Artikkeli

Kaksi vapaussodan rintamalottaa kertovat omista kokemuksistaan vapaussodassa. Toinen sen alkupuolelta ja toinen sen loppupuolelta. Molemmat olivat kotoisin Ylihärmän pitäjän rajan tuntumasta Vöyrin puolelta. Anna Kallionpää Vöyrin Petterinmäeltä ja Iida Jussila (os. Kallio) Vöyrin Salomaalta.

Anna Kallionpään lottatie alkoi 19.2.1918 ja hän on kirjoittanut osallistumisestaan vapaussodassa seuraavaa:

”Oli kaunis pikku pakkanen. Ilma oli kuulakas. Ryhmäämme Kuului Fiina Rintala, Tilda Talkkari, Liisa Kallionpää ja minä. Juha Jussila kyyditsi meitä Lapuan asemalle. Sieltä liittyi joukkoomme Senja Viitaniemi. Yövyimme Seinäjoella. Aamulla jatkoimme matkaa Vilppulaan, jossa Ernesti Leskelä esitteli meidät Vilppulan Suojeluskunnan jäsenille. Hän sanoi: ”Tässä on työtä pelkäämättömiä Ylihärmän naisia.” Meidät majoitettiin Syväojan taloon. Työmme aloitettiin välittömästi. Valmistimme ruokaa tuhannelle miehelle. Eräänä päivänä meitä kohtasi suuri kauhu, punaisten panssarijuna. Se ajoi Vilppulan rautatiesillan päähän. Silloin alkoi kuolon viikate pyyhkiä valkoisten ketjua. Me naisetkin menimme taistelun jälkeen katsomaan ruumiita. Me kohtasimme taistelukentällä kaamean näyn. Ruumiit olivat pahasti silpoutuneita.

Me viivyimme Vilppulassa viisi päivää. Teimme koko ajan työtä vuorotta. Saimme käskyn siirtyä Kankaanpäähän, vaikka meitä ei olisi millään päästetty lähtemään Vilppulasta. He tykkäsivät meistä, koska me heidän mielestään olimme tehneet työmme tyytyväisinä ja narisematta. Kankaanpäässä oli paljon miehiä, joille laittoi ruokaa vain 15-vuotias tyttö. Siksi meidän apuamme tarvittiin siellä kipeästi. Matka Kankaanpäähän oli jännittävä ja vaarallinen, sillä vihollisen asemat olivat aivan lähellä. Hiljaa täytyi olla. Puhua ei saanut koko pitkän matkan aikana. Hevosilla ei saanut olla kulkusia. Vahtimiehet pysäyttivät meidät vähän väliä ja kysyivät tunnussanaa. Me emme sitä tienneet. Kun me emme tienneet tunnussanaa, näytimme vain käsivarsinauhaamme ja sanoimme sanan ”puuro”. Siitä vahtimiehet ymmärsivät heti, että olimme kokkeja.

Kun saavuimme Kankaanpäähän, kuului hyvä -huutoja joka taholta. Viivyimme paikkakunnalla vain kaksi yötä. Kumpanakaan yönä nukkumisesta ei tullut mitään. Meillä ei ollut minkäänlaista majoitusta. Kaiken lisäksi siellä oli joka paikassa hirveitä torakoita niin, että emme edes uskaltaneet nukkua. Kaiken lisäksi tykit jyskähtelivät ja konekiväärit ja kiväärit lauloivat lakkaamatta. Sinä päivänä, kun lähdimme Kankaanpäästä, syötimme ensin miehet. Tähteiksi jäi meijeriastiallinen valmista puuroa ja runsaasti kuorittuja perunoita, jotka kuljetimme mukanamme Ruoveden Manniselle. Siellä 300 miestä odotti ruokaa. Joka päivä heidän lisäkseen siellä ruokaili kymmeniä ylimääräisiä miehiä. Noin kolme viikkoa lähetimme joka päivä ruokaa Ylihärmän suojeluskunnan miehille Puolivälin torpan maastoon, ensin kahdelle, sitten kolmelle ja lopuksi yhdeksälle ryhmälle. Sen ruoan perillemenon kanssa oli vähän niin ja näin. Eräänkin kerran punaiset ampuivat soppakuskilta hevosen.

Jouduimme koko ajan väijymään ja kyykkimään, koska olimme aivan miesten ketjun tuntumassa. Yksi kranaatti tuli keskelle pihaa. Se ei kuitenkaan saanut aikaan suurempaa tuhoa. Kerran, kun miehet olivat kaikki ketjussa, meidän naisten täytyi ryhtyä kuorimaan perunoita. Ei siitä kuitenkaan mitään tullut, kun kranaatit alkoivat räjähdellä joka puolella sitä navettaa, jossa me työskentelimme. Meidän oli paettava kellariin. Hämärän tullen sieltä oli kuitenkin palattava navettaan perunoita kuorimaan, sillä nälkäiset miehet tarvitsivat lämmintä ruokaa ja juomaa. Liisa Kallionpää alkoi keittää puuroa ja me muut ryhdyimme tekemään voileipiä. Ammunta ei ollut vieläkään lakannut ja siksi jotkut naiset menivät kellariin voileipävärkkeineen. Minä jäin navettakeittiöön Liisa Kallionpäätä auttamaan.

Rintamaelämä alkoi kuitenkin muodostua niin hirveäksi, että meidät naiset määrättiin poistumaan kauemmaksi rintaman taakse. Laitoimme itsellemme vähän evästä. Kysyimme eräältä upseerilta, millaiseksi matkamme muodostuisi. Hän lohdutti meitä sanomalla, että kyllä teille tulta tulee, mutta punikkien ampumana se suuntautuu liian korkealle. Hyvin tuo upseeri tiesi. Kuulaa tuli niin, että puista oksat tippuivat. Me makasimme reen pohjalla pitkällämme ja säästyimme naarmuitta. Matkalla saimme kyytiin jämsäläisiä naisia. He olivat ihan hysteerisiä ja pyysivät ajamaan nopeammin. Minä sanoin: Emme me nyt rupea hevosia ajamalla tappamaan. Saavuimme lopulta onnellisesti Vilppulaan, jossa rintamalla oli samanlainen ”möyhy”. Päätimme Vilppulassa, että lähdemme kotiin. Tulomatkalla ihmiset kyselivät meiltä, olimmeko olleet rintamalla. Vastattuamme myönteisesti, kysyjä nosti meille kunnioittavasti lakkiaan. Tulomatkalla pistäydyimme Lapuan Suojeluskunnan esikunnassa, jossa meitä kiitettiin aivan erikoisesti. He sanoivat, että he olivat kuulleet meistä hyviä lausuntoja. Seuraavana päivänä saavuimme kotiin, jossa lämmin sauna sulki meidät syliinsä.”

♦ ♦ ♦

Iida Jussila (os. Kallio) oli vasta 18-vuotias lähtiessään vähän myöhemmin rintamalotaksi vapaussotaan. Vuonna 1938 kirjoittamassaan muistiossa hän kertoi seuraavaa:

”Sain kutsun enoni pojan Matti Ikolan hautajaisiin, joka kaatui Ruoveden Mannisen taistelussa. Siellä minuunkin syntyi voimakas halu ja tahto päästä kamppailemaan isänmaamme vapauden puolesta. Ilmoitin enolleni aikomukseni, jolta ilokseni sainkin myötämielisen vastauksen. Meitä oli lähtemässä useampia eri-ikäisiä tyttöjä ja naisia. Minä olin 18-vuotias. Kokoonnuimme Viitasalon taloon Ylihärmässä, missä silloin sijaitsi suojeluskuntamme esikunta. Saimme passit ja ilmoitimme heti olevamme lähtövalmiit. Jääkäri Viitaharju sattui olemaan juuri silloin kotonaan lomalla Ylihärmässä. Hänen johdollaan me sitten matkustimme Haapamäen asemalle, jossa oli ensimmäinen pidempi pysähdyspaikka. Siellä mm. torvien soittajat astuivat ulos rautatievaunusta ja soittelivat muutamia marsseja. Se innostutti ja rohkaisi mieliämme.

Kun saavuimme lähelle Tamperetta, joka oli yöllä saatu vallatuksi, näimme sodan ensimmäiset kaameat jäljet. Tampereella meidät sitten majoitettiin vieraskoti Saimaan, missä nukuimme ensimmäisen yömme. Jääkäri Viitaharju antoi aamulla käskyn: Naiset ruoturintamaan! Jokainen meistä seitsemästä tytöstä sai oman tehtävänsä. Koska meitä oli niin pieni joukko, työtä riitti kaikille. Viivyimme Tampereella muistaakseni kaksi viikkoa. Sieltä lähdimme Karjalan rintamalle. Matkustimme junalla Jyväskylän kautta Savonlinnaan ja sieltä Antreaan. Siihen meidän junamatkamme päättyikin, sillä Antrea-Viipuri -rata oli vielä silloin vihollisen halussa. Meidän täytyi lähteä Antreasta marssien kohti itää. Marssimatkaksi ilmoitettiin 150 kilometriä. Kaikki keittovälineet järjestettiin kuormastoihin. Tiet olivat monin paikoin kevään kelirikosta johtuen heikossa kunnossa. Matka kesti kolme päivää. Kuormastot pysäytettiin 12 kilometrin päähän Viipurista. Kyllä se oli kaamea yö, ei meitä tyttöjä silloin nukuttanut. Jokaisen meidän rinnastamme kohosi palava rukous: Säästä rakas Taivaan Isämme meidän poikiamme. Sieltä Viipurista kuului yhtämittainen tykkien jyske ja konekiväärien papatus. Taivaanranta oli yhtenä tulimerenä. Siellä Kolikkoinmäki paloi poroksi. Vain pitkät savupiiput jäivät pystyyn törröttämään. Me laitoimme ruoat valmiiksi miehille. Aamulla lähdimme viemään ruokia Viipuriin. Kaupunki oli jo saatu vallatuksi. Voitto oli meidän. Silloin tuli mieleen Raamatun totuus: ”Kun Jumala on puolellamme, niin kuka voi olla meitä vastaan.”

Viipurissa meidät majoitettiin aseman lähellä olevaan hotelliin. Siellä ollessamme sairastuin ja jouduin kolmeksi päiväksi sairaalaan. Pelkäsin kovasti, että joukkomme lähtee sieltä Helsinkiin ja jättää minut sairaalaan. Vaikka en ollutkaan vielä aivan terve, pyysin ylilääkäriltä, että pääsisin pois sairaalasta. Lääkäri suostuikin pyyntööni. Joukkomme viipyi Viipurissa kuitenkin vielä kaksi viikkoa. Sieltä lähdimme sitten kohti pääkaupunkiamme Helsinkiä.

Matkustimme junalla Lahden kautta. Helsingissä majoituimme Vallilan kansakoululle. Paraatipäivä (Voitonparaati 16.5.1918) valkeni kauniina ja aurinkoisena. Noin 15000 Suomen valkoista poikaa marssi Helsingin kaduilla. Poikamme saivat osakseen paljon kukkia ja eläköön huutoja. Silloin minäkin näin ensi kerran valkoisen kenraalimme, Mannerheimin. Samana paraatipäivänä eräs neiti haastoi meitä visiitille. Hän sanoi: Tulkaa uljaat Pohjanmaan tytöt kotiini, että äitinikin saa nähdä teidät. Lempi Salonen (Lappajärveltä) ja minä lähdimme hänen mukaansa. Meillä oli oikein hauskaa. Olimme iloisia, kun olimme vapautuneet ryssän ikeestä. Kun tulimme sitten majapaikkaan, kerroimme retkestämme. Jääkäri Viitaharju sanoi, ettei kukaan saanut mennä ilman hänen lupaansa minnekään. Viitaharju sanoi, että ne meitä kylään kutsuneet olisivat voineet olla punaisia. Hän arvio, että siinä tapauksessa reissumme olisi saattanut olla elämämme viimeinen. Minä en tuntenut kuitenkaan koko vapaussodan aikana minkäänlaista pelkoa.”

Viitaharjun komppaniassa palvelleet ylihärmäläiset olivat: Esteri Järvi, Iida Järvi, Helmi Hirvelä ja Iida Kallio. Lappajärveläiset tytöt olivat: Emma Mäkelä, Lempi Kaski ja Lempi Salonen.

♦ ♦ ♦

Näiden kahden rintamalotan kertomukset ovat hieno tiivistelmä siitä, mitä ovat sotareissullaan kokeneet. Rinnassa on palanut vahvana isänmaan asia. Sota ei ole koskaan hieno asia, mutta tuolloin vapautemme sitä vaati. Nuo naiset ovat kohdanneet sen ajan kriisin, sodan julmat kasvot ja selvinneet niistä. Myöhemmin sodan jälkeen rauhan vuosina nämä samat lotat olivat vahvasti mukana vilkkaasti virinneessä avustustoiminnassa naisosaston piirissä.

Nykypäivänä voimme myös hyvillä mielin todeta, että kaikenlainen vapaaehtoinen maanpuolustushenkinen toiminta on lisääntynyt ja nuoret naiset käyttävät enenevässä määrin mahdollisuutensa vapaaehtoiseen asepalvelukseen.

Veli-Matti Keskinen
Lakeuden Maanpuolustajan toimituskunta