Jani Syvänen

Elokuussa suuntasivat Kurikan reserviläiset ja muut asiasta kiinnostuneet matkalaiset kohti jäämerta 34:n vahvuisella joukolla. Historiaoppaana matkallamme oli tunnettu historioitsija Juhani Vakkuri, monilla reissuillamme mukana olleena. Juhanin tietämys on omaa luokkaansa vailla vertaa. Helmikuussa 2018 ilmestyi hänen kirjoittamansa Tykistökoulu historiakirja, aikaisempien jatkoksi.

Matkasimme lauantain 25.8 junalla yön Rovaniemelle, josta varsinainen yhteinen reissumme alkoi. Osa oli saapunut lentokoneella ja osa jo edellisenä päivänä, mutta nyt yhdessä koossa. Vastassa meitä oli Pohjolan Matkan kuljettaja Markku Mustonen, hän on Venäjällä kymmeniä kertoja käynyt luottomies.

Matka oli minullekin heti aluksi ikimuistoinen, koska mukana oli myös yksi sotaveteraani Laihialainen Unto Nyystilä 95 v. Pitää ihmetellä hänen kykyään liikkua ja muisti hänellä on hyvä. Hän on myös moninkertainen suomenmestari suunnistuksessa.

Salla, Alakurtti, Kantalahti
Porukka saatiin kokoon, matka kohti Venäjän rajaa alkoi. Tavoitteenamme oli päästä Kantalahteen Vienanmeren rannalle hotelliimme ajoissa, iltaan mennessä. Uudessa Sallassa pysähdyimme syömään. Lähestyvän rajan tuntu oli käsin kosketeltavissa. Venäjän rekisterissä olevia ajoneuvoja näkyi katukuvassa. Saavuimme Kelloselän rajan ylityspaikalle. Kaikki meni juuri niin, kuten olimme asian ajatelleetkin pieniä odotuksia, mutta ei mitään suurempaa.

Jatkosodassa Suomi menetti Moskovan vuoden 1944 välirauhansopimuksen perusteella talvisodassa menettämiensä alueiden lisäksi Petsamon kokonaan ja Porkkala vuokrattiin Neuvostoliiton laivastotukikohdaksi 50 vuodeksi. Pariisin rauha 1947 vahvisti Moskovan välirauhan alueluovutukset. Pyöreä piste pohjoisessa kuvaa Jäniskosken–Niskakosken aluetta.

Juhani Vakkuri aloitti historian kerronnan heti jo suomen puolella ohitettuamme Kemijärven. Ajaessamme kohti Alakurtin varuskuntaa hän kertoi 1939 sodan, sekä 41-44 tapahtumista. Neuvostoliiton 122 div. hyökkäsi tavoitteena suomen lappi, jota vastassa taisteli osasto Roininen ja Suoranta vahvennettuna. Saksalaiset alppisotilaat eli 20.Vuor.A osallistuminen sotatoimiin matkamme alueella. Suomalaiset joukkomme alistettiin ko. joukon alaisuuteen.

Alakurtin varuskuntakaupunki suljettiin 2009 ja avattiin 2015 uudelleen. Varuskuntahan on n. 60 km:n päästä suomen rajasta. Sotakalustoa näkyi olevan monen sorttista. Sotilaat katselivat meidän ”pikavuoroa”, joka poikkesi paikallisista ajoneuvoista. Varuskunnan miesvahvuus on tällä hetkellä n.7000-10 tuhatta. Alakurtti on saanut nimensä Kurtti sukunimen omaavasta Kuusamolaisesta miehestä. Alue luovutettiin 1940 Neuvostoliitolle muun Sallan itäosan kanssa.

Saavuimme vanhalle rajalle Sallassa. Olimme nähneet Sallatunturin mahtavan jylhänä kaihokatseisena suomen puolelle. Rajalinja näkyi vielä selvästi, Juhanin kertomukset alueen taisteluista korosti mielikuvaamme nähdessämme sen. Paljon oli suomea luovutettu Neuvostoliitolle, vieläpä komeinta suomea. Kuvat otettuamme matka jatkui kohti Pohjoisen alueen Venäjän joukkojen määrä on n. 35 tuhatta ja edustettuna on kaikki koulutus/puolustushaarat. Tiestö Kantalahteen oli kohtuullisessa kunnossa.

