”Kun tykit puhuvat sanat ovat savua ja lupaukset turhaa”. Sen sai Suomen kansa kokea tammikuussa 1918. Tähän hetkeen saapui Venäjän vallankumouksen jaloista venäläinen ruotsia puhuva kenraaliluutnantti Mannerheim Suomeen, jossa maan laillinen hallitus mietti kuumeisesti keinoja itsenäiseksi julistautuneen ja tunnustetun maan sisäisen järjestyksen palauttamiseksi ja vieraan sotavallan poistamiseksi maasta. Tällä kenraalilla tuli olemaan huikea merkitys sille, ”mihin suuntaan tykit käännettäisiin”. 50-vuotiasta Mannerheimia odotti vuosikymmenien tulevaisuus Suomen itsenäisyyden turvaamisessa, josta kenelläkään ei ollut aavistusta.
Venäjän bolshevikien vallankumouksen jäljet mielessään tarttui hän tehtävään, jota laillinen hallitus hänelle tarjosi. Mannerheim hyväksyi tarjouksen ja liittyi mukaan hallituksen sotilaskomitean toimintaan. Alku oli murskaava! Mannerheim ei kokenut sotilaskomitean jorinoita hyödyllisiksi. Hän ilmoitti eroavansa komiteasta, jos hänestä ei tehtäisi sen johtajaa. Niin tapahtui – hänet nimettiin komitean puheenjohtajaksi! Mannerheim otti aloitteen ja ryhtyi tuumasta toimeen. Käski komitean heti lähtemään Vaasaan ja seurasi itsen parin päivän perästä. Siinä tuli heti ensimmäinen opetus: aloitteen haltuunotto on tärkeää.
Sotilaskomiteasta tuli hänen esikuntansa runko ja Vaasassa aloitettiin välittömästi suunnittelu venäläisen sotaväen aseistariisumiseksi Pohjanmaalla. Käsky operaatiosta oli valmis toimeenpantavaksi jo 25.1.1918. Sitä ennen Mannerheim sai kuitenkin tuta millaista oli johtaa pohjalaista sotilasta. Miten oli mahdollista, että kansan syvissä riveissä tuntematon ruotsinkielinen tsaarin entinen kenraali, joka puhui huonosti suomea, voi saada suojeluskuntalaiset ja erityisesti pohjalaiset hyväksymään hänet johtajanaan? Oli saatava aikaan luottamus johdon ja alaisten suuntaan. Tarvittiin yhteinen näkemys miten ja miksi toimitaan näin. Lapualaisten johtaja isä Matti Laurila, ”vanha sotilas” teki asian selväksi keskustelemalla Mannerheimin kanssa. Vanhat sotilaat ymmärsivät toisiaan. Luottamus syntyi.
Luottamuksen syntymisen kannalta ratkaisevaa oli ensi kohtaaminen ja ensi vaikutelma. Myöhemmin luottamusta kasvattivat saavutettu menestys ja mielikuva siitä, että Mannerheim näytti tietävän, mitä oli tehtävä. Mannerheimin periaate, että sotilaita pitää voida palkitta rivimiehistä kenraaleihin vaikutti myös myönteisesti. Sotilaat huomasivat, että ylipäällikkö tunsi joukkonsa ja oli selvillä yksittäisenkin sotilaan tahtotilasta.
Luottamus näkyi Mannerheimin sotatoimijohtamisessa myöhemmin myös sillä tavalla, että vastuu oli luottamuksen veli. Näin oli erityisesti talvisodan kuin jatkosodankin ratkaisutaisteluissa. Hän johon Mannerheim luotti, sai vaikeimmat tehtävät ja eniten vastuuta. Siitä johtamistavasta on oiva esimerkki kenraali Oesch, johon hän luotti vaikeimmissa tilanteissa. Sekä talvisodassa että jatkosodassa hän oli ”puna-armeijan pysäyttäjä”. Mannerheim osasi vedota alaisten luottamukseen monella tavalla. Hyvänä esimerkki edellä mainitusta olivat vapaussodan, talvisodan ja jatkosodan aikaiset Mannerheimin päiväkäskyt. Niissä usein esiintyy luottamukseen vetoaminen ja luottamuksen molemminpuolisuus.
