Perinne

Kuusenhavusymboli on kuulunut suomalaiseen sotilasheraldiikkaan koko itsenäisyyden ajan ja se näkyy edelleenkin hämmästyttävän monissa sotilasmerkeissä.

Kuusenhavu tuli heraldiikkaan hyvin käytännöllistä tietä. Kun valkoinen armeija valmistautui valtaamaan punaisten hallussa olleen Tampereen pääsiäisen aikaan vuonna 1918, tarvittiin sotilaille omataistelijatunnus.

Pääosin siviilipuvuissa käytävässä sodassa tunnus olikin erityisen tarpeellinen. Punainen tai valkoinen käsivarsinauha toki yleensä kertoi, kummallako puolla taistelija soti, mutta käsivarsinauha oli helppo tiukan paikan tullen vaihtaa tai poistaa.

Valkoisten joukkojen omataistelijatunnukseksi valittiin kuusenhavu ja ainakin käytännöllisyys puolsi valintaa. Kuusia oli ympäriinsä keväisessä metsässä. Kuusenhavu löysi pian tiensä Tampereelta suomalaiseen sotilasheraldiikkaan, ensiksi valkoisen puolen asevelimerkkeihin.

Kuusenhavu lakkiin ja taskuun
Ohjeeksi annettiin, että havunoksa pitää laittaa lakin lisäksi myös taskuun. Taskuhavulle yhtenä käytännöllisenä selityksenä on, että henkilöön käyvän tarkastuksen yhteydessä havu todisti, että omia ollaan vaikka havua ei lakista löytynytkään. Lakkihavu saattoi helposti taistelun tiimellyksessä pudota.

Myös viime sodissamme oli joskus tarvetta omataistelijatunnukselle erityisesti pimeässä käytävään lähitaisteluun valmistauduttaessa. Tunnuksena olen valokuvissa nähnyt ainakin valkean nauhan asepuvun rintataskun päällä.

Kauluslaattojen kulmahavut
Kauluslaatat otettiin Suomessa käyttöön puvun m/36 myötä, ja aluksi vain kenraaleilla oli havunoksat kauluslaatan kulmissa. Kenraalien kauluksien etuosassa oli jo puvussa m/18 aselajivärisellä pohjalla havunoksaompeleet, joiden päälle kiinnitettiin arvomerkit

Kuusenhavut tulivat kaikkien upseerien laattojen kulmiin jo kolme vuotta puvun m/36 käyttöön oton jälkeen, kun tehtiin seuraava kauluslaattauudistus. Talvisodasta alkaen upseerien kauluslaatat ovat olleet käytännössä nykyistä mallia vähäisin koko- ja muotomuutoksin. Eniten ovat muuttuneet laattojen taustamateriaalit.

Aliupseereille havut laatan kulmiin tulivat vasta vuonna 1974 kun kanta-aliupseereista tuli toimiupseereita. Tuolloin enää miehistö sekä varusmiesaliupseerit jäivät ilman kulmahavuja. Välillä kulmahavuttomat laatat olivat myös reservin aliupseereilla. Nykyisin jopa reservin alikersantin kauluslaattaan kuuluvat kulmahavut. Varusmiehillä ei kauluslaatallisia pukuja tosin ole enää kuin harvoissa poikkeustapauksissa.

Erikoisupseereiden, sotilasvirkamiesten ja upseerikokelaiden kauluslaatoissa ei kulmahavuja ole, koska arvomerkit alkavat jo laatan etureunasta. Kulmahavuja ei ole myöskään sotilaspapeilla.

Sotatuomareiden kauluslaattojen arvomerkki muodostui oikeuden vaaka-miekka -symbolista, jota reunustivat havunoksat. Sotatuomareita ei sotilasarvojärjestelmässämme enää ole.

Kuusenhavu lakkimerkissä
Jatkosodan jälkeen otettiin käyttöön lippalakki m/49 eli edelleenkin käytössä oleva ns. koppalakki. Lakkimerkin aselajiväristä pohjaa reunustaa päältä avoin kuusenhavuseppele. Kanta-aliupseerit käyttivät aluksi merkin matalampaa versiota, mutta kanta-aliupseerien muuttuminen toimiupseereiksi toi heidänkin lakkeihinsa upseerien lakkimerkin. Sama lakkimerkki on käytössä myös turkislakissa m/39 sekä juhlapuvun m/87 päähineissä.

Meri- ja ilmavoimissa otettiin nykyisen kaltainen upseerien lakkimerkki käyttöön jo vuoden 1920 virkapukumääräyksissä. 1930-luvun alussa matala havuseppele tuli merivoimien kadettien ja erikoismestareiden lakkimerkkiin. Merivoimien lakkimerkissä on havuseppeleen lisäksi ankkuri ja ilmavoimilla kotka.

Tiedossani ei ole, mistä kuusenhavu Puolustusvoimien lakkimerkin teemaksi tarkalleen ottaen tuli, mutta periytyminen Tampereen keväästä 1918 olisi looginen johtopäätös. Varhaisimpia heraldiikkaan liittyviä päätöksiä ei arkistoista tahdo löytyä.

Joukko-osastotunnusten ja -lippujen havut
Muutamissa joukko-osastotunnuksissakin erottuu kuusenhavu, selvimmin Utin jääkärirykmentin merkissä. Vuonna 2003 lakkautetun Keski-Suomen rykmentin tunnuksen kuva-aihe, soidinmetso, on havuseppeleen ympäröimä. Vaakunaselityksessä ei tarkemmin määritellä, onko se kuusen- vai männynhavu.

Männynhavuksi sen sijaan määritellään vuonna 1992 Keski-Suomen rykmenttiin liitetyn Keski-Suomen pioneeripataljoonan joukko-osastotunnuksen havu. Huomattavasti havuja useammin joukko-osastotunnuksissa näkee laakeriseppeleitä.

Rajavartiolaitoksen symbolistakin löytyy havunoksa karhunpään ja miekan välistä. Rajakoulun kurssimerkin karhunpää on puolestaan ympäröity havuseppeleellä.

Havunoksatunnusta tapaa myös sotaväen lipuissa kuten perinnekäyttöön siirtyneissä Taistelukoulun ja Kanta-aliupseerikoulun lipuissa. Lippujen seppele- tai oksakuvioissa näkee myös voittajaa symboloivaa laakeriseppelettä sekä urheutta kuvaavaa tammenlehvää.

Havusymboli esiintyy myös joissakin joukko-osastoristeissä kuten Päällystöopiston sekä Keski-Suomen rykmentin ristissä.

Kuusenhavu aliupseerien kurssimerkeissä
Kuusenhavutunnus on kuulunut erityisesti kanta-aliupseereiden – myöhempien toimi- ja opistoupseerien – kurssimerkkeihin. Perusteena tälle on, että vapaussodan aikaista Vöyrin kurssia pidetään itsenäisen Suomen kanta-aliupseerikoulutuksen alkuna. Kuusenhavu löytyy tietysti Vöyrin kurssin merkistä, mutta kuusenhavuteema toistuu Kanta-aliupseerikoulun peruskurssin, Päällystöopiston sekä opistoupseerien perus- ja jatkokurssin merkeissä, eli Vöyrin perinne jatkui läpi koko kanta-aliupseerikoulutuksen kehityskaaren.

Kanta-aliupseeristo perustettiin Puolustusvoimiin uudelleen viime vuosikymmenellä ja kuusenhavuperinne jatkuu myös nykyisen kanta-aliupseeriston kurssimerkeissä. Kurssimerkkejä on kolmelle koulutusportaalle ja niiden kaikkien kuva-aiheessa toistuvat leijona ja kuusenhavut.