Kantalahti tuo historiallinen kaupunki Vienanmeren pohjoisella rannalla. Olimme aikaisimmilla matkoilla olleet mm. Solovetskin luostarisaarella, yöpyneet Sorokassa sekä Stalinin kanavan Äänisen päässä Karhumäessä. Nyt tämäkin kokonaisuus tuli selväksi. Majoituimme parhaassa hotellissa Belomorjessa. Nautimme yhteisen illallisen ja keskustelimme päivän tapahtumista. Ja aivan pakko oli käydä tutustumassa jouluvaloin hehkuvassa anniskeluravintolassa ja kohdata hyvin käyttäytyviä paikallisia ihmisiä. Täytyy sanoa että ei yöllisillä kujilla kannata liikkua yksistään vaan ryhmässä.

26.8 aamulla suuntaamme kohti pohjoista. Yö meni hyvin, kaikki olivat ajallaan paikalla. Paitsi yksi reskapt, jonka huoneen lukko rikkoutui juuri väärällä hetkellä. Henkilökunta ei osannut tehdä mitään asian eteen, huoltomiehiä ei sunnuntaina saa mistään jne. Mutta näinhän se on ”kaveria” ei jätetä. Ovet eivät ole Pohjalaisia pidätelleet ennenkään, joten voimakeinoja käyttäen  mursimme oven ja vapautimme kaverin. Hotellin tytöt jäivät miettimään kuka oven korjauksen maksaa.

Montšegorski
Kohti Montšegorskia tuota pohjoisen teollisuuden mahti kaupunkia. Vai pitäisikö sanoa mahti saastuttaja kaupunkia ehkäpä niin. Lähestyimme kaupunkia etelästä. Kasvillisuudesta pystyi lukemaan miten lähestymme kohdetta. Maaperä oli ruskeaa vailla kasvillisuutta. Työmiesten elinikä on noin 40-vuotta. Happosateet ja muu savu ja huono ilma aiheuttavat paljon alueella hengitystie yms. sairauksia.

Juhani Vakkuri korosti miten tärkeä yhteys jäämerelle oli sotatoimissa Neuvostoliiton aikana ja nyt taloudellisesti nyky-Venäjän aikana. Rautatien ja valtatien Pietarista Muurmanskiin merkitys on korostunut. Ehkäpä juuri sotilaallinen kasvu alueella on johtunut juuri näistä seikoista. Kaupungissa kuten jokaisessa venäläisessä on jokin työn tai sodan muistomerkki. Matkamme jatkui kohti Muurmanskia. Matkalla pysähdyimme ”retkikahaveelle”, Kuljettajamme Markku keitteli ajon aikana ja ”tyttömme” ja Juhani tarjoilivat leipää höystöillä. Yhdet retkikahaveet jokaisena päivänä.

Muurmanski
Saavuimme Muurmanskiin. Tuo jäämeren portti. Asukkaita oli 10 vuotta sitten n. 600 tuhatta mutta nyt väkiluku on puolittunut eli n. 300 tuhatta. No paljon sekin on mutta suurin poismuuton syy on työttömyys. Satama on avoinna ympäri vuoden. Vahva sotilastukikohta ja jäämeren sotilassatama. Suljettu alue, ei päässyt Pohjanpoika vilkaisemaan.

Kaupungin ehdoton tunnusmerkki on korkealla mäellä seisova ”Alyosha” yli 50 metriä korkea patsas on rakennettu kunnioittamaan sotilaita ja merimiehiä.  Muurmanski oli ydinsukellusvene Kurskin kotisatama, upposi elokuussa 2000 vieden 118 merisotilaan hengen.

Kaupunki ajelun jälkeen majoituimme Park Inn by Radisson Poliarnie Zori-hotelliin. Kuta kuinkin melkein länsimaista tasoa. Sitä tasoa edusti kylläkin paikallinen ostoskeskus. Moni kerroksinen kaiken sisällään pitämä muistutti Vantaan Jumboa kuitenkin pienoiskoossa.

Illallisen söimme jälleen kootusti hotelilla. Juttua piisasi ja näkemyksiä päivän tapahtumista. Hotellin baarissa keskustelut jatkuivat iltamyöhään. Matkassa oli toisilleen tuttuja monien vuosien takaa ja nyt tavattiin Venäjällä. Parempi siellä kuin ei milloinkaan.

Yhteenveto tähän saakka olikin, että suomi on hyvä maa. Mutta matkaa oli vielä jäljellä. Hienointa näissä matkoissa on ollut se, että ketään ei ole koskaan tarvinnut odotella, kurialaista joukkoa. Maanantaiaamu valkeni jäämereltä puhaltavalla pehmeällä henkäyksellä joka saivat taas matkalaisen silmät auki. Päämääränä oli päästä Norjan puolelle ja siitä suomeen. Päivä matkataipaleemme oli vasta alussa.

Petsamo
Siis kohti Litsajokea ja Petsamon Nikkeliä. Saksalaisten vahvennettu 6 Div:n eteneminen tyssäsi Litsajoen tuntumaan, jossa se jatkoi puolustustaistelua aina kesällä 1944. Venäläiset olivat jäämeren tien tuntumaan pystyttäneet aivan valtavan ja hyvin hoidetun sodan muistomerkin, osaksi vielä työn alla. Zapoljarnyn kaupungissa, myös sotilas sellainen kävimme saksalaissotilaiden hautausmaalla. Hyvin hoidettu ja siisti alue. Tietämyksen mukaan yli 10 tuhannen sotilaan viimeinen lepopaikka.

Kohti Petsamon Nikkeliä ja sen kaupunkia. Juhani Vakkuri kertoili miten saksalaiset viivyttäen vetäytyivät sodasta sekä siitä, miten suomalaisten kanssa yhteistoiminta sai uusia muotoja muuttuen Lapin sodaksi ja vetäytymiseksi kokonaan pois suomesta. Nikkelin savuavat masuunitornit näkyivät pitkään ennen saapumista itse kaupunkiin. Niin aikanaan oli mitattu, että kaivostoiminta pysyy raaka-aineen osalta noin 10 vuotta, mutta nyt on siitä kulunut 80 vuotta eikä loppua näy. Herätti kysymyksiä matkaajissa mitä, jos tämä kaikki olisi vielä suomella? Olimme hetki sitten kohottaneet vanhaa rajapyykkiä 36:lla kivellä. Todettiin, että tämä alue olisi kaikin puolin ollut suomelle rikkaus. Hyvä yhteys jäämerelle. Yhteistyö ruotsalaisten kanssa. Kaupan ja talouden kautta koko pohjoiskalotin alueella. Olihan tämä kaupallinen tie ollut jo suomella jäämerelle kalastajasaarentoon.

Ruplia oli vielä sen verran jäljellä, että oli mahdollisuus vielä ostaa matkamuistoja kotiin viemiseksi. Muutamat matkaajat antoivat tuhansia ruplia paikallisille lapsille, joiden vanhemmat kyselivät ”oliko tämä totta”. Iloisia olivat lapset yllättävästä matkaajien teosta. Matkamme jatkui jäämeren tietä kohti Norjan rajaa. Jäämeren tien varressa oli keskellä ei mitään muutamia rakennuksia ”isoja sellaisia” Juhani tiedusteli, että mitähän nämä oikein ovat?

Taisivat olla pitkämatkan ohjussiiloja/vast. Petsamon alueelta on myös lähtöisin Lapin Raja eli Ivalon rajajääkärit. Sodan aikana he toimivat Luttojoen suunnassa Neuvostoliiton alueella ja vähän omalla maallakin. Historia tuntee tuon joukon ”Luton miehinä”. Matkassamme oli yksi Luton miesten jälkeläinen palopäällikkö evp. Juhani Pitkämö Kauhajoelta. Hänen isänsä palveli yksikköupseerina ko. joukossa vielä sotien jälkeenkin.

Venäjän matkamme oli lähestymässä loppuaan vielä rajatarkastus. Hienoa! Selvisimme siitä aika nopeasti, eikä matkalaukkujamme tutkittu sen enempää. Viimeiset murut ja eteenpäin.

