Artikkeli

17. helmikuuta kuultiin Seinäjoen kirjastolla mainio luento Helsingin suurpommituksista. Sotahistoriasta kertoi tapahtumiin vahvasti perehtynyt dosentti Ville Jalovaara. Pommitusten alkutahdit käytiin Teheranin kokouksessa vuoden 1943 marras-joulukuun taitteessa, jolloin liittoutuneet neuvottelivat Rooseveltin, Churchillin ja Stalinin johdolla sodan loppukuvioista Euroopassa.

Näissä neuvotteluissa käsiteltiin myös Suomen kysymystä, jossa Josif Stalin sai vapaat kädet toimia tahtonsa mukaan. Liittoutuneet olivat pommittaneet Saksan kaupunkeja mm. Hampuria, jossa sadoilla koneilla ja perättäisillä pommituksilla pyritään tuhoamaan kaupungin alue. Ensin räjähdepommeilla rikottiin rakennusten kattorakenteet, jonka jälkeen palopommeilla sytytettiin rakennukset tuleen. Näin saatiin aikaan tulipalot, joista muodostui valtaisa tulimyrsky. Se tuhosi kaiken, imi myös kaiken hapen mm. pommisuojista, sytyttäen jopa katujen asfaltin tuleen.

Tämän suuntainen visio oli myös Stalinilla, joka nopeuttaakseen Suomea pikaiseen rauhaan päätti Helsingin suurpommituksista. Toimeenpanevana elimenä tulivat toimimaan Neuvostoliiton kaukotoiminta ilmavoimat AAD. AAD:lla oli käytössään kaikkiaan noin 1000 keskiraskasta, sekä muutama raskas nelimoottorinenkin pommikone, merkittävä määrä myös länsikalustoa ja yhdysvaltalaisia B-25 ja A-20 pommikoneita. Pienenä yksityiskohtana kerrottakoon, että pommituksiin osallistui myös kaksi nelimoottorista PE-8 konetta, joilla tietojeni mukaan pudotettiin ainakin kaksi 5000 kg:n pommia. Olisi mielenkiintoista tietää noiden pommien räjähdyspaikat.

Helsingin suurpommitus alkoi yllättäen iltayöstä 6. helmikuuta vuonna 1944 jatkuen kymmenen päivän välein. 16.-17.2.1944 ja 26.-27.2.1944 yö aikaan tehtyinä pommituksina. Koneiden yrittäessä kaupunkiin lähes kaikista suunnista. Kaikkiaan noina öinä vihollinen pudotti yhteensä 16490 pommia, joiden yhteenlaskettu määrä on 2604 tonnia. Jos tuo määrä olisi osunut kokonaisuudessaan kaupunkiin, olisi se hyvinkin voinut saada aikaan tulimeren, sekä totaalisen tuhon aikaiseksi. Arvioiden mukaan kaupungin alueelle putosi kuitenkin vain n. 5-6% pommeista.

Aihetta käsittelevässä luentotilaisuudessa kirjastolla historian dosentti Ville Jalovaara esitti mielenkiintoisen kysymyksen: ”Mitä yhteistä on Helsingin ilmatorjunnalla ja Nurmolla?” Joku sen taisi tietääkin. Vastaus on everstiluutnantti Pekka Jokipaltio, joka toimi ilmatorjuntarykmentti 1. komentajana sekä kehitti vuodesta 1943 alkaen kaupungin ilmatorjuntaa. Jokipaltio oli syntyisin Nurmosta. (s. 19.5. 1901 – k. 31.5. 1977). ” Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erikoisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi voidaan Suomen puolustusvoimain sotilas 1. tai 2. luokan Mannerheim -ristin ritariksi” Sittemmin eversti Jokipaltio olisi tuon nimityksen kyllä ansainnut.

Mitä ja ketä voimme kiittää tuosta ensimmäisestä varsinaisesta torjuntavoitosta? Vastauksia on varmasti useita. Saksasta saatiin kalustoa, kuten pitkän kantaman ”Raija”, sekä lyhyemmän kantaman ”Irja”-tutkat, tulenjohtolaskimet, 88mm sekä 76mm ilmatorjuntatykit, sekä muuta kalustoa. Ilmatorjunnan harjoittelu ja kurinalainen toiminta kokonaisuudessaan. Sulkutulen ammunta hyökkäävien koneiden eteen, pyrkimättä ensisijaisesti pudotuksiin sekä ammuksissa käytetty valotehoste.

