Jani Syvänen

Tämä tarina on osa isoisäni Elias Sysilammen pikkuserkun tarinaa. Artturi Sysilampi tuli ilmavoimiin vuonna 1925 lentokonemekaanikoksi, mutta valmistui ohjaajaksi jo vuonna 1926 ja toimi lentomestarina vuodesta 1929 ohjaajaopettajana Kauhavan Ilmailukoulussa aina kuolemaansa saakka.

Valmistuessaan 28.12.1929 hän oli 30. lentomestari ja tuohon aikaan lentomestareita oli koko Suomessa vain 24 kuuden menehtyneen sairauteen, tapaturmaan tai lento-onnettomuuteen tai eronneen aikaisemmin. Hän oli lento-onnettomuuden sattuessa lentomestari vain 36-vuotiaana.

Suupohjan Sanomat kirjoitti 18.6.1936 suru-uutisen otsikolla:

Lentokone maahan Kauhavalla. Lentomestari Sysilampi kuollut vammoihinsa.

”Maanantaina tapahtui Kauhavan lentokentän läheisyydessä lento-onnettomuus, jolloin kone meni aivan murskaksi. Klo 16 paikkeilla oli harjoituslennossa Molik-mallinen harjoituskone. Koneessa olivat lentomestari Sysilampi ja aliupseerioppilas Lilja. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä syöksyi kone maahan, ollen koko ajan käynnissä. Lähellä sattui olemaan ihmisiä, jotka riensivät paikalle auttamaan. He totesivat tällöin, että Lilja oli tajuttomana, sen sijaan Sysilampi oli tajuissaan. Hän kykeni keskustelemaankin. Hän oli mm. kertonut, ettei hän pysty sanomaan, miksi kone oli syöksynyt maahan. Loukkaantuneet toimitettiin saamaan ensiapuhoitoa Kauhavan ilmailukoulun sairaalaan, josta heidät myöhemmin kuljetettiin ambulanssivaunulla lääninsairaalaan Seinäjoelle. Sairaalassa todettiin, että Liljan molemmat jalat olivat menneet poikki, jotapaitsi hän oli saanut pahan aivotärähdyksen. Hän oli vielä eilen illalla tajuttomana. Sysilammilta oli myös katkennut molemmat jalat, jotapaitsi hän oli saanut pahan ruhjevamman leukaansa, mutta hän voi olosuhteisiin katsoen hyvin. Välitöntä hengenvaaraa ei liene kummallakaan loukkaantuneista. Heti tapahtuman jälkeen asetti ilmailukoulun johtaja tutkimuskomissionin onnettomuuden syiden selville saamiseksi. Komissionin johtajaksi määrättiin kapteeni Miettinen. Ilmavoimien esikunta ilmoittaa, että maanantaina lento-onnettomuudessa Kauhavalla loukkaantunut lentomestari Artturi Sysilampi kuoli saamiinsa vammoihin Vaasan läänin sairaalassa Seinäjoella toissapäivänä. Lentomestari Artturi Sysilampi oli syntynyt joulukuun 27 p:nä 1901 Kuortaneella ja oli naimisissa. Hän oli ollut lentokone-ohjaaja vuodesta 1926 ja ohjaajaopettaja vuodesta 1929 alkaen.”

Letov Š218 Smolik, A-140

Ilmasotakoulun Kilta ry:n toimittamassa Yrjö Toivasen ja Veikko Hietamiehen kirjoittamassa kirjassa Letov Š218 A SMOLIK lentomestari Artturi Sysilammen kuolemaan johtanut Smolik-lento kerrotaan tapahtuneen 15. kesäkuuta 1936 ja olleen järjestyksessään toinen ohjaajan kuolemaan johtanut onnettomuus tällä konetyypillä. Kyseessä oli tavallinen koululento Kauhavalla SM-140:llä.