Norja ja Suomi
Norjan tullin puolella maan ns. Trafi tarkasteli pitkään ajoneuvon ja kuljettajan ammattipätevyyttä. No niin pääsimme Neidenin eli Näätämö, Sevettijärven tietä kohti Ivaloa. Juhani kertoi Lapin sodan vaiheista. Yövyimme hotelli Kultahipussa ja söimme illallisen jälleen yhdessä. Aamupalan jälkeen suunnistimme kohti Rovaniemeä ja sen rautatie-asemaa. Mutta ennen sitä oli vielä monta kohdetta matkan varrella.

Lapin Raja
Olin sopinut Lapin Rajan esikunnan kanssa mahdollisuudesta päästä tutustumaan Ivalon rajajääkärikomppaniaan. Jonka vastuu alueena on koko pohjoinen suomi. Meidät otti vastaan yksikön varapäällikkö kapt Joni Virkkunen, joka piti meille parituntisen luennon historiasta ja nykyhetkestä rajojemme vartijoista. Luton miesten muistomerkki sijaitsi yksikön alueella missä kunnioitimme heidän muistoaan laskemalla kukkavihon muistomerkille Juhani Pitkämön sekä matkalaisten kanssa.

Sotilaskoti oli avannut ovensa juuri meitä varten, sisar sai meiltä tästä hyvästä ruusupuskan. Kovin otettu hän oli tästä. Hienoja matkamuistoja useat ostivat.

Saariselässä pysähdyimme tutkimaan jäämeren tietä, sekä taistelupaikkoja lähinnä Laanilassa, jossa partisaanitkin olivat tehneet tuhojaan surmaten suomalaisia siviilejä. Heidän kertomassa mukaan he olivat tuhonneet suomalaisen sotilasyksikön. Ja kunniamerkit olivat saaneet, mutta jälkeenpäin joutuneet häpeään totuuden selvittyä sotien jälkeen. Porttipahdan järveä kävimme katsomassa sen mahtavuutta ja joimme retkikahaveet.

Lähestyimme Sodankylää, matkalla veteraani Unto Nyystilä kertoi kokemuksistaan pohjoisen alueella sekä partisaanien tuhotöistä Lokan ja Seitajärven kylissä.

Sodankylässä pysähdyimme pohjoisen vanhinta puukirkkoa katsomaan. Nuori opiskelija esittelijänä oli vihkiytynyt asiaansa, sai kyllä kuulijat mukaansa. Loppuhuipennus oli kirkon lattialankkujen alta sinua tuijottava muumio, toden totta. Miksi kirkko ei tuhoutunut Lapin sodan aikana. Selitys oli sillä että saksalaiskomentajalla oli hyvät suhteet paikallisiin. Hän pelasti kirkon mahtikäskyllään ”siihen ei sitten kajota”.

Norvajärvi
Vielä ennen Rovaniemeä kävimme Norvajärvellä saksalaisten sotilaiden hautausmaalla. Haudattuna on yli 2500 saksalaista sotilasta. Luonnonkaunis paikka on saksalaisturistien suosima kohde ja hiljentymispaikka kenelle tahansa. Hautausmaa-alueella on myös kookas teräksinen risti, jonka muistotaulussa on teksti: “Kunnioituksemme kaikille niille sotilashaudoille, jotka ovat rakkautemme tavoittamattomissa ja siunaamme ne Jumalan rauhaan”. Tuohon tekstiin on helppo yhtyä.

Rovaniemen lentoasemalle osa matkaajista jäi, mutta loput matkasimme pääjoukkona pohojanmaalle. Matka oli antoisa kaikin puolin. Mikä oli parasta hienoa porukkaa sekä asiantuntemusta laidasta laitaan. Ketään ei tarvinnut orotella.

Kiitokset teille matkaajat!

Ensi vuoden matka mahdollisesti kohdistuu Viipuriin, sekä siitä rajajoelle ja pariksi päiväksi Pietarin museoita kiertämään.

Mikko S Säntti

Lisää kuvia reissusta löydät -> kuvagalleriasta