Ranskan poliittinen heikentäminen, järjestyksen ylläpito mahdollisen pienellä henkilöstöllä. Ranskan taloudellisten voimavarojen maksimaalinen käyttö, vuonna 1943 Ranskan tuotannosta 50% käytettiin Saksan tarpeisiin. Ranska maksoi miehityksen kuluja vuosina 1940–1944 kaikkiaan noin 154 miljardia frangia. Koko Ranska oli miehittäjän häikäilemättömän hyväksikäytön kohde. Ranskalaisia työskenteli Saksan sotatalouden hyväksi Ranskassa 798000 ja Saksassa 876000 henkilöä, lisäksi ainakin 200000 sotavankia työskenteli Saksan maatiloilla ja tehtaissa.

Sotilaallisesti Ranskan maaperällä oli ja toimi Saksan maavoimien lisäksi runsaasti ilmavoimien tukikohtia, rannikolla merivoimien yksiköitä, telakoita muun muassa sukellusveneiden vahvasti linnoitetut tukikohdat. Lisäksi koko rannikko, Biskajanlahdelta aina Pohjois-Norjaan vuosina 1942–1944 rakennettu noin 4000km pitkä Atlantin valli, rakennettiin varsin vahvaksi Ranskan rannikolle, olihan mahdollinen maihinnousu ilmeinen.

Vastarintaliike vahvistuu

Kun kävi ilmeiseksi, että Saksa ei pystynyt Englantia valloittamaan myös vastarinta eri muodoin vahvistui Ranskassa. Toimijoita oli monia eri ryhmiä, myös Brittien kouluttamia agentteja, joiden tehtävänä oli koota ja organisoida ryhmiä tiedusteluun, sekä sabotaasitoimintaan. Tiedustelu sotilaallisesta toiminnasta olikin varsin tuloksellista, kuten taistelulaiva Bismarck:in upottamiseen johtavat tiedot. Sekä sabotaasitoiminta, lähinnä rautatiekuljetuksia kohtaan varsinkin miehityksen loppuvaiheessa ennen ja jälkeen Normandian maihinnousun. Ei Saksan tiedustelu, eikä salainen poliisi asiaa sivusta seurannut, vaan toimi tehokkaasti, soluttautui, käytti Ranskalaisia urkkijoita, yhteistoimintamiehiä ja paljasti vastarintatoimijoita, sekä kokonaisia ryhmiä teloituskomppanian eteen tai keskitysleireille lähetettäväksi. Vichyn hallitus oli myös varsin antisemitistinen, juutalaisia koottiin Gestapon ja miliisin toimesta myös Ranskassa keskitysleireille lähetettäväksi. Kaikkiaan 74000 Ranskan juutalaista murhattiin leireillä.

Normandian maihinnousu 6.6.1944 ja Pariisin vapautus 25. elokuuta, sekä miehityksen lopullinen päättyminen joulukuussa 1944 viimeisten saksalaisten poistuessa maasta. Viimeistään Pariisin vapautuessa alkoi jälkipyykin pesu. Kostotoimet, jolloin moni yhteistoimintamies tai -nainen, miliisistä puhumattakaan kohtasi loppunsa. Jokainen muistaa kuvat, joissa saksalaisten kanssa heilastelleiden nuorten ranskalaisnaisten hiukset leikattiin nöyryyttäen toreilla ja turuilla. Oikeudenkäynneissä tuomittiin myös kuolemanrankaistuksia, muun muassa marsalkka Philippe Petain, jonka rangaistus muutettiin sittemmin elinkautiseksi vankeudeksi. Moni yhteistoimintamies tai -nainen tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Suurin osa maanpetoksista vangitusta vapautui kuitenkin jo 1950-luvun alkupuolella.

Summa summarum

Miehitys ja miehitys-aika on aiheestakin Ranskassa edelleen arka ja jopa tietyllä tavalla vaiettu asia. Lopuksi voidaan miettiä, mistä kaikesta saammekaan sotiemme veteraaneja ja sotasukupolvea Suomessa kiittää. ”Himmetä ei muistot saa”.

Kiitos evl. Yrjö Lehtonen mielenkiintoisesta luennosta.

Jari Ojala
Lakeuden Maanpuolustajan toimituskunta

Kaksi Kauhavan ilmailukoulun harjoituslentoa päättyi traagisesti. Edesmenneen silminnäkijän Oiva Kokkisen muistelmat elävöittävät tapahtumia.

1930-luvun alussa Ylihärmässä koettiin kaksi lentoturmaa, jotka järkyttivät paikkakuntaa ja jäivät monien mieleen vuosikymmeniksi. Kauhavan ilmailukoulu oli tuolloin nuori, ja lentokoulutuksen arki vasta muotoutumassa. Koneet olivat kevytrakenteisia ja lentämisen riskit suuria.

Ensimmäinen onnettomuus: Moth syöksyi maahan Hakolan koulun lähellä (8.12.1932)

Ensimmäinen onnettomuus tapahtui torstaina 8. joulukuuta 1932, kun Kauhavan ilmailukoulun Moth-mallinen harjoituskone MO-99 syöksyi maahan Hakolan kansakoulun lähellä.

”Toissapäivänä klo puoli 11 aikaan tapahtui Ylihärmässä lento-onnettomuus, jossa tähystäjä menetti henkensä. Kauhavan ilmailukoulun Moth-mallinen lentokone lähti sanottuun aikaan harjoituslennolle, ja kun se oli ehtinyt Ylihärmän Hakolan kansakoulun kohdalle, syöksyi se toistaiseksi tuntemattomasta syystä noin 200 metrin korkeudesta maahan eräälle pellolle.”
(Helsingin Sanomat 10.12.1932)

Turmassa menehtyi lentomekaanikko Juho Vilhelm Lammi, syntynyt Ylistarossa vuonna 1901. Koneen ohjaajana toimi reserviupseerikokelas Veikko Kukkasniemi, joka loukkaantui vakavasti: hänen molemmat jalkansa murskaantuivat nilkan kohdalta ja otsaan tuli syvä haava. Perimätiedon mukaan Juho Lammi oli edellisenä iltana nähnyt taivaalla ristin kävellessään ulkona Jussi Puhdon kanssa Alahärmässä. Näkyä pidettiin enteellisenä.

Juho Lammin tie ilmailuun

Juho Lammi oli jo 16-vuotiaana mukana vapaussodassa. Asevelvollisuutensa hän suoritti vuosina 1922–1923 ilmailupataljoonassa Santahaminassa.

Käytyään mekaanikkokoulun Juho palveli Utissa maalentoeskaaderissa mekaanikkona, kunnes pääsi vuonna 1926 ohjaajakoulutukseen. Koulutus kuitenkin keskeytyi aivan loppuvaiheessa, kun hän sairastui vakavasti. Toivuttuaan Lammi palasi kesäkuussa 1931 ilmavoimien palvelukseen ja siirtyi ilmailukouluun Kauhavalle mekaanikoksi.

Torstaina 8. joulukuuta 1932 hän sai määräyksen lähteä purjehduslentoharjoitukseen res. ups. opp. Kukkasniemen kanssa. Lento oli noin 100 kilometrin mittainen reitti Kauhava – Evijärvi – Voltti – Kauhava, ja lähtö tapahtui klo 9:00.

Lento päättyi syöksykierteeseen

Lento oli lähestymässä loppuvaihettaan, kun kone ohitti Alahärmän ja saapui Hakolan kylän yläpuolelle noin klo 10.30, 300–400 metrin korkeudessa. Kone teki jyrkän kaarron vasemmalle ja joutui siitä syöksykierteeseen. Kukkasniemi ei onnistunut oikaisemaan, vaan Moth syöksyi maahan pellolle ja tuhoutui täysin.

Mekaanikko Juho Vilhelm Lammi sai välittömästi surmansa, mutta ohjaaja Kukkasniemi selvisi jalkojen katkeamisella ja kasvojen ruhjeilla. Kukkasniemen oma lentoura päättyi myöhemmin traagisesti, kun hän sai surmansa elokuussa 1939 lento-onnettomuudessa Käkisalmessa.

Epäluotettavat Moth-koneet

Moth-harjoituskoneet tunnettiin epäluotettavuudestaan, etenkin kaksihenkisinä. Vuosien 1930–1935 aikana sattui useita vastaavia maahansyöksyjä. Pelkästään vuonna 1932 tapahtui kolme onnettomuutta. Surmansa näissä syöksykierteen jälkeisissä maahantuloissa sai seitsemän ihmistä.

Näin kohtalokkaalla tavalla päättyi Juho Vilhelm Lammin maallinen vaellus, ensimmäisenä 13-lapsisesta sisarusparvesta. Hän oli onnettomuuden sattuessa mies parhaimmillaan, vain 31-vuotias.

Toinen onnettomuus: Uhkarohkea lento päättyi kohtalokkaasti (8.8.1934)

Kaksi vuotta myöhemmin, 8. elokuuta 1934, Ylihärmässä sattui toinen lento-onnettomuus. Tällä kertaa kohtalokkaaksi kävi harjoituslento, jonka ohjaajana oli paikkakunnan oma poika, lentosotamies Lauri Tuomisilta.

”Eilen klo 11 aikaan putosi Ylihärmässä Kauhavan ilmailukoulun harjoituskone, ja harjoituslennolla ollut asevelvollinen lentosotamies Lauri Tuomisilta loukkautui erittäin vaikeasti. Putoaminen tapahtui Ylihärmän kirkonkylässä, noin kilometrin päässä Kauhavalle päin.” (Helsingin Sanomat 9.8.1934)

Tuomisilta oli noin 20-vuotias ja tunnettu rohkeasta lentotyylistään. Hän oli suorittanut Karhumäen lentokoulussa Jyväskylässä A-luokan lentäjätutkinnon ennen asevelvollisuuttaan.

”Hän oli edellisenäkin päivänä käynyt koneella Ylihärmässä ja palattuaan Kauhavalle soittanut sieltä ylihärmäläisille tuttavilleen tulevansa seuraavana päivänä uudelleen sekä luvannut, jos hän saa käytettäväkseen pienen koneen, lentää Liinamaan sillan alitse. Kun hänelle kuitenkin eilen annettiin Smolik-mallinen kone, ei hän voinut tätä aikomustaan toteuttaa.”

Silminnäkijöiden mukaan Tuomisilta teki matalalentoja ja temppuja tuttujen talojen yllä, ja hänen uhkarohkeutensa herätti huomiota. ”Eräässäkin talossa oli otettu esille valokuvauskone, että hän ja hänen koneensa voitaisiin heti valokuvata, kun hän putoaa alas.”

Tuomisillan lento päättyi, kun Smolik-mallisen koneen siipi osui koivun latvaan Korpirannan metsänreunassa. Kone ponnahti vielä ilmaan, mutta syöksyi pian maahan ja katkesi kahtia. Lentosotamies kuoli matkalla sairaalaan.

Oiva Kokkisen muistoista

Myöhemmin edesmennyt Oiva Kokkinen oli paikalla, kun onnettomuus tapahtui. Hänen muistelmistaan on säilynyt elävä kuvaus tapahtumien kulusta ja niiden synkästä tunnelmasta:

”Kun Tuomisillan Lauri putosi, oli siinä jo enemmän hohtoa, sillä olihan kysymyksessä oman kylän poika. Lauri oli omin luvin lähtenyt kentän alueelta kiertelemään tuttujen talojen seutuville. Korpirannan sisarukset olivat rukiinleikkuussa Kuoppamäen alla, ja siinä Lauri lasketteli niin, että laiho pöllysi. Mutta eipä huomannut Lauri, että mäki tuli liian äkisti vastaan. Lauri veti kyllä koneensa pystyyn, mutta ajoi silti koneensa koivuun kiinni. Jonkin aikaa se vielä nousi, mutta romahti sitten mäkeen.”

”Tietenkin me olimme ensimmäisten joukossa paikalla. Kone oli murskana, eikä sillä enää lennettäisi. Lauri-parka korisi viimeisiään Korpirannan talon päädyllä ja sai odottaa kuljetusta tuntikaupalla, sillä autoja ei siihen aikaan ollut mailla halmeilla. Se oli Laurin viimeinen lento.”

Kokkisen mukaan hautajaiset pidettiin sotilaallisin kunnianosoituksin, mutta näky oli lohduton ja mieleenpainuva:

”Muistan vielä, kun Lauri haudattiin. Häntä näytettiin saattoväelle, mutta ruumis oli jo alkanut käydä ja suusta oli pursunnut veristä sotkua. Se oli karmea näky ja monta heikkopäistä pyörtyi. Hautajaiset olivat kuitenkin komeat, ja sellaisina ne ovat syöpyneet mieleeni.”

Ilmailuonnettomuus Ylihärmässä myös 1947

Ylihärmässä sattui ilmailuonnettomuus myös 4. heinäkuuta 1947, kun Curtiss P-36 Hawk -hävittäjä CU-575 syöksyi maahan Kankaankylässä. Onnettomuudessa menehtyi kadetti Erkki Vilho Sakari Koskinen.

Kone joutui kaarrossa syöksykierteeseen ja tuhoutui täysin. Tapaus on jäänyt osaksi alueen ilmailuhistoriaa, ja tapahtumapaikalla on Ylihärmän Reserviläisten pystyttämä infotaulu.

Lentämisen varhaisvuodet olivat vaarallisia

1930-luvulla Suomen ilmavoimat olivat vielä kehityksen alkuvaiheessa. Lentokoneet olivat kevytrakenteisia, tekniikka epävarmaa ja lentäjien koulutus kehittymässä. Turvallisuussäännöt olivat vasta muotoutumassa, ja harjoituslennot tehtiin usein olosuhteissa, joissa virheillä oli kohtalokkaat seuraukset.

Ylihärmän lentoturmat 1930- ja 1940-luvuilla ovat jääneet paikalliseen muistiin muistutuksena niistä riskeistä ja uhrauksista, joita varhaiset lentäjät ottivat palvellessaan isänmaata taivaalla.

Mika Mäki
Puheenjohtaja
Etelä-Pohjanmaan Reserviläispiiri ry