Harva reservialiupseeri lienee katsonut kurssimerkkiään niin tarkoin, että on huomannut myös siinä olevat kuusenhavusymbolit, mutta myös reservialiupseeriperinteessä kertautuu Vöyrin sotakoulun symboliikka.

Kanta-aliupseeriksi ja myöhemmin toimi- ja opistoupseeriksi opiskelevilla kauluslaatan arvomerkkikin oli havuaiheinen, toimiupseerioppilailla kaikkein selvimmin, kun arvomerkki sinällään oli kuusenhavu.

Havuja myös upseereilla
Upseeripuolella kuusenhavu on esiupseerikurssin merkin reunakoristeena. Upseerin peruskurssin vuosina 1946–49 käytössä ollut merkki muistuttaa esiupseerikurssin merkkiä. Leijona on ympäröity havunoksien lisäksi ruusukkeilla.

Monien erikoisupseerikurssien merkissä on kuusenhavusymboli. Se löytyy ainakin musiikkiupseerikurssin, talouspäällikkökurssin, insinööriupseerikurssin ja sotilaspappien kurssimerkistä sekä sotilaskapellimestarin täydennyskoulutusmerkistä. Joskus havukuviot ovat pitkälle tyyliteltyjä, mutta harjaantunut ja perinteet tunteva silmä ne kyllä havuiksi tunnistaa.

Varusmiesten ja veteraanien havut
Varusmiesten kunto- ja suoritusmerkkien reunakoristeissa vuorottelevat heraldinen ruusuke ja kuusenhavu. Viimeksi mainittu ei tosin kovin helposti erotu paitsi radioviestittäjän merkistä ja ampumamerkistä.

Yhteen varusmiesten koulutushaaramerkkiinkin havu on päässyt. Sissin tunnuksena on havunoksa. Se todennäköisesti symboloi sissin peruselementtiä metsää eikä Tampereen taistelua keväällä 1918.

Havutunnus esiintyy myös joissakin talvi- ja jatkosodan muistoristeissä kuten Ratsuväkiprikaatin ristissä, Pohjois-Vienan ristissä sekä hyvin harvinaisessa Prikaati Kuussaaren ristissä. Ennen toista maailmansotaa otettiin käyttöön Heimosotaristi, jossa siinäkin on havuteema.

Kuusenhavu suojeluskuntien merkeissä
Suojeluskuntien hihakilven S-symbolin päällä oli kolme havunoksaa ja myös suojeluskuntien kurssi- ja suoritusmerkeissä havunoksasymboli oli lähes poikkeuksetta jossakin muodossa. Suojeluskuntaupseerin kaulukseen kuului puvussa m/27 messinkinen käpy ja kuusenoksa ilman kauluslaattaa. Kauluslaatassa kävyllistä kuusenoksaa käytettiin puvussa m/36. Suojeluskuntalaiset käyttivät metallista kuusenhavutunnusta tai oikeaa kuusenhavua lakin vasemmalla sivulla juhla- ja paraatipuvun yhteydessä vuodesta 1921 alkaen.

Merisuojeluskunnan upseerin kokardi muistutti huomattavassa määrin nykyistä merivoimien lakkimerkkiä havunoksareunuksineen ja venepäällikön kokardi muistutti vuonna 1974 käytöstä poistunutta aliupseerien lakkimerkkiä.

Sotilaspoikien kankaisessa käsivarsikilvessä oli leijonatunnuksen alapuolella kuusenhavutunnus. Samaa merkkiä käytetään yhä sotilaspoikien perinnetyössä.

Kuusenhavu hakaristin korvaajana
Suomessakin monissa yhteyksissä vuosisatojen ajan esiintynyt koristeaihe hakaristi kärsi siitä, että sen omaksui tunnuksekseen Saksan Kansallissosialistinen Työväenpuolue maailmansotien välisessä Saksassa. Suomen Valkoisen Ruusun suurristin ketjun hakaristikuvion poistamiselle tuli niin kova poliittinen paine 1960-luvun alussa, että perinteinen hakaristiaihe korvattiin vuonna 1963 kuusenhavusymbolilla. Sen vaihtoehtona oli tarjolla hannunvaakunaornamentti.

Hakaristillisen version ehti kuitenkin saada muiden muassa neuvostoliittolainen marsalkka Kliment Vorosilov. Hakaristillisen version sai myös Ranskan presidentti Charles de Gaulle. Hänen suhtautumisestaan ketjun hakaristisymboliin on ristiriitaista tietoa, mutta presidentti Urho Kekkosen vuoden 1962 valtiovierailu Ranskaan ja SVR:n suurristin antaminen tuolloin de Gaullelle saattoi olla yksi aihe miettiä uusi koristeaihe ketjuun.

Myös eräisiin toteutumatta jääneisiin kunniamerkkeihin on kaavailtu havunoksa-aihetta koristeeksi. Akseli Gallen-Kallela suunnitteli vuonna 1928 Kalevan Miekan ritarikunnalle kunniamerkkejä ja niissä yhtenä koristeaiheena olisi ollut kuusenhavu.

Uuden ritarikunnan perustaminen kaatui poliittiseen kärhämöintiin eikä se toteutunut myöskään 1970-luvulla, jolloin suunnitelma herätettiin henkiin Kalevan Miekkaritarikunnan nimellä. Kunniamerkkejä olisi annettu 1970-luvulla erityisesti maanpuolustusansioista, koska tuolloin ei Vapaudenristin ritarikunnan merkkejä annettu.

Havutunnus vapaussodan perinnetyössä
Koska havunoksatunnus otettiin valkoisella puolella käyttöön vapaussodan aikana, on luonnollista, että se siirtyi myös vapaussodan perinnetyöhön. Nykyisin havunoksasymbolia näkee useimmin Sinisessä ristissä, joka otettiin käyttöön aluksi miekallisena itsenäisyytemme 50-vuotisjuhlavuonna 1967.

Miekallisena ristin saattoivat aluksi saada aktivistit, jääkärit, vapaussotaan osallistuneet, heimosoturit, suojeluskuntalaiset ja lotat sekä ennen vuotta 1945 sotilaskotityössä mukana olleet. Nykyään annettava Sininen risti on varustettu havunoksatunnuksella.

Havuaihe esiintyy monessa sellaisessakin merkissä, tunnuksessa tai lipussa, jota tässä artikkelissa ei mainita.

Kuusenhavu kuoleman symbolina
Kuusenhavu on symboloinut myös kuolemaa. Suomen sankarivainajat on pyritty mahdollisuuksien mukaan saattamaan kotipitäjän multiin. Kaatuneita kuljettavat rautatievaunut oli sota-aikana tapana merkitä kuusenhavuilla.

Menneinä vuosikymmeninä siviilivainajankin viimeinen matka siunauskappelilta hautaan – tai ainakin matkan viimeiset metrit – oli tapana havuttaa. Erään selityksen mukaan suomen kielen kielikuva olla hakoteillä tulee juuri tavasta merkitä hautaan johtava tie.

Teksti: Seppo Simola

Kapteeni (res.) Seppo Simola on sotilasperinteen harrastajatutkija ja hän kirjoittaa aktiivisesti lähinnä historia-aiheista sotilasalan lehtiin. Sähköpostiosoite on simola.sotilasperinne@hotmail.fi.

Julkaistu aiemmin Kylkiraudan numerossa 3/2018

Lähteitä:
Aarniaho Pekka: Kaluunat ja rähinäremmit – Itsenäisen Suomen virkapuvut ja arvomerkit 1918—1945 (1996)
Matikkala Antti: Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat (2017)
Mattila Jukka I.: Vapaussodan muistomitalit (2001)
Palokangas Marko: Suomen Puolustusvoimien joukko-osastoperinteet (2008)
Roudasmaa Stig: Suojeluskuntajärjestön puvut 1918–1944 (2002)
Sulamaa Kaarle: Aliupseeriliiton historia 1965—2015 (2015)
Tiainen Jani: Suomen kunniamerkit (2010)
Puolustusvoimat ennen ja nyt -sarja
Sotilas- ja virkapukuohjesääntö 2000

Isäni Aarne Latvala palveli talvisodan aikana 4/KTR 8 tulenjohtueen radistina Sakkolan Kiviniemessä. Hän kirjoitti kotiin Ilmajoen Kiikerinkylään aina, kun siihen vain tilanne antoi myöten.

Kirjeet löysi entisen kotitalomme räystään alta talon nykyinen isäntä Vesa Iso-Tuisku kymmenkunta vuotta sitten. Niissä isäni kertoo talvisodan tunnelmista ja tapahtumista seikkaperäisesti. Kirjeet on kirjoitettu korsuoloissa, joten niiden puhtaaksikirjoittaminen muutama vuosi sitten kävi työstä. Ne tarjoavat meille jälkipolville koskettavia kertomuksia talvisodan kenttäoloista tasan 79 vuotta sitten. Kirjeistä kertyi yhteensä 52 puhtaaksi kirjoitettua liuskaa.

Oheinen ote on kirjeestä kotiin 2.12.1939 eli kolmannen sotapäivän tunnelmista. Sakkolan Kiviniemessä oli jo tehty nk. yh-toimia sitä ennen lokakuulta lähtien. Evakot oli autettu jättämään kotinsa, mutta karjaa vaelteli vielä maanteillä pommitusten jo alettua.

Viime päivinä on uutisoitu, että maanpuolustustahto on laskenut kansamme keskuudessa. Oheinen kirje etulinjoilta valaiskoon nykypolvelle silloista talvisodanhenkeä, jonka avulla itsenäisyytemme kesti koviakin aikoja.
Silloin ei gallupeja ehditty tehdä. Taistelut puhuivat puolestaan.

Matti Latvala

”Rintamalla 2/12 1939

Lähestyn Sinua Rakas, kun vähän ovat taistelut vaienneet. Nyt on taas melkein hautausmaan hiljaisuus ulkona. Ainoastaan joitakin tykinlaukauksia ja muita paukauksia kuuluu, myöskin lehmien ja lampaitten meteli kuuluu. Niitä kulkee tuossa vapaana ilman hoitajaakin suuret laumat katkeamattomana jonona kaivaen lumen alta heinää suuhunsa.

Tänä iltana ei enää näe niin valtavia tulipaloja kuin vielä eilenkin. Meillä on muuten ollut aivan erikoinen onni mukanamme. Panee todella ajattelemaan, että kyllä meillä on sentään johto ja suoja korkealla. Eilen tuossa 18 ryssän jättiläiskonetta tuli yhtenä laivueena yllemme ja vähän aikaa kierreltyään alkoi pudotella 500-1000 kilon painoisia pommejaan noin parin kilometrin korkeudelta. Ajattelimme jo, että voihan tämä näkemys olla viimeinen, mutta niin ei sattunut. Vaikka nämä jättiläispommit heittivät monta taloa ilmaan ympärillämme ja jonkun tulipalonkin sytyttivät, vaikka usean talon tilalle jäi vain syvä hauta ja melkein kaikista taloista särkyi ikkunat, ei yhtäkään ihmistä haavoittunut sillä kertaa..

Ne kaksi siltaa, johon ne olivat tarkoitetut, jäivät koskemattomiksi. Se on eri juhlallista olla äärestä katsomassa, sillä teot eivät siinä auta, kun ne lentävät tässä tapauksessa niin ylhäällä. Tänään ne tulivat taas pari kertaa samoihin hommiin, mutta omat koneemme ajoivat ne takaisin ensi kerralla ja toisella kerralla pommit putosivat metsään.

En uskonut sellaista voimaa olevankaan, kun kovaan mäkeen aukeaa 4-5 metrin levyinen kuoppa ja läpimitaltaan 2 metrin kivet kohoavat sellaisinaan ylös. Mutta se on hauskinta, kun saa ampua konetta ja näkee sen mustana savuna putoavan alas.

Te siellä kotona saatte olla rauhassa meidän ja maan suhteen, sillä maa ainakin saadaan pidetyksi vapaana, joskin tässä joudutaan vähän aikaa hihat käärittynä heilumaan. Ainahan sitä yksi ja toinen joutuu henkensäkin uhraamaan asian hyväksi, mutta enemmän aina menee toiselta puolelta. Kun meiltä on tähän mennessä mennyt tuhatkunta, niin ryssältä on mennyt toistakymmentä tuhatta ja lisäksi huomattavat määrät kallita aseita. Eilenkin mm. ainakin 18 lentokoneesta näin ainakin yhden putoavan. Sen pudotti laivueen yläpuolella lentänyt yksi oma kone.

Rohkeus on poikiemme keskuudessa sanoin kuvaamaton. En näe kenenkään kasvoissa (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta) pelon ilmettä, vaikka luodit vinkuu ympärillä taistelukoneiden lennellessä yllä. Päivät vain rupesivat menemään niin kamalan nopeasti, ettei millään tahdo uskoa, että huomenna on pyhä jo taas, vaikka ei tässä nyt päivillä ole väliä, oli pyhä tai arki. Lapio ja kivääri vain taas olalla ja rautalakki ja ”häkänaama” päähän aamulla. Nyt saa taas olla ilman, kun on niin hiljaista. Ei laula radiokaan enää eilisestä alkaen, kun rumaaset ampuivat linjat ja muuntajat rikki. Taitaa olla Kannas pimeänä.

Olen muuten oppinut jalon taidon jo näinä päivinä, nimittäin lypsytaidon. Aamuin illoin lypsämme Salo-Jouppilan kanssa 10 miehelle maidon. Sitä saakin nyt niin paljon, kun haluaa. Tieltä olemme ottaneet jonkun lisää, kun on nähty suuret utareet. Ei ollut enää naista talossa, kun jouduin eni kerran koettamaan, mutta hyvin se vain tuli, vaikka en tiennyt, mistä kikistä yhtä aikaa vedetään.

Heino lypsää krannis. Muista taloista onkin vissiin päästetty karja ulos ja toiset vieneet mukanaan. Yksi ukko eilen lykkäsi potkurilla rajaseudulta tapettua sikaa ja tarjosi koko kroppaa ilmaiseksi, mutta en nähnyt, huoliiko kukaan. En minäkään viitsinyt lykätä kämpälle, kun sitä teuraskarjaa kyllä on muutenkin, ettei ainakaan nälkään kuole, mutta se keittäminen vain on noloa. En nyt muuta tällä kertaa. Toivon hyvää kestävyyttä Sinullekin. Me täällä kestämme ja olemme saavutuksista iloisia.

Sydämellisin terveisin Sinun Aarnesi

Ps. Sunnuntaiaamuna klo 2.30. Taisi tulla kova päivä eteen. Vielä terveiseni Sinulle ja muille!”

Marraskuun tarinaillan aiheena oli jääkärikenraali Aarne Sihvon monivaiheinen ura. Valtiotieteen tohtori Vesa Saarikoski oli perehtynyt sotilaan ja yhteiskunnallisen vaikuttajan merkitykseen väitöskirjaansa kirjoittaessaan.

Seinäjoella Suomi 100 aiheen parissa olemme saaneet päättyvänä vuotena perehtyä maamme vaiheisiin harvinaisen kattavasti. Useissa tilaisuuksissa on kuultu tasokkaiden asiantuntijoiden esityksiä, joissa itsenäistymisemme taustoja ja vaikuttajia on käsitelty monipuolisesti. Vuosi täydentyi vielä reserviläisjärjestöjen järjestämään tarinailtaan Suojeluskunta- ja Lotta Svärdin museossa. Siitä kiitos tarinailtojen sielulle Heikki Koivistolle.