Vaikka ADD ja sen komentaja Aleksandr Golovanov oli Stalinin suosikki, oli ADD:n kyky ja kenties rohkeus kyseenalainen. Sen komentaja ja kaukotoimintailmavoimat saivat sodan jälkeen ”kuulla kunniansa”, kun valvontakomission totesi saapuessaan Helsinkiin kaupungin olevan lähes ehjän. Johtajalle ei epämieluisia viestejä viety ja näinhän se on Venäjällä varmaan nykyäänkin.

Mielestäni ei ole liikaa korostaa kaikkien niiden 4600 ilmapuolustajan panosta, osaamista ja jaksamista everstiluutnantti Jokipaltion johdolla. Tuosta henkilömäärästä, joka koostui pääosin nostoväki-ikäisistä miehistä oli mukana sata naista, sekä toisen pommituksen aikana, lyhyellä koulutuksella kaksisataa 15-17 vuotiaita suojeluskunta tai sotilaspoikaa. Tuolloin ei muuten tunnettu termiä Reservistä sivariksi!

Suurpommitusten jälkeen ei Helsinkiä enää pommitettu. Arvailujen varassa lienee, että isä aurinkoinen uskoi Helsingin pommitetun kivikaudelle ja kun ei rauhaan vielä suostuttu, täytyi takoa uppiniskaisten Suomalaisten päähän totuutta lekalla. Kerätä arsenaalia Kannakselle kesän suurrynnistystä varten, joka sitten on oma tarinansa.

Näillä askelmerkeillä, ”Himmetä ei muistot saa!”

Jari Ojala

Videotallenne luennosta katsottavissa:

Harras joukko kansalaisia kokoontui 3. päivänä helmikuuta talvisena lauantaina hotelli Alman pihamaalla. Olimme muistelemassa tapahtumaa tasan 84 vuotta sitten, kuulakasta talvipäivää, joka toi sodan silloiseen kauppalaan kotirintamalle.

Katkennut taival muistomerkki hotellin edustalla, sen kyltissä ovat niiden kolmentoista uhrin nimet joidenka kohtalona oli maallisen taipaleen päättyminen vihollisen pommien surmaamina tuona talvisodan päivänä.

Palaan tuohon talviseen päivään Seinäjoella. Pommitus oli yksi tarina monien surullisten tarinoiden joukossa sodan aikana. Seinäjoen ainut pommitus vaati kolmentoista siviilin hengen. Määrä oli iso osa tuon päivän siviilialueiden pommituksen uhreista. Yhteensä kotiseudun pommitukset vaativat 3. helmikuuta vuonna 1940 neljäkymmentä kuollutta uhria ja viisikymmentä haavoittunutta.

Kaikkiaan talvisodan 105 päivän aikana kotisuomessa pommituslentojen määrä oli peräti 2726 kertaa. Pommitusten uhriluvut olivat 956 kuollutta sekä 1840 haavoittunutta kansalaista. Mielenkiintoinen vertailu jatkosotaan, jolloin pommitusten määrä oli 2581 kertaa kotisuomeen. Uhriluvut olivat lähes samat. Pommituksen uhreina kuoli tilastojen mukaan 939 ja haavoittui 3516 kansalaista, jatkosodan kestäessä kuitenkin talvisotaa huomattavasti kauemman eli kolme vuotta 86 päivää.

Talvisodassa vihollisen käytössä olivat Viron sekä mm. Leningradin alueen lentokentät. Jatkosodassa saksalaisten miehittäessä Viron (Tallinna 28.8.1941) sekä Leningradin piirityksen alkaessa 8.9.1941 mainituilta lentokentiltä ei tehty enää pommituslentoja Suomeen. Myös Suomen ilmapuolustus oli aivan jotain muuta kuin talvisodan aikana. Siinä nähdäkseni selittyy ero pommitusten ”vähäisyyteen” jatkosodan aikana.

Jatkosodan taite tuli Saksan hävitessä Stalingradin taistelun alkuvuonna 1943. Tultaessa vuoteen 1944 oli Suomen johdolle selvää, että olemme häviävällä puolella ja rauhantunnusteluja oli saatava aikaiseksi, sen osan historiasta tiedämme.

Olen kirjoittanut Seinäjoen pommituksesta pidemmän kertomuksen Lakeuden Maanpuolustajaan kaksi vuotta sitten, joten voitte kerrata halutessanne tarkemman muistelman oheisesta LINKISTÄ.

Jari Ojala

Videotallenne muistohetkestä: