Perinne

Yliluonnolliset kokemukset olivat hyvin yleisiä talvi-, jatko- ja Lapin sodassa. Kauan vaietut kertomukset sodan ja äärimmäisen hädän keskeltä ovat suomalaista vaiettua kulttuuriperintöä.

Väitöskirjatutkija Satumaarit Myllyniemi on kerännyt tutkimukseensa vuosikymmeniä vaietut sota-ajan muistot mystisistä näyistä, enteistä ja muista yliluonnollisiksi tulkituista kokemuksista. Myllyniemi on kerännyt tutkimukseensa runsaasti toisen maailmansodan aikaisia kertomuksia kokemuksista, joita voi luonnehtia yliluonnollisiksi.

Sodissa on koettu yliluonnollisia kokemuksia myös pelastumiseen liittyen. Kokemuksia, joissa joku miehistä kuulee määräävän äänen käskevän, että korsusta on lähdettävä. Kun he ovat lähteneet, on korsuun tullut osuma.

”Makaan suuren kalliolohkareen vieressä poterossa kovassa kranaattitulessa. Taunolla on hyvä potero kallion syvennyksessä. Yhtäkkiä Tauno juoksee aavalle kentälle ja syöksyy maakuoppaan. Samalla urkutykin ammus iskee Taunon poteroon. Kysyn myöhemmin Taunolta, miten arvasit lähteä kuopastasi vähän ennen iskua. Taunon vastaus: ”Oli pakko. Tuli käsky”. Minä kysyn, kuka käski.” (Myllyniemi, haastattelut 2017)

Väitöskirjatutkija, kirjailija Satumaarit Myllyniemi esitelmöi yliluonnollisista ilmiöistä sodissamme Seinäjoen Apila kirjaston Jaaksi -salissa keskiviikkona 30.10.2024 klo 17:00 alkaen.

Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry:n järjestämä sotahistoriallinen kuukausiluento on kaikille avoin ja maksuton.

Kuukausiluennot ovat olleet erittäin suosittuja, joten luentoon saapuvia kehotetaan saapumaan ajoissa paikalle, sillä istumapaikkoja noin sadalle kuulijalle.

Tervetuloa mielenkiintoiselle luennolle!

Jurvalaiset lähtivät talvisotaan 400 miehen voimalla marssimalla 14.10.1939 Järvenpään nuorisoseuralta Teuvan asemalle ja sieltä jatkettiin junalla Seinäjoelle.

Sotien 1939-1945 Jurvan perinnetoimikunta järjesti lauantaina 12. lokakuuta perinnemarssin alkuperäisellä 20 kilometrin reitillä. Perinnemarssille osallistui 40 marssijaa.

Marssijat lähetti matkaan majuri (evp) Erkki Rintala ja osaston vastaanotti Teuvalla maanpuolustusjärjestöjen edustajat majuri (res) Erkki Nevanperän ja reserviläisten puheenjohtajan Jarkko Tuiskun johdolla. Teuvalla Orrelassa syötiin hernekeitot ja nautittiin Teuvan kunnan tarjoamat kakkukahvit. Tämän jälkeen oli pieni yhteinen ohjelmallinen maanpuolustushetki ennen marssijoiden paluukuljetusta.

Tapahtuman järjestelyissä perinnetoimikuntaa tukivat Jurvan reserviläiset ja Maanpuolustuskoulutusyhdistys.

Jaakko Liinamaa
Jurvan Reserviläiset

Seuraavassa julkaisussa tuodaan esille kahden ylihärmäläisen nuoren miehen muistoja heidän vakinaisesta asepalveluksestaan Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa 1920 ja 1930 -luvuilla. Matka muistoihin tapahtuu lähinnä valokuvin ja kirjallisin dokumentein, mitä ovat matkaltaan mukaansa saaneet.

Niinhän sitä sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Voimme vain arvailla, mitä heidän mielessään on liikkunut matkatessaan kohti Lappeenrantaa, linnakasarmia ja Saimaan rantoja. He kohtasivat siellä ympäri Suomea tulleita muita alokkaita ja murteiden määrä on ollut varmasti huomattava. Mitä ovat lakeuden poijat tuumailleet, kun ovat iltalomillaan päässeet tutustumaan idän ihmeisiin ja paikalliseen kulttuuriin.

♦ ♦ ♦

Rakuuna Korpraali Ville Liinamaa Ylihärmän Yliluoman Harjun kylästä. Hän palveli Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa 8.12.1924 – 3.3.1926 välisenä aikana.

Villen onnistuneesta rakuunapalveluksesta kertoo kaksikin kunniakirjaa. Ne molemmat ovat edelleenkin ripustettuna hänen kotitalonsa seinällä jälkipolvien säilyttämänä komeissa tauluraameissa. Toinen on värikäs kunniakirja/diplomi, jossa paljon kultamaalilla kirjoitettua tekstiä. Siinä lukee: Ville Liinamaa on voittanut I -palkinnon rykmentin hiihtoammunta kilpailuista. Maaliskuun 12. päivänä 1925 ja rykmentinkomentajan allekirjoitus. Liekö tuollaista kunniakirjaa enää olemassa koko Suomenmaassa.

Toinen kunniakirja, joka myöskin värikäs. Siinä lukee: Korpraali Ville Liinamaa muistoksi nuhteettomasta palveluksesta Uudenmaan Rakuunarykmentissä ja päivämäärät. Lisäksi siinä teksti: ”Kauniina eläköön tämän ajan muisto, muisto maineikkaasta Rykmentistä ja sen ylväästä menneisyydestä”. Alla paikka ja päivämäärä maaliskuun 3. päivänä 1926 sekä rykmentinkomentajan allekirjoitus.

Kahvipöydässä tutkiskelen Ville Liinamaa nuoremman kanssa hänen isästään olevia rakuuna-ajan kuvia. Totean, että kyllä ovat hienoja aikakautensa kuvia ja minulla tulee oleman runsauden pula hyvistä kuvista tähän juttuuni. Harmillisesti tuosta ajasta ei ole jäänyt mitään rakuunan päiväkirjaa tai muisteloita, mikä voisi valottaa rakuunan arkea kasarmilla.

Tyytyväisinä kuitenkin toteamme, että Villen kohdalla ovat jälkipolvet kohdelleet rakuunamuistoja sen vaatimalla kunnioituksella. Edelleenkin yläkamarin vaatehuoneesta löytyy tumma puvun takki, jota koristaa rintamuksessa merkki, jossa rakuunarykmentin tunnus. Se kertoo, että rakuunastatus on ollut aikanaan kantajalleen tärkeä.

♦ ♦ ♦

Rakuuna Onni Johannes Niemi Ylihärmän Taipaleen kylästä. Etunimenä hänestä käytettiin yleisesti ”Juhoa”, jota hän itsekin käytti. Hän palveli Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa 30.8.1929 – 9.10.1930 välisenä aikana.

Hänenkin kohdallaan rakuuna-ajasta kertovat vain kuvat, jotka löytyivät hänen albumistaan jälkipolvien tallettamina. Jo hieman haalistuneet kuvat kertovat jotain rakuunan arkielämästä kasarmilla ja sen ulkopuolellakin. Vuosi sitten törmäsin noihin kuviin tätini vinkistä, kun kyselin, että olisiko paapalta jäänyt mitään kuvia esimerkiksi Talvisotaan liittyen.

Talvisodasta ei löytynyt kuvia, mutta sotaväkipalveluksesta Lappeenrannasta kylläkin. Ajattelin heti, että onpa hienoja kuvia. Ne olivat kooltaan aika pieniä ja haalistuneitakin. Joissakin löytyi teksti Saimaan Valokuvaamo. Kuvasin ne uudestaan kännykkäkameralla. Läppärin näytöllä ja hieman suurennettuna ne näyttivät jo kohtuullisilta ja selvänkin sai.

Aikanaan muistan noin rippikouluikäisenä katselleeni paapan ja mumman uuden huoneiston seinällä olevaa rakuunakuvaa pitkään. Paappa huomasi tuijotukseni ja sanoi ”siinoon minä” selvästikin ylpeällä äänellä ja vieno hymy suupielessä. Sen ikäinen Veli-Matti ei ymmärtänyt kysellä aiheesta enempää. Nyt kysyttävää olisi vaikka kuinka paljon, mutta se on kymmeniä vuosia liian myöhään. Tädiltäni Annelilta kyselin, että onko jäänyt muistiin mitään paapan kertomuksia tuosta ajasta. Se oli kerrottu, että päällystön poistuttua kasarmilta oli hänelle annettu usein vastuu tallin asioiden pyörittämisestä, häneen siis luotettiin.

Enoni Kauko kertoi, että sellainenkin kuva on olemassa missä rakuuna Niemi syöksyy täydessä laukassa ratsullaan järveen eli Saimaaseen. Sitä ei harmillisesti noitten kuvien joukosta löytynyt. Rakuunan arkielämästä ja rutiineista ei myöskään ole jäänyt mitään päiväkirjanomaisia kirjoituksia, voimme vain arvailla mitä siihen on ehkä kuulunut. Vaikka noissa kuvissa näkyy rakuunan tähtihetkiä paraateineen ja ”kihlajaiskuvineen”, on siihen kuulunut varmasti ”puuduttavaa” kasarmirutiiniakin. Eläessään paappa oli loppuun asti henkeen ja vereen hevosmiehiä. Vielä yli 70 vuotiaanakin hän laittoi varsan ja kesäaamuisin hän aina ensimmäisenä suuntasi hevoshakaan.

Kaikesta päätellen näiden kahden rakuunan muistot ovat olleet heille tärkeitä. Ne ovat pysyneet seinällä tai muuten tallessa ja jälkipolvet ovat osanneet pitää ne myös. Näiden kahden miehen tie vei uudestaan samaan suuntaa talvisodan alkaessa, heidän puolustaessa itäistä rajaamme JR 23 mukana ja sen kuudennessa komppaniassa. Vähältä piti tilanteita riitti koko tuon sodan. He molemmat selvisivät sieltä ja palasivat kotiin.

Rakuunaperinteitä kunnioittaen

Veli-Matti Keskinen
Ylihärmän Reserviläiset

Seinäjoen kirjaston Jaaksi-sali täyttyi viimeistä penkkiä myöten, kiinnostuneiden kansalaisten saapuessa kuuntelemaan syyskuun 18. päivänä Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksen järjestämää kuukausiluentoa, joka käsitteli neuvostovankien kohtaloita Suomessa.

Turun yliopiston apulaisprofessori Mirkka Danielsbacka kertoi aiheesta seikkaperäisesti, valaisten sotavankien karuja kohtaloita rintaman molemmilla puolilla.

Jatkosodan hyökkäysvaiheen päätyttyä Suomessa oli sotavankeja noin 55000 ja kaikenkaikkiaan sodan loppuun mennessä jopa 70000. Apulaisprofessori Mirkka Danielsbackan mukaan kuolleisuus ylitti 30 % vankien määrästä, joista suurin osa menehtyi talven 1941 – 1942 aikana nälkään, sekä raskaaseen työhön. Ruokahuolto tuona talvena oli erityisen heikko koko Suomessa, elettiin myös säännöstely- ja korttiaikaa, eikä sotavanki ollut ruuanjakelussa ensimmäisenä. Vertailuna luennoitsija kertoi Suomalaisten sotavankien määrän olleen Neuvostoliitossa kaikkiaan 3100, heistä menehtyi 32% enimmäkseen nälkään, tauteihin, kurjiin oloihin.

Tilanne neuvostovankien osalta parani huomattavasti kesästä 1942 alkaen. Vankeja annettiin pientä maksua vastaan myös maaseudulle, sekä muihin töihin, sillä työvoimastahan oli huutava pula. Aikalaiskertomusten mukaan ja mikä loppukeskusteluissakin kävi ilmi oli, että maataloustöissä vangin kohtalo oli suorastaan erinomainen. Majoitus oli kohdallaan ja ruokailtiin jopa samassa pöydässä ”isäntäväen” kanssa. Saattoipa syntyä myös romansseja, joista mahdollisesti syntyi myös joitakin lapsia. Aiheesta ei tiettävästi kuitenkaan ole tarkempaa tietoa.

Sodan päätyttyä ja välirauhan astuttua voimaan määriteltiin myös ankarat rauhanehdot. Ehtoja tuli valvomaan liittoutuneiden valvontakomissio, toisin sanoen Neuvostoliitto johtajanaan Andrei Zdanof. Ehdoissa määrättiin tietenkin myös neuvostovankien palauttamisesta Neuvostoliittoon. Palautettujen vankien kohtalo oli karu ja tämän palautetut vangit varsin hyvin itsekin tiesivät. Kielsihän Neuvostoliiton ”sotalaki”  sotilaiden antautumisen, joten vähintäänkin pitkä työleirituomio oli tiedossa ja osalle jopa kuolemanrangaistus. Tarinoiden mukaan muutama vanki olisi välttänyt avustettuna palautuksen, mutta asiasta ei ole tutkittua tietoa.

Lopuksi tulee mietittyä sotavangin kohtaloa rintaman eri puolilla, sitä miten ihminen sen kesti, varsinkin Neuvostoliiton lukuisilla leireillä. Tähän verraten tänä päivänä, kun me puhumme traumoista, henkisistä pahoinvoinneista, lienevät ongelmamme varsin pieniä.

”Himmetä ei muistot koskaan saa!”

Jari Ojala
Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry

Videotallenne luentotilaisuudesta on katsottavissa:

Suomalaisen ratsuväen perinnepäivää vietetään syyskuun 7. päivänä eli Breitenfeldin taistelun muistopäivänä. Myös Rakuunakiven paljastus oli päätetty vuonna 1974 pitää tuona päivänä Uudenmaan Rakuunoiden sekä runsaan yleisön läsnä ollessa.

Lämmin kesäinen sää helli Rakuunakivelle kokoontunutta väkeä sunnuntaina 8. syyskuuta 2024. Muistokivelle kokoonnuttiin muistamaan sekä juhlistamaan itsenäisen Suomen vanhimman joukko-osaston, Uudenmaan Rakuuna Rykmentin perustamisen muistoksi paljastetun muistokiven viidettäkymmenettä juhlavuotta. Tilaisuuden järjestivät Rakuuna Killan Etelä-Pohjanmaan Eskadroona sekä Seinäjoen Sotilaspiirin Kilta. Erinomaisen puheen tilaisuudessa piti Sotilaspiirin Killan sihteeri Marko Pänkälä. Seppeleenlaskusta sekä juonnosta vastasi Etelä-Pohjanmaan Eskadroona.

Jari Ojala
Rakuuna Killan Etelä-Pohjanmaan Eskadroona

Marko Pänkälän puhe rakuunakivellä 8.9.2024:

Hyvää ratsuväen vuosipäivää sekä Rakuunakiven 50 vuotista juhlavuotta. Suomessa Venäjän vallankumouksen 1917 jälkimainingeissa aloitettiin valmistella irtautumista heidän vallastaan, käyttäen siinä, vaikka viime kädessä aseellista vastarintaa. Saman aikaan Suomella oli tarvetta kouluttaa mm. omia joukkojaan tähän tehtävään ja perustaa omat ratsujoukot. Porvoon maalaiskuntaan perustettiinkin Saksanniemen ratsupoliisikoulu eli sotilaallisemmin järjestyslipusto. Värväystoiminnan tuloksena siihen saatiin Helsingissä poliiseina toimivia Suomen Rakuunarykmentin entisiä rakuunoita, josta myöhemmin järjestyslipustosta muodostui jääkäreillä täydennettynä Uudenmaan Rakuunarykmentti. Riveissä palveli Suomen vanhan ratsuväen edustajien ohella Venäjällä ja Saksassa koulutuksensa saaneita sotilashenkilöitä ja rykmentti järjestettiin suomalaisen ratsuperinteen mukaiseksi.

Ylipäällikkö Mannerheimin päämaja sijaitsi Seinäjoella tammi-maaliskuussa 1918 ja rykmentti nousi ratsaille tällä paikalla 28. helmikuuta 1918 Mannerheimin käskystä. Aikaa kului vuosikymmeniä ja Rakuunakillan Etelä-Pohjanmaan osaston piirissä oli pitkään jo suunniteltu Uudenmaan Rakuunarykmentin perustamisen muistamisesta. Tämä alue, jossa me nyt muistamme muistomerkin pystyttämisen 50 vuotista historiaa, oli vain peltoa, jonka Etelä-Pohjanmaan Maanviljelysseura oli aikoinaan hankkinut näyttely- ja koekentäksi. Rakuunakillan Etelä-Pohjanmaan Eskadroona ja Seinäjoen Sotilaspiirin Kilta hakivat yhteistuumin luvan muistokiven pystyttämiseksi ja Ilmajoelta löytyikin sopiva kivenjärkälekin, jonka Rakuunakillan ja Seinäjoen Sotilaspiirin Killan miesten kanssa sitten yhteisvoimin siirrettiin paikalleen.

