Jani Syvänen

Jurvalaiset lähtivät talvisotaan 400 miehen voimalla marssimalla 14.10.1939 Järvenpään nuorisoseuralta Teuvan asemalle ja sieltä jatkettiin junalla Seinäjoelle.

Sotien 1939-1945 Jurvan perinnetoimikunta järjesti lauantaina 12. lokakuuta perinnemarssin alkuperäisellä 20 kilometrin reitillä. Perinnemarssille osallistui 40 marssijaa.

Marssijat lähetti matkaan majuri (evp) Erkki Rintala ja osaston vastaanotti Teuvalla maanpuolustusjärjestöjen edustajat majuri (res) Erkki Nevanperän ja reserviläisten puheenjohtajan Jarkko Tuiskun johdolla. Teuvalla Orrelassa syötiin hernekeitot ja nautittiin Teuvan kunnan tarjoamat kakkukahvit. Tämän jälkeen oli pieni yhteinen ohjelmallinen maanpuolustushetki ennen marssijoiden paluukuljetusta.

Tapahtuman järjestelyissä perinnetoimikuntaa tukivat Jurvan reserviläiset ja Maanpuolustuskoulutusyhdistys.

Jaakko Liinamaa
Jurvan Reserviläiset

Seuraavassa julkaisussa tuodaan esille kahden ylihärmäläisen nuoren miehen muistoja heidän vakinaisesta asepalveluksestaan Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa 1920 ja 1930 -luvuilla. Matka muistoihin tapahtuu lähinnä valokuvin ja kirjallisin dokumentein, mitä ovat matkaltaan mukaansa saaneet.

Niinhän sitä sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Voimme vain arvailla, mitä heidän mielessään on liikkunut matkatessaan kohti Lappeenrantaa, linnakasarmia ja Saimaan rantoja. He kohtasivat siellä ympäri Suomea tulleita muita alokkaita ja murteiden määrä on ollut varmasti huomattava. Mitä ovat lakeuden poijat tuumailleet, kun ovat iltalomillaan päässeet tutustumaan idän ihmeisiin ja paikalliseen kulttuuriin.

♦ ♦ ♦

Rakuuna Korpraali Ville Liinamaa Ylihärmän Yliluoman Harjun kylästä. Hän palveli Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa 8.12.1924 – 3.3.1926 välisenä aikana.

Villen onnistuneesta rakuunapalveluksesta kertoo kaksikin kunniakirjaa. Ne molemmat ovat edelleenkin ripustettuna hänen kotitalonsa seinällä jälkipolvien säilyttämänä komeissa tauluraameissa. Toinen on värikäs kunniakirja/diplomi, jossa paljon kultamaalilla kirjoitettua tekstiä. Siinä lukee: Ville Liinamaa on voittanut I -palkinnon rykmentin hiihtoammunta kilpailuista. Maaliskuun 12. päivänä 1925 ja rykmentinkomentajan allekirjoitus. Liekö tuollaista kunniakirjaa enää olemassa koko Suomenmaassa.

Toinen kunniakirja, joka myöskin värikäs. Siinä lukee: Korpraali Ville Liinamaa muistoksi nuhteettomasta palveluksesta Uudenmaan Rakuunarykmentissä ja päivämäärät. Lisäksi siinä teksti: ”Kauniina eläköön tämän ajan muisto, muisto maineikkaasta Rykmentistä ja sen ylväästä menneisyydestä”. Alla paikka ja päivämäärä maaliskuun 3. päivänä 1926 sekä rykmentinkomentajan allekirjoitus.

Kahvipöydässä tutkiskelen Ville Liinamaa nuoremman kanssa hänen isästään olevia rakuuna-ajan kuvia. Totean, että kyllä ovat hienoja aikakautensa kuvia ja minulla tulee oleman runsauden pula hyvistä kuvista tähän juttuuni. Harmillisesti tuosta ajasta ei ole jäänyt mitään rakuunan päiväkirjaa tai muisteloita, mikä voisi valottaa rakuunan arkea kasarmilla.

Tyytyväisinä kuitenkin toteamme, että Villen kohdalla ovat jälkipolvet kohdelleet rakuunamuistoja sen vaatimalla kunnioituksella. Edelleenkin yläkamarin vaatehuoneesta löytyy tumma puvun takki, jota koristaa rintamuksessa merkki, jossa rakuunarykmentin tunnus. Se kertoo, että rakuunastatus on ollut aikanaan kantajalleen tärkeä.

♦ ♦ ♦

Rakuuna Onni Johannes Niemi Ylihärmän Taipaleen kylästä. Etunimenä hänestä käytettiin yleisesti ”Juhoa”, jota hän itsekin käytti. Hän palveli Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa 30.8.1929 – 9.10.1930 välisenä aikana.

Hänenkin kohdallaan rakuuna-ajasta kertovat vain kuvat, jotka löytyivät hänen albumistaan jälkipolvien tallettamina. Jo hieman haalistuneet kuvat kertovat jotain rakuunan arkielämästä kasarmilla ja sen ulkopuolellakin. Vuosi sitten törmäsin noihin kuviin tätini vinkistä, kun kyselin, että olisiko paapalta jäänyt mitään kuvia esimerkiksi Talvisotaan liittyen.

Talvisodasta ei löytynyt kuvia, mutta sotaväkipalveluksesta Lappeenrannasta kylläkin. Ajattelin heti, että onpa hienoja kuvia. Ne olivat kooltaan aika pieniä ja haalistuneitakin. Joissakin löytyi teksti Saimaan Valokuvaamo. Kuvasin ne uudestaan kännykkäkameralla. Läppärin näytöllä ja hieman suurennettuna ne näyttivät jo kohtuullisilta ja selvänkin sai.

Aikanaan muistan noin rippikouluikäisenä katselleeni paapan ja mumman uuden huoneiston seinällä olevaa rakuunakuvaa pitkään. Paappa huomasi tuijotukseni ja sanoi ”siinoon minä” selvästikin ylpeällä äänellä ja vieno hymy suupielessä. Sen ikäinen Veli-Matti ei ymmärtänyt kysellä aiheesta enempää. Nyt kysyttävää olisi vaikka kuinka paljon, mutta se on kymmeniä vuosia liian myöhään. Tädiltäni Annelilta kyselin, että onko jäänyt muistiin mitään paapan kertomuksia tuosta ajasta. Se oli kerrottu, että päällystön poistuttua kasarmilta oli hänelle annettu usein vastuu tallin asioiden pyörittämisestä, häneen siis luotettiin.

Enoni Kauko kertoi, että sellainenkin kuva on olemassa missä rakuuna Niemi syöksyy täydessä laukassa ratsullaan järveen eli Saimaaseen. Sitä ei harmillisesti noitten kuvien joukosta löytynyt. Rakuunan arkielämästä ja rutiineista ei myöskään ole jäänyt mitään päiväkirjanomaisia kirjoituksia, voimme vain arvailla mitä siihen on ehkä kuulunut. Vaikka noissa kuvissa näkyy rakuunan tähtihetkiä paraateineen ja ”kihlajaiskuvineen”, on siihen kuulunut varmasti ”puuduttavaa” kasarmirutiiniakin. Eläessään paappa oli loppuun asti henkeen ja vereen hevosmiehiä. Vielä yli 70 vuotiaanakin hän laittoi varsan ja kesäaamuisin hän aina ensimmäisenä suuntasi hevoshakaan.

Kaikesta päätellen näiden kahden rakuunan muistot ovat olleet heille tärkeitä. Ne ovat pysyneet seinällä tai muuten tallessa ja jälkipolvet ovat osanneet pitää ne myös. Näiden kahden miehen tie vei uudestaan samaan suuntaa talvisodan alkaessa, heidän puolustaessa itäistä rajaamme JR 23 mukana ja sen kuudennessa komppaniassa. Vähältä piti tilanteita riitti koko tuon sodan. He molemmat selvisivät sieltä ja palasivat kotiin.

Rakuunaperinteitä kunnioittaen

Veli-Matti Keskinen
Ylihärmän Reserviläiset

Seinäjoen kirjaston Jaaksi-sali täyttyi viimeistä penkkiä myöten, kiinnostuneiden kansalaisten saapuessa kuuntelemaan syyskuun 18. päivänä Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksen järjestämää kuukausiluentoa, joka käsitteli neuvostovankien kohtaloita Suomessa.

Turun yliopiston apulaisprofessori Mirkka Danielsbacka kertoi aiheesta seikkaperäisesti, valaisten sotavankien karuja kohtaloita rintaman molemmilla puolilla.

Jatkosodan hyökkäysvaiheen päätyttyä Suomessa oli sotavankeja noin 55000 ja kaikenkaikkiaan sodan loppuun mennessä jopa 70000. Apulaisprofessori Mirkka Danielsbackan mukaan kuolleisuus ylitti 30 % vankien määrästä, joista suurin osa menehtyi talven 1941 – 1942 aikana nälkään, sekä raskaaseen työhön. Ruokahuolto tuona talvena oli erityisen heikko koko Suomessa, elettiin myös säännöstely- ja korttiaikaa, eikä sotavanki ollut ruuanjakelussa ensimmäisenä. Vertailuna luennoitsija kertoi Suomalaisten sotavankien määrän olleen Neuvostoliitossa kaikkiaan 3100, heistä menehtyi 32% enimmäkseen nälkään, tauteihin, kurjiin oloihin.

Tilanne neuvostovankien osalta parani huomattavasti kesästä 1942 alkaen. Vankeja annettiin pientä maksua vastaan myös maaseudulle, sekä muihin töihin, sillä työvoimastahan oli huutava pula. Aikalaiskertomusten mukaan ja mikä loppukeskusteluissakin kävi ilmi oli, että maataloustöissä vangin kohtalo oli suorastaan erinomainen. Majoitus oli kohdallaan ja ruokailtiin jopa samassa pöydässä ”isäntäväen” kanssa. Saattoipa syntyä myös romansseja, joista mahdollisesti syntyi myös joitakin lapsia. Aiheesta ei tiettävästi kuitenkaan ole tarkempaa tietoa.

Sodan päätyttyä ja välirauhan astuttua voimaan määriteltiin myös ankarat rauhanehdot. Ehtoja tuli valvomaan liittoutuneiden valvontakomissio, toisin sanoen Neuvostoliitto johtajanaan Andrei Zdanof. Ehdoissa määrättiin tietenkin myös neuvostovankien palauttamisesta Neuvostoliittoon. Palautettujen vankien kohtalo oli karu ja tämän palautetut vangit varsin hyvin itsekin tiesivät. Kielsihän Neuvostoliiton ”sotalaki”  sotilaiden antautumisen, joten vähintäänkin pitkä työleirituomio oli tiedossa ja osalle jopa kuolemanrangaistus. Tarinoiden mukaan muutama vanki olisi välttänyt avustettuna palautuksen, mutta asiasta ei ole tutkittua tietoa.

Lopuksi tulee mietittyä sotavangin kohtaloa rintaman eri puolilla, sitä miten ihminen sen kesti, varsinkin Neuvostoliiton lukuisilla leireillä. Tähän verraten tänä päivänä, kun me puhumme traumoista, henkisistä pahoinvoinneista, lienevät ongelmamme varsin pieniä.

”Himmetä ei muistot koskaan saa!”

Jari Ojala
Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry

Videotallenne luentotilaisuudesta on katsottavissa: