Perinne

Seuraavassa julkaisussa tuodaan esille kahden ylihärmäläisen nuoren miehen muistoja heidän vakinaisesta asepalveluksestaan Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa 1920 ja 1930 -luvuilla. Matka muistoihin tapahtuu lähinnä valokuvin ja kirjallisin dokumentein, mitä ovat matkaltaan mukaansa saaneet.

Niinhän sitä sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Voimme vain arvailla, mitä heidän mielessään on liikkunut matkatessaan kohti Lappeenrantaa, linnakasarmia ja Saimaan rantoja. He kohtasivat siellä ympäri Suomea tulleita muita alokkaita ja murteiden määrä on ollut varmasti huomattava. Mitä ovat lakeuden poijat tuumailleet, kun ovat iltalomillaan päässeet tutustumaan idän ihmeisiin ja paikalliseen kulttuuriin.

♦ ♦ ♦

Rakuuna Korpraali Ville Liinamaa Ylihärmän Yliluoman Harjun kylästä. Hän palveli Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa 8.12.1924 – 3.3.1926 välisenä aikana.

Villen onnistuneesta rakuunapalveluksesta kertoo kaksikin kunniakirjaa. Ne molemmat ovat edelleenkin ripustettuna hänen kotitalonsa seinällä jälkipolvien säilyttämänä komeissa tauluraameissa. Toinen on värikäs kunniakirja/diplomi, jossa paljon kultamaalilla kirjoitettua tekstiä. Siinä lukee: Ville Liinamaa on voittanut I -palkinnon rykmentin hiihtoammunta kilpailuista. Maaliskuun 12. päivänä 1925 ja rykmentinkomentajan allekirjoitus. Liekö tuollaista kunniakirjaa enää olemassa koko Suomenmaassa.

Toinen kunniakirja, joka myöskin värikäs. Siinä lukee: Korpraali Ville Liinamaa muistoksi nuhteettomasta palveluksesta Uudenmaan Rakuunarykmentissä ja päivämäärät. Lisäksi siinä teksti: ”Kauniina eläköön tämän ajan muisto, muisto maineikkaasta Rykmentistä ja sen ylväästä menneisyydestä”. Alla paikka ja päivämäärä maaliskuun 3. päivänä 1926 sekä rykmentinkomentajan allekirjoitus.

Kahvipöydässä tutkiskelen Ville Liinamaa nuoremman kanssa hänen isästään olevia rakuuna-ajan kuvia. Totean, että kyllä ovat hienoja aikakautensa kuvia ja minulla tulee oleman runsauden pula hyvistä kuvista tähän juttuuni. Harmillisesti tuosta ajasta ei ole jäänyt mitään rakuunan päiväkirjaa tai muisteloita, mikä voisi valottaa rakuunan arkea kasarmilla.

Tyytyväisinä kuitenkin toteamme, että Villen kohdalla ovat jälkipolvet kohdelleet rakuunamuistoja sen vaatimalla kunnioituksella. Edelleenkin yläkamarin vaatehuoneesta löytyy tumma puvun takki, jota koristaa rintamuksessa merkki, jossa rakuunarykmentin tunnus. Se kertoo, että rakuunastatus on ollut aikanaan kantajalleen tärkeä.

♦ ♦ ♦

Rakuuna Onni Johannes Niemi Ylihärmän Taipaleen kylästä. Etunimenä hänestä käytettiin yleisesti ”Juhoa”, jota hän itsekin käytti. Hän palveli Uudenmaan Rakuunarykmentissä Lappeenrannassa 30.8.1929 – 9.10.1930 välisenä aikana.

Hänenkin kohdallaan rakuuna-ajasta kertovat vain kuvat, jotka löytyivät hänen albumistaan jälkipolvien tallettamina. Jo hieman haalistuneet kuvat kertovat jotain rakuunan arkielämästä kasarmilla ja sen ulkopuolellakin. Vuosi sitten törmäsin noihin kuviin tätini vinkistä, kun kyselin, että olisiko paapalta jäänyt mitään kuvia esimerkiksi Talvisotaan liittyen.

Talvisodasta ei löytynyt kuvia, mutta sotaväkipalveluksesta Lappeenrannasta kylläkin. Ajattelin heti, että onpa hienoja kuvia. Ne olivat kooltaan aika pieniä ja haalistuneitakin. Joissakin löytyi teksti Saimaan Valokuvaamo. Kuvasin ne uudestaan kännykkäkameralla. Läppärin näytöllä ja hieman suurennettuna ne näyttivät jo kohtuullisilta ja selvänkin sai.

Aikanaan muistan noin rippikouluikäisenä katselleeni paapan ja mumman uuden huoneiston seinällä olevaa rakuunakuvaa pitkään. Paappa huomasi tuijotukseni ja sanoi ”siinoon minä” selvästikin ylpeällä äänellä ja vieno hymy suupielessä. Sen ikäinen Veli-Matti ei ymmärtänyt kysellä aiheesta enempää. Nyt kysyttävää olisi vaikka kuinka paljon, mutta se on kymmeniä vuosia liian myöhään. Tädiltäni Annelilta kyselin, että onko jäänyt muistiin mitään paapan kertomuksia tuosta ajasta. Se oli kerrottu, että päällystön poistuttua kasarmilta oli hänelle annettu usein vastuu tallin asioiden pyörittämisestä, häneen siis luotettiin.

Enoni Kauko kertoi, että sellainenkin kuva on olemassa missä rakuuna Niemi syöksyy täydessä laukassa ratsullaan järveen eli Saimaaseen. Sitä ei harmillisesti noitten kuvien joukosta löytynyt. Rakuunan arkielämästä ja rutiineista ei myöskään ole jäänyt mitään päiväkirjanomaisia kirjoituksia, voimme vain arvailla mitä siihen on ehkä kuulunut. Vaikka noissa kuvissa näkyy rakuunan tähtihetkiä paraateineen ja ”kihlajaiskuvineen”, on siihen kuulunut varmasti ”puuduttavaa” kasarmirutiiniakin. Eläessään paappa oli loppuun asti henkeen ja vereen hevosmiehiä. Vielä yli 70 vuotiaanakin hän laittoi varsan ja kesäaamuisin hän aina ensimmäisenä suuntasi hevoshakaan.

Kaikesta päätellen näiden kahden rakuunan muistot ovat olleet heille tärkeitä. Ne ovat pysyneet seinällä tai muuten tallessa ja jälkipolvet ovat osanneet pitää ne myös. Näiden kahden miehen tie vei uudestaan samaan suuntaa talvisodan alkaessa, heidän puolustaessa itäistä rajaamme JR 23 mukana ja sen kuudennessa komppaniassa. Vähältä piti tilanteita riitti koko tuon sodan. He molemmat selvisivät sieltä ja palasivat kotiin.

Rakuunaperinteitä kunnioittaen

Veli-Matti Keskinen
Ylihärmän Reserviläiset

Seinäjoen kirjaston Jaaksi-sali täyttyi viimeistä penkkiä myöten, kiinnostuneiden kansalaisten saapuessa kuuntelemaan syyskuun 18. päivänä Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksen järjestämää kuukausiluentoa, joka käsitteli neuvostovankien kohtaloita Suomessa.

Turun yliopiston apulaisprofessori Mirkka Danielsbacka kertoi aiheesta seikkaperäisesti, valaisten sotavankien karuja kohtaloita rintaman molemmilla puolilla.

Jatkosodan hyökkäysvaiheen päätyttyä Suomessa oli sotavankeja noin 55000 ja kaikenkaikkiaan sodan loppuun mennessä jopa 70000. Apulaisprofessori Mirkka Danielsbackan mukaan kuolleisuus ylitti 30 % vankien määrästä, joista suurin osa menehtyi talven 1941 – 1942 aikana nälkään, sekä raskaaseen työhön. Ruokahuolto tuona talvena oli erityisen heikko koko Suomessa, elettiin myös säännöstely- ja korttiaikaa, eikä sotavanki ollut ruuanjakelussa ensimmäisenä. Vertailuna luennoitsija kertoi Suomalaisten sotavankien määrän olleen Neuvostoliitossa kaikkiaan 3100, heistä menehtyi 32% enimmäkseen nälkään, tauteihin, kurjiin oloihin.

Tilanne neuvostovankien osalta parani huomattavasti kesästä 1942 alkaen. Vankeja annettiin pientä maksua vastaan myös maaseudulle, sekä muihin töihin, sillä työvoimastahan oli huutava pula. Aikalaiskertomusten mukaan ja mikä loppukeskusteluissakin kävi ilmi oli, että maataloustöissä vangin kohtalo oli suorastaan erinomainen. Majoitus oli kohdallaan ja ruokailtiin jopa samassa pöydässä ”isäntäväen” kanssa. Saattoipa syntyä myös romansseja, joista mahdollisesti syntyi myös joitakin lapsia. Aiheesta ei tiettävästi kuitenkaan ole tarkempaa tietoa.

Sodan päätyttyä ja välirauhan astuttua voimaan määriteltiin myös ankarat rauhanehdot. Ehtoja tuli valvomaan liittoutuneiden valvontakomissio, toisin sanoen Neuvostoliitto johtajanaan Andrei Zdanof. Ehdoissa määrättiin tietenkin myös neuvostovankien palauttamisesta Neuvostoliittoon. Palautettujen vankien kohtalo oli karu ja tämän palautetut vangit varsin hyvin itsekin tiesivät. Kielsihän Neuvostoliiton ”sotalaki”  sotilaiden antautumisen, joten vähintäänkin pitkä työleirituomio oli tiedossa ja osalle jopa kuolemanrangaistus. Tarinoiden mukaan muutama vanki olisi välttänyt avustettuna palautuksen, mutta asiasta ei ole tutkittua tietoa.

Lopuksi tulee mietittyä sotavangin kohtaloa rintaman eri puolilla, sitä miten ihminen sen kesti, varsinkin Neuvostoliiton lukuisilla leireillä. Tähän verraten tänä päivänä, kun me puhumme traumoista, henkisistä pahoinvoinneista, lienevät ongelmamme varsin pieniä.

”Himmetä ei muistot koskaan saa!”

Jari Ojala
Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry

Videotallenne luentotilaisuudesta on katsottavissa:

Suomalaisen ratsuväen perinnepäivää vietetään syyskuun 7. päivänä eli Breitenfeldin taistelun muistopäivänä. Myös Rakuunakiven paljastus oli päätetty vuonna 1974 pitää tuona päivänä Uudenmaan Rakuunoiden sekä runsaan yleisön läsnä ollessa.

Lämmin kesäinen sää helli Rakuunakivelle kokoontunutta väkeä sunnuntaina 8. syyskuuta 2024. Muistokivelle kokoonnuttiin muistamaan sekä juhlistamaan itsenäisen Suomen vanhimman joukko-osaston, Uudenmaan Rakuuna Rykmentin perustamisen muistoksi paljastetun muistokiven viidettäkymmenettä juhlavuotta. Tilaisuuden järjestivät Rakuuna Killan Etelä-Pohjanmaan Eskadroona sekä Seinäjoen Sotilaspiirin Kilta. Erinomaisen puheen tilaisuudessa piti Sotilaspiirin Killan sihteeri Marko Pänkälä. Seppeleenlaskusta sekä juonnosta vastasi Etelä-Pohjanmaan Eskadroona.

Jari Ojala
Rakuuna Killan Etelä-Pohjanmaan Eskadroona

Marko Pänkälän puhe rakuunakivellä 8.9.2024:

Hyvää ratsuväen vuosipäivää sekä Rakuunakiven 50 vuotista juhlavuotta. Suomessa Venäjän vallankumouksen 1917 jälkimainingeissa aloitettiin valmistella irtautumista heidän vallastaan, käyttäen siinä, vaikka viime kädessä aseellista vastarintaa. Saman aikaan Suomella oli tarvetta kouluttaa mm. omia joukkojaan tähän tehtävään ja perustaa omat ratsujoukot. Porvoon maalaiskuntaan perustettiinkin Saksanniemen ratsupoliisikoulu eli sotilaallisemmin järjestyslipusto. Värväystoiminnan tuloksena siihen saatiin Helsingissä poliiseina toimivia Suomen Rakuunarykmentin entisiä rakuunoita, josta myöhemmin järjestyslipustosta muodostui jääkäreillä täydennettynä Uudenmaan Rakuunarykmentti. Riveissä palveli Suomen vanhan ratsuväen edustajien ohella Venäjällä ja Saksassa koulutuksensa saaneita sotilashenkilöitä ja rykmentti järjestettiin suomalaisen ratsuperinteen mukaiseksi.

Ylipäällikkö Mannerheimin päämaja sijaitsi Seinäjoella tammi-maaliskuussa 1918 ja rykmentti nousi ratsaille tällä paikalla 28. helmikuuta 1918 Mannerheimin käskystä. Aikaa kului vuosikymmeniä ja Rakuunakillan Etelä-Pohjanmaan osaston piirissä oli pitkään jo suunniteltu Uudenmaan Rakuunarykmentin perustamisen muistamisesta. Tämä alue, jossa me nyt muistamme muistomerkin pystyttämisen 50 vuotista historiaa, oli vain peltoa, jonka Etelä-Pohjanmaan Maanviljelysseura oli aikoinaan hankkinut näyttely- ja koekentäksi. Rakuunakillan Etelä-Pohjanmaan Eskadroona ja Seinäjoen Sotilaspiirin Kilta hakivat yhteistuumin luvan muistokiven pystyttämiseksi ja Ilmajoelta löytyikin sopiva kivenjärkälekin, jonka Rakuunakillan ja Seinäjoen Sotilaspiirin Killan miesten kanssa sitten yhteisvoimin siirrettiin paikalleen.

Rakuunakillan Etelä-Pohjanmaan Eskadroona ja Seinäjoen kaupunki lähettivät muistokiven paljastus tilaisuudesta virallisen kutsun Uudenmaan Rakuunapataljoonan komentajalle everstiluutnantti Jukka Suviniemelle, joka vastasi pyyntöön rakuunoille tuttuun tapaan; ”Ilman muuta tulemme juhlistamaan tilaisuutta ja kunnioittamaan muistomerkin paljastustilaisuutta omalla osastollamme”.

Lähtö Seinäjoelle tapahtui 3. syyskuuta lippueskadroonanampumaleiriltä Pahkajärveltä polkupyörämarssina kello 18, evl Suviniemen kannustuspuheen saattelemana. Reitti tuli kulkemaan Pahkajärvi- Tuohikotin- Jaalan- Vierumäen, Orivesi- Ruovesi kautta Virtojen sekä Peräseinäjoen kautta Seinäjoelle. Marssiosastoja oli kaksi ja aina toinen osasto sai levätä traktorien kyydissä vaihtojen välillä. Marssiosasto saapui sateisessa kelissä Seinäjoelle 4. syyskuuta noin kello 22 aikoihin, takana oli näin 380 kilometriä sekä 28 tuntia kestänyt polkupyörämarssi. Kaikesta väsymyksestä huolimatta hurttia huumoria heitettiin Sorsanpesän takana olevissa telttamajoituksissa, kunnes kuorsaukset alkoivat kuulua. 5.-6. syyskuuta tutustuttiin Seinäjoen kaupunkiin sekä valmisteltiin, harjoiteltiin taistelunäytöstä, ohimarssia sekä varustenäyttelyä ja illalla kuului jostain myös Rakuunapoikain laulu.

7. syyskuuta Ratsuväen vuosipäivänä, Seinäjoen Rakuunapuistossa, tällä paikalla, 50 vuotta sitten, everstiluutnantti Suviniemi ilmoitti joukot, rakuunaveteraanit sekä lippueskadroonan Pohjanmaan sotilasläänin komentajalle kenraalimajuri Krogerukselle. Paikalla pidettiin kenttähartaus rakuunan, pastori Jussi Salon toimesta. Rakuunakivitoimikunnan sekä Seinäjoen Sotilaspiirin killan puheenjohtaja maanviljelysneuvos Jouko J. Salminen piti paljastuspuheen ja luovutti näin kiven Seinäjoen kaupungille sekä silloiselle kaupunginjohtajalle Matti Nuolivirralle puheessaan.

Tilaisuuden jälkeen lippueskadroona suoritti ohimarssin Koulukadulla Törnäväntien suuntaisesti Kaakkois- Suomen sotilasläänin komentajan kenraalimajuri Erkki Setälän ottaen ohimarssin vastaan.

Seuraavana päivänä alkoi paluumatka ja ennen sitä Eskadroona kävi kunniakäynnillä Nurmon sankarihautausmaalla laskemassa seppeleen Äyräpään sankareille. Everstiluutnantti Suviniemen johdolla tapahtunut marssi Lappeenrannasta Seinäjoelle osoittaa rakuunoiden syvintä tahtoa omien joukkojensa yhteenkuuluvuutta, ylpeyttä ja kunniakasta periaatetta kuulua kunniakkaaseen joukko-osastoon, sillä juuretkin ovat heillä syvällä Suomen historiassa. Heidän sotilaallisen, kurinalaisen, kovan koulutuksen sekä edestä johtamisen jaloa taitoa korosti aikanaan nimikkorykmentistään sotamarsalkka Mannerheim.

Adolf Ehrnrooth ja monet muut sotilasjohtajat ovat ylpeänä johtaneet joukkojaan läpi historian sekä suuri on ollut kunnioitus Suomenhevosta kohtaan Suomen sodissa, jonka juhlapäivää vietettiin perjantaina 6. syyskuuta.

Hyvää ja juhlallista juhlapäivää tärkeän perinteen vaalijoille!

Marko Pänkälä
Seinäjoen Sotilaspiirin Kilta

Syyskuussa 1944 yli kolme vuotta kestänyt jatkosota päättyi. Aselepo astui voimaan 4. syyskuuta. Välirauhansopimus allekirjoitettiin Moskovassa 19. syyskuuta 1944 ja lopullinen rauhansopimus solmittiin Pariisissa vuonna 1947.

Etelä-Pohjanmaan Reserviläispiirit ovat vuosittain käyneet paikallisyhdistysten avustuksella laskemassa seppeleen jatkosodan päättymisen muistopäivänä 4. syyskuuta eri puolilla maakuntaa. Seppele lasketaan vuosittain aakkosjärjestyksessä eri paikkakunnille. Jatkosodan päättymisen 80-vuotis muistohetkeä kunnioitettiin 4. syyskuuta Lapuan Tuomiokirkon pihamaalla laskemalla seppele sankarihautausmaan enkelipatsaalle. Muistotilaisuus toteutettiin yhteistyössä Lapuan seurakunnan, Lapuan reserviläisyhdistysten ja Etelä-Pohjanmaan reserviläispiirien kanssa.

Lapuan tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra Jussi Peräaho puhui kauniisti rauhasta, isänmaasta ja perinnetyöstä jota meidän jälkipolvien tulee kunnioittaa ja vaalia.

”Me kiitämme isänmaasta, me kiitämme edellisten sukupolvien työstä, me kiitämme niistä uhrauksista, joita on tehty Suomen itsenäisyyden puolesta. Ja me myös kiitämme Jumalan huolenpidosta ja siitä, että Hän on ollut meidän kanssamme vaiheissa mukana, varjelut ja johdattanut. Me kiitämme siitä ja luotamme siihen, että Jumalan huolenpito on meidän kanssamme tulevinakin vuosina ja vuosikymmeninä. On tärkeää, että me tunnemme vastuumme perinnönvaalimisesta, tunnemme vastuumme itsenäisyyden ylläpitämisestä ja tunnemme vastuun myös siitä, että muistamme olla kiitollisia ja  muistamme kääntyä hyvän Jumalamme puoleen.” -totesi kirkkoherra Jussi Peräaho kenttähartaudessaan.

”Rauha on se jota me pyydämme, rauha on se jota me vaalimme, sillä sitä me kaipaamme, että tulisimme toimeen toinen toistemme kanssa ja eläisimme rauhassa ja sovussa.” -kirkkoherra Peräaho jatkoi Lapuan tuomiokirkon pihamaalla, samana päivänä, kun aseet vihdoin vaikenivat rintamalla tasan 80 vuotta aikaisemmin.

Epätoivon ja kaaoksen hallitessa maailmaa toivoisi kuulevansa uutisointeja rauhasta. Kirkkoherran puhe vakuutti uskomaan, että ihmisen sotaisuuden vuoksi ei kannata menettää toivoaan. Sotia on aina ollut koko ihmiskunnan historian ajan. Sotien jälkeen tulee kuitenkin aina rauha.

Toivotaan, että saisimme kuulla uutisia maailmanrauhasta mahdollisimman pian.

Jani Syvänen
Toiminnanjohtaja
Etelä-Pohjanmaan Reserviläispiirit

Videokooste muistohetkestä on katsottavissa tästä:

Seinäjoen Jouppilanvuoren Korsuaukiolla laulettiin sunnuntaina 18.8.2024 Isänmaallisia lauluja ja virsiä noin puolen sadan hengen voimin. Iltapäivä aloitettiin Seinäjoen seudun Sotilaskotiyhdistyksen järjestämillä munkkikahveilla ja juonnon ja esilaulun hoiti tuttuun tyyliin Heikki Koivisto.

Säestyksestä vastasi vanhalla sota-ajan matkaharmonilla Seinäjoen seurakunnan kanttori Johanna Ojala-Haapala ja äänentoistosta vastasi seurakunnan vahtimestari Jarno Kahila. Päätöshartauden piti kirkkoherra Ari Auranen.

Ennen säestyksen alkua kanttori Johanna Ojala-Haapala kertoi matkaharmonien käytöstä sota-aikana ja niiden helposta huollettavuudesta sekä niiden värityksista eri puolustushaaroissa.

Aluksi laulettiin virsi 173 Ilmoita Herramme voimasi meille. Virsi on toisinto Kuortaneelta ja se on Etelä-Pohjalaisten reserviläisten nimikkovirsi. Toisena virtenä laulettiin Suvivirsi. Virsi on alunperin Ruotsalainen, sanoittaja epävarma. Virsi lauletaan erityisesti kouluissa lukuvuoden päättyessä.

Seuraavana oli vuorossa Isänmaallisia lauluja, joista ensimmäisenä tuttuakin tutumpi
Sillanpään marssilaulu: säv. Aimo Mustonen, sanat F.E. Sillanpää. Laulun synnystä seuraavaa: Sillanpää kirjoitti pojalleen yh:n aikana vuonna 1939 Suomen Kuvalehdessä runon otsikolla ”tervehdys pojalleni ylimääräisiin” Suomen Kuvalehti julkaisi runosta sävellyskilpailun, jonka voitti tuntematon mainospäällikkö Aimo Mustonen. Kappaleesta tuli suosittu ja tutkimuksen mukaan sillä nostettiin taisteluhenkeä joka vastasi arvion mukaan yhtä divisioonaa sotilaita. Laulu oli suosittu myös kotirintamalla ja on myös Suomen sotaveteraaniliiton kunniamarssi.

Kotimaani ompi Suomi laulettiin seuraavana lauluna. Kappaleen on säveltänyt ja sanoittanut Jooseppi Riippa, amerikansuomalainen pappisopiskelija, joka menehtyi
salamaniskussa kirkossa alle 30 vuotiaana. Kappale on amerikansuomalaisille edelleen kuin kansallislaulu. Seuraavana vuorossa oli Pienet kukkivat kummut: Tunteellisen, talvisodan aikaisen laulun tekijä on melko tuntemattomaksi jäänyt säveltäjä/sanoittaja Ragnar Nyholm. Kaikille niin tutun Vartiossa on säveltänyt Lassi Utsjoki, toimittaja Jyväskylästä. Laulun on sanoittanut vain 16 vuotiaana Elli Tuomisto. Viimeisenä Isänmaallisena lauluna laulettiin Muistoja Pohjolasta. Kappaleen on säveltänyt Sam Sihvo ja sanoittanut R.R. Ryynänen. Kappale on suosittu sotilasmarssisovitus, jonka jääkäri Sihvo sävelsi Lockstedtin leirillä 1915.

Sitten oli taas virsien vuoro, jonka aloitti Taipaleen virsi 310. Virsi on toisinto Lapualta, sanat Wilhelmi Malmivaara. Veisattiin usein Kannaksella Matti Laurilan joukoissa. Esimerkiksi vastahyökkäykseen lähdettäessä – kun tiedettiin etteivät kaikki palaa – haettiin turvaa ja johdatusta. Virsi lauletaan vuosittain Taipale-Vuosalmi patsaalla 13.3 Talvisodan päättymisen muistotilaisuudessa. Seuraavana virsi 577 Sun kätes Herra voimakkaan. Virsi on jo keskiajalta, sanat J.L. Runeberg/Wäinö Havas. Kymmenentenä lauluna veisattiin virsi 574 On kaunis synnyinmaamme: Virren on säveltänyt Toivo Kuula, joka menehtyi Viipurissa jääkärien kanssa käydyn tappelun seurauksena vain 34 vuotiaana. Uudistetut sanat Wäinö Havas, joka kaatui kompppanianpäällikkönä Suojärvellä jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941 ainoana kansanedustajana. Hänen ei olisi kansanedustajana edes tarvinnut lähteä, mutta halusi runonsa mukaisesti: ”Sun äitis ja veljies tähden, minut kutsuvi isänmaa”.

Uudemman polven isänmaan virtenä veisattiin virsi 581 Kiitos Jumalamme, kun annoit kauniin maan. Virren on säveltänyt ja sanoittanut Pekka Simojoki. Seuraavana oli vuorossa virsi 584 Siunaa ja varjele meitä. Virrestä käytetään myös nimeä Suomalainen rukous. Virren on säveltäny Taneli Kuusisto ja sanoittanut Uuno Kailas. Uuno Kailas runoili ko. sanat jo vuonna 1931. Taneli Kuusiston sävellys on vuodelta 1939. Laulu esitettiin ensi kerran Messuhallissa 25. marraskuuta 1939 Helsingin yhtyneiden suomalaisten kirkkokuorojen laulamana ja Taneli Kuusiston johtamana. Viiden päivän päästä alkoi talvisota.

Päätöshartauden kirkkoherra Ari Auranen aloitti kertomalla aiemmin päivällä hänen ja Heikki Koiviston käynnistä Kivipuron palvelukeskuksessa tapaamassa sotaveteraaneja. Hän kertoi tavanneensa ja jutelleen yhden 91-vuotiaan asiakkaan kanssa ja ihmetelleen tämän hyvää muistiaan hänen tarinoidessa ajatuksistaan ja tunnoista, millaisia ne olivat silloin kun kutsu kävi ja hänen vastuuvuoronsa tuli. Tähän päivään liittyen hän toi esille perinnön vaalimisen merkityksen, johon myös tämän hetkinen Isänmaallisten laulujen ja virsien laulaminen pohjautuu. Ne kuljettavat mukanaan sitä arvokasta perintöä koka onkin kulkenut sukupolvelta toiselle. Ne muistuttavat ettemme ole yksin vaan olemme osa sitä pitkää ketjua ja erityisesti nuoret ovat tärkeä osa tätä ketjua. Laulaessamme näitä lauluja, veisatessamme näitä virsiä, muistamme samalla niitä sukupolvia, jotka rakensivat maamme ja puolustivat sen vapautta.

Päätösvirtenä veisattiin virsi 462 Soi Kunniaksi Luojan. Virsi on Jean Sibeliuksen säveltämä ja sen ovat sanoittaneet säkeistöjen 1 ja 2 osalta Aukusti Waldemar Koskimies ja säkeistön 3 osalta Ilta Koskimies.

Timo Sysilampi
Seinäjoen Reserviläiset