Aarne Sihvo ja 1889-1963
Vesa Saarikoski tiivisti Aarne Sihvon elämän ja sen merkityksen kolmeen vaiheeseen, jotka koostuivat jääkärivaiheesta 1915-1918, sotaväen päällikkyydestä 1926-1933 ja puolustusvoimien komentajuudesta 1946-1953. Kaikki vaiheet olivat värikkäitä noina maamme itsenäisyyden kannalta merkityksellisinä vuosina.

Aarne Sihvon nousujohteinen sotilasura lähti jääkärikoulutuksesta Saksan Lockstedtista 1915-1917. Sieltä sotilas tuli muiden jääkärien tapaan suoraan Vapaussotaamme. Karjalan joukkojen päällikkönä kapteeni johti miehiään menestyksellisesti 12.2. – 18.4.1918. Raudun voitollisen taistelun jälkeen itse Mannerheim kävi häntä rintamalla onnittelemassa ja ylentämässä.

Presidentti Relanderin nimittämänä sotaväen päällikkönä kenraali Sihvo toimi 1926-1933. Jalkaväen kenraalin nimityksen Aarne Sihvo sai 20.9.1946. Puolustusvoimien komentajan vakanssia hän hoiti vuosina 1946-1953.

Ongelmiakin uran eri vaiheessa ilmeni. Vuonna 1919 Sihvo tilapäisesti jopa erosi armeijasta. Yhteiskunnallisena vaikuttajana hän toimi kansanedustajan roolissa 1.4.1019 – 4.10.1920. Välillä Sihvo hoiti maatilaansa Kannaksella. Lapuan liikkeen aikana hän joutui rauhoittelemaan presidentti Svinhufvudin käskystä uhkaavaa tilannetta 1932, josta syystä hän sai vihoja niskoilleen. Dramatiikkaa Sihvon elämään toi ainoan pojan kaatuminen rintamalla 1941.

Aarne Sihvo oli periaatteen mies
Vesa Saarikoski kuvaili Sihvoa tasapainottajana eri tilanteissa. Tosin hänellä oli tiettyjä omia kipupisteitään, joita eräiltä osin syntyi jo jääkärikoulutuksen aikana Saksassa. Skismoja oli jonkin verran uran aikana ruotsinkielisten kollegojen kanssa, joilta hän toivoi suomalaisille ja karjalaisille talonpoikaisarmeijan sotureille enemmän arvostusta.

Tiettyä jännitettä oli havaittavissa aluksi myös tsaarin armeijasta tulleen viisikymppisen kenraali Mannerheimin ja Saksassa koulutuksensa saaneen parikymppisen jääkärikapteeni Sihvon välillä. Näytöt Karjalan armeijan johtajana kuitenkin poistivat ennakkoluuloja. Luottamus syntyi.

Jatkosodan jälkeen Aarne Sihvon toimiessa puolustusvoimien komentajana solmittiin Neuvostoliiton kanssa YYA-sopimus, joka velvoitti suomalaisia torjumaan sitä vastaan kohdistuvat hyökkäysuhat. Tehtävässään Sihvo halusi ymmärtää asian niin, että Suomen puolustusvoimat ja aseistus pitää nostaa siihen kuntoon, jotta tehtävä voidaan kunnialla hoitaa. Näkemyseroja syntyi Urho Kekkosen kanssa, koska hän oli varovainen Neuvostoliiton suhteen. Poliittisista syistä asiasta ei voitu noina kipeinä aikoina edes avoimesti keskustella.

Tarinailta antoi Saarikosken kiinnostavan esityksen jälkeen osallistujille paljon pohdittavaa. Aarne Sihvon toiminta sotilaana, vaikuttajana ja persoonana noina aikoina sai ansaittua kunnioitusta.

Matti Latvala