Opettajana oli kokenut lentomestari Artturi Sysilampi ja hänen oppilaanaan alikersantti Mauri Valdemar Lilja. Kesken lennon Smolikin nähtiin menevän syöksykierteeseen, oikenevan pari kertaaa ja murskautuvan lopulta Ontonnevan laidassa olevalle niitylle. Molemmat lentäjät vietiin pahoin loukkaantuneina Ilmailukoulun sairastuvalle. Alikersantti Lilja oli pitkään heikossa kunnossa, mutta toipui lopulta palaten myöhemmin jatkamaan koulutustaan. Lentomestari Artturi Sysilammelle lento sen sijaan jäi viimeiseksi. Hän kuoli vammoihinsa seuraavana päivänä kello 10.30, mutta ehti kertoa muistikuvansa onnettomuudesta. Kertomus kirjattiin ylös seuraavasti:

”Kertoi n. klo 17.30 ollessaan sidottavana Ilmailukoulun sairastuvalla, että hän aloitti syöksykierteen 1050 metrin korkeudesta. Kone teki kolme pyörähdystä vasemmalle. Kun konetta yritettiin oikaista, muuttui syöksykierre laakakierteeksi. Hän painoi sauvan eteenpäin, mutta laakakierre jatkui siitä huolimatta, että hän veti täyden kaasun. Sitten hän sulki kaasun koneen yhä jatkaessa laakakierrettään ja tultua niin lähelle maata ettei hän katsonut enää kannattavan hypätä koneesta pois.”

Lentomestari Sysilampi oli lisäksi maininnut, että hän oli edellisenä päivänä suorittanut oppilaan kanssa samanlaisen harjoituksen samalla koneella, jolloin kone oli 2½ pyörähdyksen jälkeen oiennut normaalisti. Näin ollen ongelman syy jäi epäselväksi.

Keitä olivat lentomestarit

Lentomestarit olivat Suomen sotilasilmailussa olleet paitsi merkittäviin yksilösuorituksiin yltäneitä taistelijoita paljon juuri niitä esikuvia, joilta nuorempi lentäjäsukupolvi on oppinsa saanut. Lentomestari sekä arvonimenä että toimijärjestelmänä perustettiin vuonna 1925 ja lakkautettiin Puolustusvoimien uudelleenjärjestelyssä vuonna 1952.

Näin kuvaa Veikko Juurikas teoksessaan Lentomestarit tätä ammattikuntaa, jonka henki elää kuitenkin yhä voimakkaana sotilasilmailussamme ja näin tulee jatkossakin olemaan. Kirja antaa hyvän kuvan kaikista niistä 140 lentomestarista, jotka hänen mukaansa jokainen olisi kirjan arvoinen. Hänen edellinen kirjansa kun oli kirjoitettu hänen isästään Lentomestari Eino Juurikkaasta.

Kenraaliluutnantti Heikki Nikunen kirjoittaa teoksen alkulauseessa: Lentomestarit olivat sotilaslentäjäryhmä, jossa personoitui ilmavoimiemme motto: ”Qalitas Potentia Nostra”. Nousu lentomestariksi tiesi, että kyseinen pilotti oli paitsi edennyt ohjaaja-aliupseeriarvojen huipulle myös osoittautunut päteväksi ja arvostetuksi mestariksi ansioissaan. Lentomestarit olivat lentoyksiköiden luottomiehiä, joille voitiin uskoa vaikeimmat ja haasteellisimmat lentotehtävät, ja joita laivueen komentajat ja lentueen päälliköt käyttivät sekä nuorempien ohjaajien kouluttajina että esikuvina.

Mysteeriksi jäänyt kuolema

Lentomestari Artturi Sysilampi kertoi kuolinvuoteellaan selvin sanoin koneen käyttäytymisestä lennon loppuvaiheessa mutta sen ajan lääkärit eivät pystyneet kertomaan omaisille syytä hänen menehtymiseen onnettomuutta seuraavana päivänä. Veljeni Jukka Sysilampi vieraili Artturi Sysilammen tyttären Marja-Liisa Sysilammen luona 1980-luvun puolivälissä Vaasassa, jossa Marja-Liisa toimi vielä tuolloin ihotautilääkärinä. Marja-Liisa kertoi Artturin kuolinsyyksi sisäiset verenvuodot ja että nykyään sitä hoidettaisiin antamalla nestehoitoja. Tuolloin vuonna 1936 sitä ei kuitenkaan osattu ja siksi Artturi menehtyi vuorokauden kuluttua lento-onnettomuuden jälkeen.

Timo Sysilampi
Seinäjoen reserviläiset

♦ ♦ ♦

Meillä Isossakyrössä on sovittu maanpuolustusjärjestöjen, seurakunnan ja kunnan kesken tiettyjä toimintamalleja. Muun muassa se, että Talvisodan päättymisen muistopäivän kunniakäynnin ja seppeleen laskun tekevät koululaiset.