Suomi ja Mannerheim vapaussodan jälkeen ja 1920 luvulla
Laillisen hallituksen joukkojen – Suomen armeijan – marssiessa Helsinkiin kansalle esiintyi voittoisa armeija ja sen ylipäällikkö. Tämä oli haaste maan poliittiselle johdolle. Mannerheimilla oli omat ajatukset siitä, mitä tämän jälkeen oli tehtävä: perustettava ja varustettava maan armeija ja aloitettava sen koulutus uusia tehtäviä varten, maahan oli saatava luja hallitusmuoto ja hallinto, taistelu bolsevikkeja vastaan oli jatkuttava suuntana Pietari. Mannerheim myös antoi ymmärtää, että taistelun hävinneet ja kokoamisleireillä viruneet punaiset olisi vapautettava pl sellaiset, jotka olivat suoranaisessa vastuussa hirmuteoista. Niin tässä kuin monessa muussakin tavoitteessaan hän sai pettyä. Mannerheim väistyi ulkomaille palatakseen taas, kun kotimaa häntä tarvitsisi. Saksalaiset saivat tehtäväkseen suunnitella Suomen rauhan- ja sodanajan puolustusvoimat.
Kun kuningasajattelu oli ohitettu 1918 ja Svinhufvud tappion kärsineenä luopui Valtionhoitajan tehtävistä, tarvittiin Mannerheimia taas kerran. Hävittyään sitten presidentinvaalit kesällä 1919, Mannerheim väistyi päivänpolitiikasta – ehkä jopa katkerana mutta ainakin harmistuneena. Pitkä siviilikausi alkoi mutta kansan muistissa hän säilyi. Mannerheim oli haluttu kunniavieras vaikka hänellä ei ollut mitään valtiollista asemaa. Erityisen suosittu hän oli Lotta- Svärdin ja suojeluskuntien keskuudessa. Elokuussa 1919 Mannerheim nimettiin suojeluskuntien suuressa juhlassa Suojeluskuntien kunniapäälliköksi.
Mannerheim oli 1920 perustamassa lastensuojeluliittoa Suomeen. Näin syntyi yhdistys, jonka kunniapuheenjohtaja hänestä tuli. Yhdistys kantaa edelleen Mannerheimin nimeä. Alun perin liiton tarkoituksena oli auttaa lapsia vapaussodan jälkeisessä tilanteessa, parantaa sodan ”haavoja” ja tehdä laaja-alaista nuorisotyötä niin henkisellä kuin fyysiselläkin alalla.
Mannerheim vaikutti myös talouselämässä, kun hänet valittiin 1920 Suomen Liittopankin (Helsingin Osakepankin) hallintoneuvoston puheenjohtajaksi. Siinä tehtävässä hän toimi aina vuoteen 1936.
Loppuelämänsä mittaisena tehtävänä Mannerheim hoiti vuodesta 1922 alkaen Suomen Punaisenristin puheenjohtajuutta. Eikä sovi unohtaa, että hän toimi Uudenmaan Rakuunarykmentin ja Suomen Vakoisen Kaartin kunniapäällikkönä ja että hänet oli nimitetty kunniapartiolaiseksi.
Kehityksen vuosikymmen 1930 päättyi sotiimme 1939, 1941-1945
Siviilipainotteisen vuosikymmenen jälkeen 1930 luku oli työtä maanpuolustuksen resurssien ja kehittämisen puolesta. Maanpuolustushengen kohottaminen ja kansan eheyttäminen oli tarpeen, jotta vuosikymmenen lopun uhkakuviin olisi puolustuksemme kypsä ja materiaalisesti valmis. Henkisellä puolella tavoitteeseen päästiin mutta materia jäi vajavaiseksi. Sen sai Mannerheim puolustusneuvoston puheenjohtajana kokea.
Kansakunnan kipupisteet vaimenivat. Yhteiskunta vaurastui. Ihmisillä oli mitä puolustaa. Kuitenkin puolustuskyky, vaikka uudistui, jäi sotamateriaalin osalta korjaamatta. Puolustusvoimien rakennetta uudistettiin. Vuosikymmenen puolivälissä aloitettiin kertausharjoitukset. Puolustusvoimien johtosuhde suojeluskuntajärjestöön tarkistettiin ja järjestön tehtävät määriteltiin puolustusvoimia tukevaksi.
Maanpuolustustahdon kohottaminen oli yksi Mannerheimin tavoitetehtävä. Hän ei kuitenkaan ollut siinä yksin. Apua tuli yllättävältä taholta eli Kekkonen punamultahallituksesta heittäytyi Mannerheimin ajatuksen tukijaksi. Mannerheim puki ajatuksensa vapaussodan 15-vuotisjuhlassa näin:”… meidän ei enää tarvitse kysyä, missä kukin oli 15 vuotta sitten.” Tämä viesti oli kohdennettu yhtälailla kädenojennuksena vasemmiston suuntaa kuin muistutuksena maamme oikeistolaispiireille. Kekkonen puolestaan ilmaisi asian näin: ”Aseet, niin välttämättömiä kuin ne rauhan suojaamiseksi ovat, eivät voi maamme itsenäisyydestä vastata vaan täällä tarvitaan osaansa tyytyväinen, isänmaataan rakastava, vapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan vaaliva kansa.”
Kehitys kohti pahinta vaihtoehtoa – rauhan rikkoutumista tuntui jatkuvan. Sodan viestit Euroopasta lisäsivät levottomuutta Suomessakin. Mannerheim muistutti 1938 20 vuotta vapaussodan päättymisestä pohjalaisia vapaussotureita sanoen: ”……edessä saattavat olla vielä vaikeammat ajat kuin 20 vuotta sitten yhdessä koimme.” Ennustus toteutui marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Kävi jälleen niin, että ”kun tykit puhuvat sanat ovat savua ja lupaukset tuhkaa.” Marsalkka Mannerheim sai vastuun maamme toisen itsenäisyystaistelun johtamisesta.
Muutaman päivän kuluessa selvisi, mistä todella oli kysymys: itsenäisyytemme oli vaakalaudalla, kun Otto – Ville Kuusisen hallitus talutettiin edustamaan Suomea. Kansamme yhdistyi ja taistelumotivaatio itsenäisyyden puolesta vain kasvoi. 105 päivää torjui kansakuntamme vihollista tavalla, joka muutti hyökkääjän lopullisia tavoitteita.
13.3.1940 Moskovan rauha lopetti sodan ja karjalainen kansa sai lähteä marssille kohti tuntematonta Kanta-Suomea. Lopputuloksen ilmaisi Mannerheim ja tietenkin päiväkäskynä. Sen syvin viesti oli suunnattu maailmalle:”…. mutta me tiedämme myös että olemme viimeistä penniä myöten maksaneet sen velan, mikä meillä siitä (länsimaisen sivistyksen suojaamisesta) on länteen ollut…” Päiväkäsky kiteyttää koko talvisodan kuvan, taistelun syvän motivaation, sotilaiden sankarillisuuden ja uhrautumisen, kansakunnan yhteishengen, kotirintaman suuren merkityksen, taistelun merkityksen, syvän kunnioituksen ja kiitoksen sekä vakavan muistutuksen läntiselle maailmalle.
Paha ei jättänyt Suomea kuitenkaan rauhaan. Moskova kärtti Hitleriltä ”lupaa” ratkaista Suomen kysymys lopullisesti mutta ei saanut sitä. Ikävä asia kansakunnan yhtenäisyydelle oli se, että maastamme löytyi toimijoita, jotka ryhtyivät nakertamaan kansakuntamme yhtenäisyyttä yhteistyössä entisen vihollisen kanssa. Kehitys Euroopassa ja maailmassa, johti väistämättä siihen, että kesällä 1941 alkoi jatkosota, jota ”kesäsodaksikin” mainitaan. Sitä se itse asiassa ei ollut, koska kesti neljä vuotta. Siis alussa luultiin, että kesässä asia olisi selvä. Jälleen sitkeä taistelu mutta talvisodan glooriaa jatkosotaan ei liittynyt. Maamme kuitenkin pelastui miehitykseltä, kun venäjän viimeinen rynnistys kyettiin kesällä 1944 pysäyttämään.
Saatiin aikaan Moskovan välirauha ja sen vaateet täydentyivät sitten 1947 Pariisin rauhansopimuksessa. Suomen Marsalkaksi ylennetty Mannerheim johdatti sitten maamme Tasavallan presidenttinä rauhantilaan ja toteuttamaan Moskovan välirauhan ehdot. Yhteiskuntaa ravistelivat sotasyyllisyyskysymys ja asekätkentä. Fasistiset yhdistykset lakkautettiin. Joillakin piireillä oli tavoitteena jopa saada itse Mannerheimkin syytettyjen penkille. Asiaan puuttui myös Moskovasta Stalin, joka torjui moiset aikeet.
