Tiistai, kello on noin kuusi aamulla. On talvisodan 97. päivä, viides maaliskuuta, pakkasta ja lunta on tarpeeksi. Aamu sarastaa Karjalan Kannaksella, Nurmolainen Eskadroona odottaa käskyä ensimmäiseen taisteluun, tulikasteeseensa, on odottanut jo tunnin.
Aamuhämärä ja tuntematon maasto, edessä on Äyräpään harju, kirkonmäki, aamunkajo ja on vielä hiljaista. Tutut miehet ympärillä, jännitys ja mietteet selviydynkö, on oltava mies muiden rinnalla, mitäpä jos sattuu kohdalle. Ja sitten, Oravakydön suunnalta kuuluu tykistön lähtölaukauksia ja muutaman kranaatin ryppäissä ensimmäiset iskemät etumaastoon, sekä kirkon raunioista oikealle 10-12 kappaletta, siinä kaikki.
Tarinan mukaan aamuyöllä jokin uudehkossa univormussaan ollut tykistön luutnantti olisi luvannut huomattavasti enemmän, tiedä häntä.
Kello 6:10 Eskadroonan päällikkö huutaa käskyn: ”Eskadroona eteenpäin!”. Kevyt osasto 8, ”Nurmon Eskadroona” tai ”Nurmon rakuunat” kuului omana yksikkönä talvisodan 8 Divisioonaan. Osasto oli koottu Nurmon ratsuväkisuojeluskunnan pohjalta. Jokainen mies tunsi toisensa ja osa oli myös sukulaisia, päällikkönään Raumalla syntynyt Seinäjoen-Nurmon suojeluskuntapiirin aluepäällikkö ratsuväenluutnantti Olavi Peltola. Poikkeuksena oli konekiväärijoukkue, joka koostui Ylistarolaisista. Heidän johtajanaan toimi talvisodan vänrikki Mauno Vehkaoja. Rinnalla oli kulkenut polkupyöräkomppania, jossa palveli keskipohjalaisia oli komennettu muualle.
”Eskadroona eteenpäin!” – Miehet lähtivät, paksussa lumessa tarpoen, ensimmäinen joukkue oikealta, toinen joukkue harjua vasemmalta Vuoksen puolelta ja kolmas joukkue taaempana, Konekiväärijoukkue tuki tulellaan Putkiojan ja harjun alkupään suunnasta. Joukkueiden edettyä muutama kymmenen metriä alkoi vihollisen armoton tuli. Konekiväärit, pikakiväärit ja piiskatykit ampuivat hyvistä asemista, talorauniosta, harjulta, kirkkoniemestä Vuoksen puoleltakin, lähes suojattomia hyökkääjiä vastaan. Tulituksesta selviytyminen tuntuu ihmeeltä, kaikesta huolimatta hyökkäys eteni hitaasti mutta eteni kuitenkin. Kaatuneita ja haavoittuneita alkoi tulla ja aamun tunteina heitä oli jo niin paljon, että eteneminen oli mahdotonta.
On kerrottu, että joitain taistelijoita pääsi aivan kirkon edessä olevalle kiviaidalle saakka. Kun Nurmolaisten hyökkäys hiipui, aloitti vihollinen vastahyökkäyksen. Oli peräännyttävä ja jos vain pystyi, niin yrittää auttaa haavoittuneita. Lääkintämiehet ja paarinkantajat tekivät voitavansa.
Viimeinen haavoittunut, jonka leuan oli luoti lävistänyt ja jonka rintalihakset, sekä käsivarren oli kranaatti haavoittanut, pääsi omin voimin pois seuraavaan yön hämärissä, maattuaan 16 tuntia kovassa pakkasessa. Taistelun tappiot olivat kovat, neljäkymmentäneljä kaatunutta, joista suurin osa jäi kentälle. Haavoittuneita oli noin 40-50.
Olin 1990- luvun alussa retkellä Taipale – Vuosalmi / Äyräpää – Portinhoikkan taistelupaikoilla. Matkalle osallistui myös muutama veteraani, mukana talvisodan vänrikki Mauno Vehkaoja. Matkalla huonekumppaninani oli isänsä Äyräpään taistelussa 5.3.1940 menettänyt ystävä. Oli lievästi sanottuna vaikuttavaa käydä läpi harjun taistelualue, lähes mies mieheltä, tunteet olivat pinnassa. Muistini mukaan matka Putkiojalta kirkolle ei ollut pitkä. Vehkaojan Maunon kerronta ja muistikuvat olivat selkeitä, olihan hän konekiväärijoukkueen kanssa todistamassa näkyvältä paikalta hyökkäystä.
Nurmon kirkko, sankarihaudat sekä Karjalan muistokivi 5.3.2023. Kirkkoon oli kokoontunut runsas joukko messuun ja muistamaan päivää tasan kahdeksankymmentäkolme vuotta sitten. Muistamaan miehiä, jotka eivät palanneet ja joutuivat antamaan uhrin, joka velvoittaa meitä kaikkia. Seppeleet laskettiin Nurmolaisten ja Äyräpään pitäjäseuran puolesta kunniavartioin varustetuille sankarihaudoille sekä Karjalaan jääneiden muistokivelle.
Jari Ojala
Sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys
