Artikkeli

Ylihärmän reserviläisille tuli heinäkuun alkupuolella tilaisuus jo pari vuotta puheen asteelle jääneelle ajatukselle, käydä ampumassa Lapualla uudella kilometrin radalla. Tämä tilaisuus tuli, kun Lapuan ampumaratayhdistys kutsui Valkjärven Janin kokeilemaan ampumaan muutamine työkavereineen kyseiselle radalle kiitoksena Janin Skaalan ylijäämävarastoista ampumaratayhdistykselle neuvottelemista ovista.

Aikataulu ja muista syistä johtuen osallistujia ei kovasti kertynyt ja koska Jani Valkjärvi oli myös Ylihärmän yhdistyksen jäsen, saimme täydentää porukan. Tuo osallistujamäärä oli rajattu n. kymmeneen, jotta toiminta radalla olisi jouhevaa, kun ammuttiin kahdella ”lajinmukaisella” laina-aseella.

Radalle oli myös kutsuttu ”perähän kattojaksi” lajia harrastava Jani Näykki ja Ylihärmän omasta yhdistyksestähän löytyi lajia harrastava Vesa Mehtälä. Aseina käytössämme oli Tikka T3x Tac A1 6,5 Creedmoor ja päällä Leubold Mark 4HD 6-24×52 optiikka, sekä Tikka T3 Varmint 308 CTR:n alaraudalla ja päällä Delta Optical Javelin ffp 4,5-30×56 optiikka. Tuossa Varmintissa oli lisäksi GRS Bercerk tukki. CTR:n alarauta mahdollisti pitemmän latauspituuden lippaaseen ja 10 patruunan lippaan. Tactical versiossa käytettiin äänenvaimenninta ja Varmintissa oli TRG suujarru. Molemmissa aseissa oli etutukissa bipodi. Perän alla käytettiin oman käden lisäksi tukityynyä. Kalusto oli siis viimeisen päälle. Creedmoor kaliiberissa käytettiin ihan Lapuan 8g luodin tehdaslatausta ja 308:ssa 10g scenar L luotia itseladattuna.

Lajin harrastajat kohdistivat aluksi aseet muutamalla laukauksella, elikkä omaa ”matikkapäätä” ei tarvinnut ballistiikan suhteen käyttää missä vaiheessa matkan kasvaessa, vaan päästiin ns. valmiiseen pöytään. Ampumamatkoina olivat 300m, 600m ja 1000m, maalien ollessa rautalevyjä. Maalit roikkuivat kumihenkselien varassa. Maalien koko alkaen lyhimmällä matkalla 30cm x 30cm ja kilometrin matkalla se oli 1m x 1m.

Ammunta aloitettiin 300 metristä ja aina kun ”pleitti” kilahti ja heilahti, niin ampujaa vaihdettiin. Näin edettiin kilometriä kohti. Laukausten osumat näki ja kuuli hyvin vielä tuohon 600 metriin, kun taulu heilui osumasta. Kilometrissä vaati sitten jo vieressä olevan tähystäjän kaukoputki havaintoa osumasta ja sen myös kuulivat ne, joilla oli kuulevat kuulosuojaimet. Kilometrin matkalla luoti kävi 5.2 metrin korkeudella.

Ampujalle jäi tehtäväksi mahdollisimman hyvä laukaisu ja tuuliraon seuraaminen. Jonkin verran pyörivää tuulta oli ajoittain, viirin ollessa vaakatasossa tai 45 asteen kulmassa tai roikkuen ala-asennossa. Loppupuolella ammuntaa tuuli loppui lähes kokonaan. Lähes kaikki ampujat olivat toki tottuneita ampujia ja monella aikaisempi kokemus riitti 300m matkaan, silti kaikki olivat varmastikin yllättyneitä siitä miten hyvin homma pelitti. Ohilaukauksia koko illan aikana ei montaa tullut. Jokainen osallistuja ampui n. 10 laukausta. Laukauksia ammuttiin noille pitemmille matkoille 2-3 laukauksen putkissa ja vaihdettiin miestä. Tuolta kilometriltä ammuttiin vielä 80cm kokoiseen ”puhtaaseen” maaliinkin, jotta osumien tulkinta helpottuisi. Välillä jäähdyteltiin piippujakin.