Mannerheim sanoutui irti tehtävästään 4.3.1946 ja siirtyi ulkomaille. Lähtiäissanat lausui J.K.Paasikivi luettuaan Mannerheimin tiedonannon:”…Presidentti Mannerheim voi siirtyä hyvin ansaittuun lepoon tietoisena siitä, että Suomen kansa ei ole unohtava niitä palveluksia, jotka hän on isänmaalle tehnyt. Kansan parhaat ja lämpimät onnentoivotukset tulevat aina häntä seuraamaan.”
Tammikuun viimeisinä päivinä 1951 suru-uutinen saavutti suomalaiset. Suomen marsalkka Mannerheim kuoli Sveitsissä 27/28.1.1951.
Mannerheim, kaikkien aikojen Suurin Suomalainen – silti parjattu
Uuden sukupolven läpimurto 1960 – 1970 luvulla ja sen myötä itsenäisyyshistoriamme uudet tulkinnat, talvisodasta puhumisen kielto, äärivasemmiston esiinmarssi ja suomettumisen syveneminen tähtäsivät siihen, että Suomen kolme ensimmäistä vuosikymmentä tuomittiin suurena onnettomuutena. Itsenäisyystaisteluamme 1918 ja 1939 -1945 ohjannut ajattelu ja ratkaisut tuomittiin. Syyllisyys sodista kaadettiin maamme johtohenkilöstön harteille. Siinä ilmapiirissä Mannerheimille ja hänen teoilleen maamme hyväksi ei glooriaa jaettu!
Ilmapiiriä kuvaavaa olivat tapahtumat ja lausumat, jotka äärivasemmisto kohdisti muun muassa Mannerheim-patsashanketta vastaan. Patsashanke nähtiin ” taantumuksen hyökkäyksenä” jopa ”pyrkimyksenä lietsoa sotaa ihannoivaa henkeä kansakuntamme keskuuteen”. Näiden mielipiteiden taustalla oli SKP:n Helsingin kaupunkikomitea. Kansan Uutisissa julkaistiin em. komitean julkilausuma 2.6 1960. Siinä hanke tuomittiin jyrkästi ja Mannerheim leimattiin kansan sortajaksi. Mannerheimista puhuminen ja talvi- ja jatkosodan todellisuuden selvittäminen kansalaisille tuomittiin neuvostovastaisuudeksi muissakin asiayhteyksissä.
Mannerheim-vastaisuus ei rajoittunut pelkästään sodan jälkeisiin kolmeen vuosikymmeneen. Vuonna 2016 julkaistiin kirja, jossa kirjoittaja vertailee Mannerheimia, Kullervo Manneria punaisten diktaattoria ja Radko Mladic’ Jugoslavian sodan kansanmurhaajaa historian sotapäälliköinä. Kirjailija päätyy kuvailemaan Mannerheimia muun muassa omapäisenä, tunneköyhänä, luonnehäiriöisenä, piittaamattomana. Kirjan sanoma on omistettu kirjoittajan lapsenlapsille. Mielipiteet Mannerheimista ihmisenä ja sotapäällikkönä ovat kuin jatkokertomus Suomesta, kun maamme ”edistykselliset voimat” yrittivät ohjata maatamme NL:n syliin.
Mutta solvaukset eivät ole loppuneet edellä mainittuun aikakauteen. Nyt vaaditaan Mannerheimin ratsastajapatsaan siirtoa Lahdessa. Useasti tuodaan esille myös Mannerheimin eriävät tavoitteet maan poliittisen johdon tavoitteisiin verrattuna. Nämä erot esitetään Mannerheimin poliittisina intrigeinä ja samalla unohdetaan, että Mannerheim joko myöntyi tai väistyi aina ristiriitatilanteessa valtakunnan eduksi. Monesti unohdetaan myös se, että Mannerheim oli ennen kaikkea sotilas – suoraviivainen, ratkaisukeskeinen ja vastuullinen.
Suomen Marsalkka Mannerheim on vastapyrkimyksistä huolimatta säilyttänyt vuosikymmenien ajan suosituimman suomalaisen asemansa. Yhdelläkään maamme itsenäisyyshistorian avainhenkilöllä ei ole ollut vastaavaa vastuuta ja näyttöjä onnistumisista kuin Mannerheimilla. Hänen glooriansa on kestänyt ja kestää pahansuopaisetkin kannanotot.
Eversti evp
Jorma Jokisalo