Tapahtuma antaa varmasti mukana oleville koululaisille mietittävää ja mahdollisesti ensimmäisen konkreettisen kokemuksen tilaisuudesta, jonka ytimessä on kiitollisuus ja lupaus olla unohtamatta. Eniten tapahtuma tietenkin antaa meille jo vähän varttuneimmille nähdessämme koululaiset mukana ja hoitavan hommat mallikkaasti.

Vuoden 2025 talvisodan päättymisen muistopäivän puheen piti koulunjohtaja Katri Lintula. Puheessaan hän kertoi mm. vaarinsa ja paappansa kokemuksista talvi- ja jatkosodassa ja minkälaiset jäljet ne jättivät. Puheessa korostettiin myös kotirintaman tärkeyttä.

Tilaisuuteen lähdin lähinnä ottaakseni muutamia valokuvia, mutta keskityinkin kuuntelemaan puhetta samalla hartaudella kuin paikalla olleet koululaiset ja muu väki.

Nyt isänpäiväviikolla, kuukausi Itsenäisyyspäivään voisi olla juuri oikea hetki julkaista Katrin puhe Lakeuden Maanpuolustajan lukijoiden luettavaksi, olkaa hyvä!

Jari Viertola
Puheenjohtaja
Isonkyrön Reserviläiset

♦ ♦ ♦

Hyvät läsnäolijat,

Muutama viikko sitten posti toi kotiimme kirjekuoren, jonka nurkassa komeili puolustusvoimien logo – Suomen leijona seisomassa käyrän sapelin päällä. Nuorimmainen meidän kolmesta lapsestamme- juuri tänään täysi-ikäisyyden saavuttanut – oli saanut varusmiespostia tulevan syksyn kutsunnoista. Kuori sisältöineen pysäytti hetkeksi; mihin tämä aika oli hujahtanut, ja samalla jossain sisällä nousi äidin huoli siitä, millaiseen maailmantilanteeseen nykypäivän varusmiespalvelukseen astuvat kouluttautuvat ja mitä tulevaisuus itsenäisen Suomen puolustamisesta tuo tullessaan.

Seisomme tänään 13. maaliskuuta, talvisodan päättymisen päivänä, Isonkyrön sankarihautausmaalla. Paikalla, jonne 82 isokyröläistä miestä lopulta päätyi taistellessaan talvisodassa isänmaansa puolesta. Ristimeren edessä Kyrön karhu seisoo vahvana ja voimakkaana kuvastaen sitä sisukkuutta, voimaa ja taistelutahtoa, jota talvisodan taisteluihin lähtijöiltä tai tänne kotikonnuille jääneiltä vaadittiin.

Viereisen hiekkapolun varrella on isovanhempieni hauta, jonne käyn usein viemässä hautakynttilän ja muistelen muoria ja vaaria, joiksi heitä kutsuin. Tänään käymme viemässä sinne kynttilän yhdessä oppilaiden kanssa. Äidin puolelta mumma ja paappa nukkuvat Laihian hautausmaalla. Omat isovanhempani elivät talvisodan ajan, mutta ovat onneksi olleet näkemässä myös Suomen nousun uuteen kukoistukseen sota-aikojen jälkeen ja nähneet jälkipolviensa kasvavan ja jatkavan heidän aloittamaansa elämäntyötä. Täällä sankarihautausmaalla nukkuvat sitä eivät valitettavasti nähneet.

Alkusysäyksen talvisodan syttymiselle antoi Neuvostoliiton puolella, Mainilan kylässä, tapahtunut Neuvostoliiton lavastama välikohtaus, jossa Neuvostoliitto väitti Suomen ampuneen tykistöllä rajan yli. Tapahtuma johti Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen purkamiseen. Vain neljä päivää myöhemmin 30.11.1939 Neuvostoliiton aloitti talvisodan hyökkäämällä ilman sodanjulistusta. Sodan ensimmäisenä päivänä presidentti Kyösti Kallio luovutti ylipäällikkyyden sotamarsalkka Mannerheimille ja julisti maan sotatilaan.

Täältä Pohjanmaalta taisteluihin kohti Suomen itärajaa, Karjalan Kannasta, lähti n. 3000 suuruinen jalkaväkirykmentti, jonka riveihin oma vaarinikin kuului. Vaari oli sotaan lähtiessään 26 –vuotias maanviljelijä, joka oli saanut kutsun lähteä rintamalle navetan perustuksia Kuivilan kylässä muuratessaan. Siihen jäi navetan rakentaminen ja muori sai hoitaa yksin kahta lehmäänsä tallin nurkassa. Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi talvisodan aikana, mutta kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä keuhkokuumeeseen, jonka hän sai, kun hän äitinsä hoivissa pakeni Ylistaron kirkon pommituksia suojaan metsään kylmällä pakkaskelillä. Surusta huolimatta elämää oli jatkettava niin kotitilalla kuin rintamalla.

Talvisota oli yksi kansamme historian raskaimmista koettelemuksista. Se oli taistelua olemassaolosta, itsenäisyydestä ja vapaudesta. Suomen armeija onnistui torjumaan hyökkäykset kaikilla rintamaosuuksilla. Tästä syntyi ns. talvisodan ihme; yksimielisyys ja peräänantamattomuus loivat suuren osan puolustustaistelua. Suomi, jonka armeijan vahvuus oli huomattavasti Neuvostoliiton armeijaa pienempi, onnistui pysäyttämään hyökkäyksen ja Neuvostoliitto joutui arvioimaan tilanteen ja sotasuunnitelmansa uudestaan.

Talvisodan henki ei ollut vain taistelua asein. Vapaaehtoiset naiset kouluttautuivat Lotta Svärd -järjestön kautta mm. lääkintä- ja muonitustehtäviin vapauttaakseen miehiä sotilaiksi näistä tehtävistä maanpuolustukseen. Osa lotista koulutettiin ilmavalvonta- ja viestitehtäviin. Lottia tarvittiin hoitamaan myös rintamalla olleita hevosia.
Laihialla asunut paappani oli talvisodan syttyessä 27-vuotias ja “värvättynä” rannikkopuolustukseen tarkoitetulla panssarilaiva Ilmarisella. Talvisodassa Ilmarinen oli yhdessä Väinämöisen kanssa sijoitettu vahvistamaan Turun ilmapuolustusta.

Jatkosodan aikana 13. syyskuuta 1941 havaittiin, että Ilmarisen miinanraivaimeen oli tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen. Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Se upposi niin nopeasti, etteivät paikalla olleet jäänmurtajat, Jääkarhu ja Tarmo, ehtineet tehdä mitään. Niissä olisi ollut kaikki tarvittava pelastuskalusto raskaita tyhjennyspumppuja, nostureita ja sukeltajia myöten. Ilmarisen uppoamisessa pelastui 132 miestä ja 271 miestä hukkui. Paappani oli yksi onnekas näistä pelastuneista. Merelle hän ei sen jälkeen palannut, vaan suuntasi sodan loppuajaksi kaukopartiojoukkoihin pohjoiseen.

Talvisota kesti 105 päivää ja päättyi Suomen kannalta katkeraan Moskovan rauhansopimukseen, sillä Suomi menetti mm. Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan. Sodassa kotinsa menetti noin 430 000 suomalaista, joille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta. Sodassa kaatui yli 23 000 suomalaista ja 45 000 haavoittuneesta noin 10 000 jäi pysyvästi invalideiksi. Noin 80 000 lasta oli jouduttu sijoittamaan muihin Pohjoismaihin sotaa pakoon. Näistä osa ei enää koskaan palannut kotimaahansa. Sota muutti siis monella tapaa ihmisten elämää.

Sota jätti myös kumpaankin isoisääni omat jälkensä: Laihian paappa käsitteli sodan aikaisia kokemuksiaan kertomalla niistä yhä uudelleen ja uudelleen ja eläen näin sotatapahtumia. Ainut, josta hän ei koskaan pystynyt puhumaan läheisilleen, oli Ilmarisen uppoamiseen liittyvät tapahtumat. Sain kuulla siitä itsekin vasta ollessani aikuinen.

Isokyröläinen vaarini haavoittui jatkosodan aikana luodin kulkiessa keuhkon läpi. Sodan koettelemukset saivat hänet etsimään apua korkeammalta ja hän tuli uskoon. Koskaan en kuullut hänen kertovan sotamuistojaan, mutta tiedän hänen jakaneen kokemuksiaan muiden sodassa olleiden seurassa.