Aseitten eroista ampumatuntuman suhteen voisi sanoa, että rekyyli oli tietysti 6,5 Creedmoor kaliiberissa miellyttävämpi kuin 308:ssa ja siihen vaikutti varmasti tuo äänenvaimenninkin. Molemmilla aseilla napa sai kyytiä ja oli ilo ampua. Kaikki saivat kokeilla myös molempia aseita. Itselle ehkä tuon tactical version mitat sopivat paremmin ja sen vuoksi istui paremmin omaan kroppaan ja teki äkkiseltään ammunnasta helpompaa.

Piippujen jäähdytysten aikana Yliketolan Jukka järjesti ampujille makkaranpaisto- ja juomatauon, joka tulikin tarpeen, koska monikin oli tullut paikalle suoraan töistäpäin. Siinä samalla saatiin vaihtaa ajatuksia ammunnasta ja kaikkien naamasta näkyi tyytyväisyys päivän onnistumisesta.

Lopuksi Lapuan ampumaratayhdistyksen puheenjohtaja Juhani Hänninen kierrätti osallistujia vielä muilla Kivimäen ampumarata-alueen valmistuvilla radoilla. Näistä radoista pistooli- ja hirviradalla ammutaan kolmatta vuotta, 100 m luodikkoradalla toista vuotta, eli valmistumassa parasta aikaa on vain 22 cal 50 m liikkuvan maalin rata. Haulikkoradallekin on jo paikka katsottuna. Nuo valmistuvat ratakokonaisuudet ovat varmasti merkittävä lisä ampujien tarpeisiin Etelä-Pohjanmaalla.

Mukana ampumassa ollut

Veli-Matti Keskinen
Lakeuden Maanpuolustajan toimituskunta

Kesälomalla tuli käytyä Tallinnan vanhassakaupungissa. Siellä kulkiessa tuntuu kuin tekisi aikamatkan menneisyyteen. Keskiaikaiset kujat ja vanhat rakennukset kertovat pitkästä historiasta, mutta yksi vierailukohde pysäytti aivan eri tavalla. Se oli Pagarinkadun entinen KGB:n tutkintavankila.

Sellit ja kertomukset siellä kuulustelluista vangeista toivat heti mieleeni Härmän Kylpylässä 1990-luvun alussa kuntoutuksessa vierailleet soomenpojat. He olivat päässeet ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin vapaasti Suomeen, mutta silti monesta huomasi, että varovaisuus oli jäänyt elämään.

Muistan erityisesti kertomuksen siitä, kun toinen soomenpoikien kuntoutusryhmä saapui Härmään. Yksi heistä epäili, että ensimmäisen ryhmän mukana oli ollut KGB:n väkeä selvittämässä, voidaanko soomenpoikia ylipäätään päästää Suomeen. Silloin ajatus tuntui ehkä hieman erikoiselta.

Nyt ymmärrän sen aivan eri tavalla. Kun sain tietää, että Pagarinkadun KGB:n tutkintavankila oli käytössä aina vuoteen 1991 saakka, en ihmettele heidän epäluuloaan enää lainkaan. Moni heistä oli kokenut juuri siellä kuulustelut ennen matkaa Patarein vankilaan ja edelleen Siperian vankileireille. Sellaisista kokemuksista jää jälki koko loppuelämäksi.

Yksi näistä miehistä oli vänrikki Eduard Miller, jonka kertomus kuvaa pysäyttävällä tavalla soomenpoikien kohtaloa.

Miller vangittiin joulukuussa 1944, ja kuulustelut käytiin Pagarinkadun KGB:n tutkintavankilassa. Ahtaaseen selliin oli suljettu 17 miestä pelkissä alusvaatteissaan. Ilma oli vähissä, ruokaa annettiin kerran päivässä niukasti ja kuulustelut jatkuivat öisin, usein pahoinpitelyjen saattelemina.

Kuukauden kuluttua hänet siirrettiin Tallinnan Patarein vankilaan. Kahdelletoista vangille tarkoitettuun selliin oli ahdettu 72 miestä. Yöllä oli nukuttava kyljellään, sillä kääntyminen ei ollut mahdollista. Kuuden kuukauden jälkeen sotatribunaali tuomitsi Millerin kymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön ja lisäksi viideksi vuodeksi karkotukseen.

Matka jatkui Vasalemman kalkkikivilouhoksen kautta elokuussa 1947 kohti Siperiaa. Pitkä junamatka tehtiin suljetuissa karjavaunuissa. Vangeille annettiin juotavaksi Amurjoesta otettua saastunutta vettä, minkä seurauksena monet sairastuivat punatautiin.

Kolyman vankileirillä odottivat vieläkin ankarammat olosuhteet. Yli 12 000 kilometrin päässä Virosta sijaitsevalla leirillä oli yli 10 000 vankia. Työpäivät kestivät 12 tuntia, ravintona oli käytännössä pelkkää laihaa keittoa ja leivän määrä riippui tehdyn työn määrästä. Aliravitsemuksen vuoksi Millerin paino putosi 40 kiloon. Eräänä päivänä hän kaatui uupuneena työmatkalla. Leirin sääntöjen mukaan kaatunutta vankia ei saanut auttaa, vaan hänet oli jätettävä siihen. Onnekseen Millerin makuulavakaveri rikkoi sääntöä ja auttoi hänet takaisin leirille, mikä todennäköisesti pelasti hänen henkensä.

Eduard Miller selvisi hengissä suoritettuaan koko kymmenen vuoden rangaistuksensa.

Kolyman leirijärjestelmään arvioidaan kuljetetun sen toiminta-aikana noin kahdeksan miljoonaa vankia. Virolaisia oli heidän joukossaan arviolta 6 000–8 000, joista vain noin 8–12 prosenttia selvisi hengissä.

Myös soomenpoikien kohtalo oli raskas. Taisteluissa Suomessa, Virossa ja muualla kaatui 336 soomenpoikaa. Vankileireille joutui 472, joista 103 menehtyi. Metsäveljinä taisteli 105, joista 57 kaatui. Turvallisuuselimet ampuivat 70 soomenpoikaa, joista 19 teloitettiin. Sotavangeiksi joutui 78, työkomppanioihin määrättiin 76, Siperiaan karkotettiin 12 ja Puna-armeijaan pakotettiin 70 soomenpoikaa. Lisäksi 112 soomenpojan kohtalo on jäänyt tuntemattomaksi.

Tilastot kertovat karua kieltään. Arvioiden mukaan joka kuudes soomenpoika menetti henkensä sodassa, teloituksissa tai Neuvostoliiton vankileireillä.

Monille eloonjääneille vuosikymmeniä kestänyt vaikeneminen päättyi vasta Viron itsenäistyttyä. 1991 käynnistettiin valtakunnallinen keräys, jonka tavoitteena oli tuoda Viron ja Inkerin veteraaneja kuntoutukseen Suomeen.

Hankkeen taustalla olivat erityisesti LC Kauhava ja sen aktiiviset jäsenet. Lions-klubi keräsi varoja, kokosi kuntoutusryhmät Virossa ja järjesti heidän matkansa Härmän Kylpylään. Hankkeen keskeisenä vetäjänä toimi Martti Mansikkamäki.

Kun keräys päättyi 31.12.1991, sen kokonaistuotto oli 2,6 miljoonaa markkaa. Ensimmäinen 12 virolaisen veteraanin kuntoutusryhmä saapui Härmän Kylpylään huhtikuussa 1992. Jo saman vuoden loppuun mennessä kuntoutuksessa oli käynyt 300 veteraania. Vuoden 1994 loppuun mennessä kuntoutukseen oli osallistunut yhteensä 647 veteraania, pääasiassa Virosta, sillä Venäjän alueella asuneita veteraaneja oli vaikea tavoittaa.

Monelle soomenpojalle vierailu oli ensimmäinen matka vapaaseen Suomeen sitten sodan. Härmässä he saattoivat tavata vanhoja aseveljiään, kertoa kokemuksistaan ja huomata, että pelolle ei enää ollut syytä. Tallinnan Pagarinkadun sellit ja Härmän Kylpylä muodostavat saman tarinan kaksi ääripäätä. Toinen kertoo vainosta ja vankeudesta, toinen vapaudesta, kohtaamisesta ja siitä, ettei soomenpoikien uhrauksia ole unohdettu.

Mika Mäki
Puheenjohtaja
Lakeuden Maanpuolustajain Tuki ry

Jurvan Reserviläiset ry kutsui kaikki jäsenensä kera avecin 4. kesäkuuta Lounasravintola Kotoosaan. Tilaisuuden järjestämisen tarkoitus oli alun perin se, että yhdistyksessä on jäseniä, jotka maksavat jäsenmaksua, mutta eivät osallistu mihinkään toimintaan. Nyt on mahdollisuus saada rahoilleen vastinetta. Kenelle ei kahvi ja mustikkapiirakka maistuisi.

Puheenjohtaja Timo Laiteenmäki kertoi historiaa yhdistyksen perustamisesta. Perustamiskokous on pidetty 20.10.1958 ja yhdistys rekisteröity 13.11.1959. Jäsenmaksuksi oli määrätty tuolloin 200mk ja vuonna 1960 jäsenmaksun määrä oli 800mk. Tämä tieto olikin monelle uutta. Muutaman vuoden kuluttua onkin isot 70-vuotisjuhlat.

Luento jatkui tämänhetkisestä tilanteesta. Etelä-Pohjanmaan Reserviläispiiri palkitsi yhdistyksen vuoden yhdistyksenä alle 100 jäsenen sarjassa. Tämä huomionosoitus motivoi tekemään asioita jatkossakin hyvin. Aktiiviset jäsenet ja johtoryhmä on hienosti tehnyt jäsenhankintaa. Puolessa vuodessa on saatu yksi jäsen per kuukausi lisää. Tämä on ehdottomasti hieno saavutus, koska Jurvan asukasluku on noin 4000 henkeä ja yhdistyksen jäsenmäärä on 80. Se on suhteessa suuri luku verrattuna isoihinkin paikkakuntiin, joiden asukasluku on kymmeniä tuhansia. Rento ilmapiiri, vapaaehtoisesti tekeminen ja halu jatkaa perinteitä on se syy, miksi jäseniä tulee Jurvaan myös muilta paikkakunnilta. Myös säännölliset ampumaharjoitukset, sekä kurssit vetää porukkaa paikalle.

MPK:n kanssa yhteistyönä pidettävät kivääri ja pistooli ammunnan peruskurssit ovat olleet joka kerta täynnä.

Kutsuvieraana puhumaan oli saatu kansanedustaja Juha Mäenpää. Hän kertoi historiaa Puolustusvoimain lippujuhlan päivän 4. kesäkuuta synnystä ja miten se muuttui vuosien varrella. Lisäksi hän kertoi omasta työskentelystä eduskunnassa, ja siitä kuinka on pitänyt aina reserviläisten puolia. Ja siitä, ettei reserviläisten ja ampumaharrastajien elämä ei vaikeutuisi huonoilla lakipäätöksillä on ollut isosti työn alla. Esimerkiksi lyijykiellon vaikutus ammuntaharrastukseen. Paikallaolijat saivat esittää mitä tahansa kysymyksiä. Eritoten Suomen varautuminen ja droonit puhututtivat.

Luovutimme Mäenpäälle Jurvan Reserviläisten standaarin muistoksi käynnistä. Hän oli erittäin otettu standaarista, koska hänen omat elämänvaiheet liittyvät myös vahvasti Jurvaan. ”Tämä menee ehdottomasti eduskuntaan näytille. Hieno standaari Jurvan vaakunalla” -totesi edustaja Mäenpää.

Lopuksi puheenjohtaja luovutti Etelä-Pohjanmaan Reserviupseeripiirin ja Reserviläispiirin ansiomitalit, sekä kunniakirjat. Sanna Pikkalalle, Arto Öystille, Sauli Hakalalle ja Markku Laiteenmäelle. Markku Laiteenmäki sai piirien ansiomitalin numeroituna, numerolla 26.

Timo Laiteenmäki
Puheenjohtaja
Jurvan Reserviläiset