Rakuunakillan Etelä-Pohjanmaan Eskadroona ja Seinäjoen kaupunki lähettivät muistokiven paljastus tilaisuudesta virallisen kutsun Uudenmaan Rakuunapataljoonan komentajalle everstiluutnantti Jukka Suviniemelle, joka vastasi pyyntöön rakuunoille tuttuun tapaan; ”Ilman muuta tulemme juhlistamaan tilaisuutta ja kunnioittamaan muistomerkin paljastustilaisuutta omalla osastollamme”.

Lähtö Seinäjoelle tapahtui 3. syyskuuta lippueskadroonanampumaleiriltä Pahkajärveltä polkupyörämarssina kello 18, evl Suviniemen kannustuspuheen saattelemana. Reitti tuli kulkemaan Pahkajärvi- Tuohikotin- Jaalan- Vierumäen, Orivesi- Ruovesi kautta Virtojen sekä Peräseinäjoen kautta Seinäjoelle. Marssiosastoja oli kaksi ja aina toinen osasto sai levätä traktorien kyydissä vaihtojen välillä. Marssiosasto saapui sateisessa kelissä Seinäjoelle 4. syyskuuta noin kello 22 aikoihin, takana oli näin 380 kilometriä sekä 28 tuntia kestänyt polkupyörämarssi. Kaikesta väsymyksestä huolimatta hurttia huumoria heitettiin Sorsanpesän takana olevissa telttamajoituksissa, kunnes kuorsaukset alkoivat kuulua. 5.-6. syyskuuta tutustuttiin Seinäjoen kaupunkiin sekä valmisteltiin, harjoiteltiin taistelunäytöstä, ohimarssia sekä varustenäyttelyä ja illalla kuului jostain myös Rakuunapoikain laulu.

7. syyskuuta Ratsuväen vuosipäivänä, Seinäjoen Rakuunapuistossa, tällä paikalla, 50 vuotta sitten, everstiluutnantti Suviniemi ilmoitti joukot, rakuunaveteraanit sekä lippueskadroonan Pohjanmaan sotilasläänin komentajalle kenraalimajuri Krogerukselle. Paikalla pidettiin kenttähartaus rakuunan, pastori Jussi Salon toimesta. Rakuunakivitoimikunnan sekä Seinäjoen Sotilaspiirin killan puheenjohtaja maanviljelysneuvos Jouko J. Salminen piti paljastuspuheen ja luovutti näin kiven Seinäjoen kaupungille sekä silloiselle kaupunginjohtajalle Matti Nuolivirralle puheessaan.

Tilaisuuden jälkeen lippueskadroona suoritti ohimarssin Koulukadulla Törnäväntien suuntaisesti Kaakkois- Suomen sotilasläänin komentajan kenraalimajuri Erkki Setälän ottaen ohimarssin vastaan.

Seuraavana päivänä alkoi paluumatka ja ennen sitä Eskadroona kävi kunniakäynnillä Nurmon sankarihautausmaalla laskemassa seppeleen Äyräpään sankareille. Everstiluutnantti Suviniemen johdolla tapahtunut marssi Lappeenrannasta Seinäjoelle osoittaa rakuunoiden syvintä tahtoa omien joukkojensa yhteenkuuluvuutta, ylpeyttä ja kunniakasta periaatetta kuulua kunniakkaaseen joukko-osastoon, sillä juuretkin ovat heillä syvällä Suomen historiassa. Heidän sotilaallisen, kurinalaisen, kovan koulutuksen sekä edestä johtamisen jaloa taitoa korosti aikanaan nimikkorykmentistään sotamarsalkka Mannerheim.

Adolf Ehrnrooth ja monet muut sotilasjohtajat ovat ylpeänä johtaneet joukkojaan läpi historian sekä suuri on ollut kunnioitus Suomenhevosta kohtaan Suomen sodissa, jonka juhlapäivää vietettiin perjantaina 6. syyskuuta.

Hyvää ja juhlallista juhlapäivää tärkeän perinteen vaalijoille!

Marko Pänkälä
Seinäjoen Sotilaspiirin Kilta