Mutta vaikka sota-ajan tapahtumat tulivat osaksi isovanhempieni elämää, eivät he koskaan lopettaneet uskoa paremmasta huomisesta. Elämää oli jatkettava. Tilan työt viljelyksineen oli hoidettava ja lapsikatraasta huolehdittava, vaikka kaikesta oli puutetta. Rintamalta palanneet miehet saivat käyttää sodassa käyttämiään vaatteita, koska muuta sopivaa vaatetta ei ollut. Kengät tehtiin lestiä myöden itse, koska niitä ei ollut ostettavissa kaupastakaan ja samoja kenkiä pidettiin niin kauan kuin kestivät. Iloa arjen raskaaseen työhön pyrittiin luomaan pitämällä juhlia, joihin kokoonnuttiin koko kylän voimin ja samalla yritettiin unohtaa sodan jättämät murheet.

En voi olla miettimättä, että talvisodan aikaan isovanhempani ovat olleet samanikäisiä kuin pian 26 vuotta täyttävä vanhin poikani. Miehiä ja naisia parhaassa iässä, joiden elämästä viisi vuotta kului sodassa. Miten vahvaa henkistä lujuutta ja voimaa he ja niin monet muut ovat osoittaneetkaan selvitessään kaikesta. Me emme seisoisi tässä ilman heitä.

Talvisodan tapahtuvat muistuttavat, että vaikeinakin hetkinä me selviämme, kun pidämme yhtä. Yhdessä oli myös presidentti Alexander Stubbin valitsema teema viime vuoden itsenäisyyspäivävastaanotolle. Olemme pieni kansa, mutta yhdessä olemme paljon enemmän!

Isossakyrössä 13.03.2025
Katri Lintula
Koulunjohtaja

Suomen viime sotia käsittelevistä aiheista poiketen, Sotien 1939 – 1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksen lokakuun kuukausiluento käsitteli tällä kertaa Ranskan miehitystä ja miehitysaikaa. Peilaten aihetta jokaisen mielikuvituksessa myös Suomen tilanteeseen, jos Neuvosto-Venäjä olisi maamme miehittänyt. Kattavasti ja mielenkiintoisesti aiheesta luennoi everstiluutnantti (evp) Yrjö Lehtonen.

Alkukesästä vuonna 1940 Saksa hyökkäsi Benelux maihin myös Ranskaan vallaten maan varsin nopeasti, vain kuudessa viikossa. Aselepo solmittiin 22. kesäkuuta. Adolf Hitlerille ja Saksan sodanjohdolle antautuminen näin nopeasti oli yllätys. 16.6.1940 Ranskan pääministeriksi oli valittu ensimmäisen maailmansodan sankari marsalkka Philippe Petain, joka sitten joutui nöyryyttävästi allekirjoittamaan Saksan saneleman rauhansopimuksen, siinä samassa junanvaunussa, joissa Saksa joutui hävinneenä ensimmäisessä maailmansodassa oman antautumisensa allekirjoittamaan.

Tappiot tilaston mukaan olivat tässä sodassa kaatuneina 85000 ranskalaista, 3500 englantilaista ja 27000 saksalaista sotilasta. Sotavangeiksi jäi noin 1,5 miljoonaa ranskalaista sotilasta. Tappioluvut vaikuttavat todella suurilta noinkin lyhyeen aikaan verraten. Talvisodassa, joka kesti 105 päivää, kaatui ja menehtyi kaikkiaan noin 26000 suomalaista sotilasta.

Ranskassa uskottiin, että Saksa valloittaa lyhyessä ajassa myös Britannian, joten alkuvaiheessa kaikenlaista vastarintaa pidettiin turhana. Yhteistyö valloittajan ja Ranskan viranomaisten välillä sujui yllättävän hyvin. Sopii ihmetellä miten omat, Vichyn hallituksen viranomaiset, omaa miliisiä myöten olivat yllättävän myötämielisiä uutta isäntää kohtaan. Tehden likaisen työn pidättämällä, sekä tuomitsemalla omia kansalaisia, vastarintamiehiä ja naisia, tai sellaisiksi epäilemiään. Kurimus oli kaikenkattavaa. Saksan miehityspolitiikan keskeiset teemat olivat Ranskan poliittinen heikentäminen, järjestyksen ylläpito mahdollisen pienellä henkilöstöllä. Ranskan taloudellisten voimavarojen maksimaalinen käyttö, vuonna 1943 Ranskan tuotannosta 50% käytettiin Saksan tarpeisiin. Ranska maksoi miehityksen kuluja vuosina 1940–1944 kaikkiaan noin 154 miljardia frangia. Koko Ranska oli miehittäjän häikäilemättömän hyväksikäytön kohde. Ranskalaisia työskenteli Saksan sotatalouden hyväksi Ranskassa 798000 ja Saksassa 876000 henkilöä, lisäksi ainakin 200000 sotavankia työskenteli Saksan maatiloilla ja tehtaissa.

Sotilaallisesti Ranskan maaperällä oli ja toimi Saksan maavoimien lisäksi runsaasti ilmavoimien tukikohtia, rannikolla merivoimien yksiköitä, telakoita muun muassa sukellusveneiden vahvasti linnoitetut tukikohdat. Lisäksi koko rannikko, Biskajanlahdelta aina Pohjois-Norjaan vuosina 1942–1944 rakennettu noin 4000km pitkä Atlantin valli, rakennettiin varsin vahvaksi Ranskan rannikolle, olihan mahdollinen maihinnousu ilmeinen.

Vastarintaliike vahvistuu

Kun kävi ilmeiseksi, että Saksa ei pystynyt Englantia valloittamaan myös vastarinta eri muodoin vahvistui Ranskassa. Toimijoita oli monia eri ryhmiä, myös Brittien kouluttamia agentteja, joiden tehtävänä oli koota ja organisoida ryhmiä tiedusteluun, sekä sabotaasitoimintaan. Tiedustelu sotilaallisesta toiminnasta olikin varsin tuloksellista, kuten taistelulaiva Bismarck:in upottamiseen johtavat tiedot. Sekä sabotaasitoiminta, lähinnä rautatiekuljetuksia kohtaan varsinkin miehityksen loppuvaiheessa ennen ja jälkeen Normandian maihinnousun. Ei Saksan tiedustelu, eikä salainen poliisi asiaa sivusta seurannut, vaan toimi tehokkaasti, soluttautui, käytti Ranskalaisia urkkijoita, yhteistoimintamiehiä ja paljasti vastarintatoimijoita, sekä kokonaisia ryhmiä teloituskomppanian eteen tai keskitysleireille lähetettäväksi. Vichyn hallitus oli myös varsin antisemitistinen, juutalaisia koottiin Gestapon ja miliisin toimesta myös Ranskassa keskitysleireille lähetettäväksi. Kaikkiaan 74000 Ranskan juutalaista murhattiin leireillä.

Normandian maihinnousu 6.6.1944 ja Pariisin vapautus 25. elokuuta, sekä miehityksen lopullinen päättyminen joulukuussa 1944 viimeisten saksalaisten poistuessa maasta. Viimeistään Pariisin vapautuessa alkoi jälkipyykin pesu. Kostotoimet, jolloin moni yhteistoimintamies tai -nainen, miliisistä puhumattakaan kohtasi loppunsa. Jokainen muistaa kuvat, joissa saksalaisten kanssa heilastelleiden nuorten ranskalaisnaisten hiukset leikattiin nöyryyttäen toreilla ja turuilla. Oikeudenkäynneissä tuomittiin myös kuolemanrankaistuksia, muun muassa marsalkka Philippe Petain, jonka rangaistus muutettiin sittemmin elinkautiseksi vankeudeksi. Moni yhteistoimintamies tai -nainen tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Suurin osa maanpetoksista vangitusta vapautui kuitenkin jo 1950-luvun alkupuolella.

Summa summarum

Miehitys ja miehitys-aika on aiheestakin Ranskassa edelleen arka ja jopa tietyllä tavalla vaiettu asia. Lopuksi voidaan miettiä, mistä kaikesta saammekaan sotiemme veteraaneja ja sotasukupolvea Suomessa kiittää. ”Himmetä ei muistot saa”.

Kiitos evl. Yrjö Lehtonen mielenkiintoisesta luennosta.

Jari Ojala
Lakeuden Maanpuolustajan toimituskunta