Artikkeli

Linja-auto kohti Pohjois-Karjalaan lähti Isostakyröstä varhain perjantaiaamulla 12.7.2024. Kaikilla oli jo mielessä kauniit karjalaiset maisemat ja vakavampaa asiana mielessä oli jatkosodan tapahtumat kesällä 1941. Matkalle lähti reilut 40 sotahistoriasta kiinnostunutta osoittamaan kunnioitusta jatkosodan aikana käydyn Kuivalaisen kukkulan taistelun muistolle.

Tässä taistelussa kaatui 49 ja haavoittui 115 sotilasta lähinnä Kyrönmaan kunnista. Isonkyrön perinneyhdistyksen järjestämälle matkalle osallistui väkeä Isostakyröstä, Vähästäkyröstä, Ylistarosta ja Laihialta. Vakavasta aiheesta huolimatta, tunnelma linja-autossa oli korkealla. Veteraanikirjoja luettiin ja kertailtiin taistelujen tapahtumia. Viitasaarella pysähdyttiin ensimmäisen kerran kahvittelemaan ja sitten jatkettiin matkaa. Siilinjärvellä seurasi lounas ja noin tunnin tauon jälkeen matka jatkui kohti Kiteetä. Pitkä matka taittui kuljettajamme Mauno Hölsön varmoissa käsissä.

Mikä Kuivalaisen kukkula taistelu?

Matkalle allekirjoittanut toi mukanaan DVD:n, jossa oli Yle TV2-dokumentti, jonka tein yhdessä toimittaja Elina Kaakisen kanssa Kuivalaisen kukkulasta vuonna 2003. Katsoimme itse ohjelman lisäksi sen raakamateriaalia, jossa olimme rajavyöhykkeellä. Kuva oli Venäjän puolelta rajaa, jossa kävelimme taistelumaastossa vähä- ja isokyröläisten hyökkäysuran läpi. Tämä avasi monelle ensimmäistä kertaa sellaisen tosi asian, että kuinka vaikeasta maastosta oli loppujen lopuksi kysymys. Tunnettu tosiasiahan on, että koko eteläpohjalaisen 19. divisioonan hyökkäys oli ongelmissa heinäkuussa 1941 ja sen tappiot olivat koko Suomen kenttäarmeijan kovimmat. Yksi syy oli vaikea, peitteinen ja mäkinen maasto. Tärkein syy ongelmiin lienee ollut kuitenkin divisioonan johdon huono johtaminen ja surkea yhteishenki.

Kuivalaisen kukkulan taistelu käytiin Kiteellä 12.-13.7.1941. Se oli raju tulikaste heti sodan alussa iso- ja vähäkyröläisille. Vähänkyrön komppania hyökkäsi 12.7. menettäen kaatuneina 16 ja haavoittuneina 30. Vähäkyröläiset menettivät samassa taistelussa myös isokyröläisen komppanianpäällikkönsä Kaarlo ”Kassu” Simojoen. Tappioista huolimatta pataljoonankomentaja Ratia sai käskynsä, ja isokyröläiset hyökkäsivät 13.7.1941. Hyökkäys vahvaa asemaa ja betonista bunkkeria vastaan oli mahdoton tehtävä. Isokyröläisiä kaatui 26 ja haavoittui 55. Kaatuneiden mukana oli isokyröläisten komppanianpäällikkö, luutnantti Osmo Helske. Helske oli kadettiupseeri, jonka Viljo Ratia toi mukanaan pataljoonaan.

Suurin virhe divisioonan tekemänä oli kyröläisten hyökkäyksessä se, että majuri Lilius ei kertonut kapteeni Ratialle, että hyökkäys oli tarkoitettu tukemaan eversti Laurilan hyökkäystä, ja että sen oli tarkoitus olla vain sitova hyökkäys. Viljo Ratia totesi Kuivalaisen kukkula -dokumentissa, että hän olisi hyökkäyttänyt joukkoja aivan eri tavalla, jos olisi tiennyt, että hyökkäys oli sitova. Nyt sinne hyökättiin kaksi kertaa väärin perustein. Kuivalaisen kukkulan taistelu on syystäkin haluttu muistaa pitäjissämme, koska taistelujen hinta oli alueellemme kova.

Kuivalaisen kukkulan muistotilaisuus

Iltapäivällä kaarroimme majapaikkamme hotelli Kiteenhovin pihaan. Kahvien jälkeen suuntasimme linja-autolla kohti Välivaaraa ja Kuivalaisen kukkulan taistelun muistomerkillä pidettävää kenttähartautta. Oli liikuttava nähdä se ihmispaljous, kun saavuimme kohteeseen. Kiteeläiset ottivat meidät lämpimästi vastaan.

Muistomerkillä isokyröläinen sotakamreeri Erkki Hölsö koordinoi ja komensi pohjalaiset kunniavartiomiehet ja liput paikoilleen taidolla. Kenttähartauden ja ehtoollisen meille toimittivat Kiteen kirkkoherra Markku Komulainen ja Kontiolahden seurakuntapastori Aimo Sinkkonen. Komulainen totesi puheessaan osuvasti, että Kuivalaisen kukkula oli todellinen Pätsinmäki, joka onkin kukkulan virallinen nimi.

– Olemme tänään paikalla, jossa 83 vuotta sitten kyrönmaalaiset miehet kamppailivat elämästä ja kuolemasta. Tasan päivälleen ensimmäisessä aallossa kaatui vähäkyröläisiä ja seuraavana iltana isokyröläisiä. Kuivalaisen kukkula oli todellinen Pätsinmäki, joka oli kukkulan virallinen nimi, näille miehille tuona päivänä, jotka antoivat suurimman uhrin, mitä ihminen voi antaa. Jo sotaan lähtiessä ja viimeistään tällä kentällä oli kaikki inhimillinen karissut elämästä, Komulainen totesi.

Seuraavaksi muistomerkille laskettiin havuseppele ja Kiteen reserviläiset ampuivat pystykorva-kivääreillä kunnianlaukaukset paukkupanoksin. Kiväärien laukaukset kajahtivat kuuluvasti ja komeasti Kuivalaisen maisemissa. Isonkyrön kunnan puheenvuoron piti kunnallisneuvos Jaakko Pukkinen.

– Asetukkaamme näillä paikoilla taistelleiden asemaan edes hetkeksi ja miettikäämme, millaisia kokemuksia tai uhrauksia he tekivät, jotta meillä nyt on näin hyvät oltavat. Toki on myönnettävä, että samankaltaisiin ajatuksiin me emme edes pysty asettumaan Aika on toinen. Sodat ja niiden kokemukset tulivat viime vuosikymmeninä erityisesti tiettyinä päivinä esiin. Monet ovat ne koskettavat ajatukset sotien ajasta 1939-1945 ja miltä sota näytti ja tuntui aikuisten ja lasten silmin kotona Isossakyrössä tai täällä Kiteellä.

Jaakko Pukkinen pohti pohti puheessaan Suomen puolustuksen tilannetta. Asiat eivät ole enää paikallisia. Elämme globaalissa maailmassa, jossa kaikki on lähellä, niin Kiteellä kuin Isossakyrössä. Viime sodissa ja vaaran vuosina varmistettiin, että Suomi säilytti itsenäisyytensä, hallitusmuotonsa, uskontonsa, kulttuurinsa ja vapautensa.

– Tasavallan edellisen presidentin sanoin; ”Me kiitämme, me kunnioitamme, me muistamme” sodanajan sukupolvea velvollisuuden täyttämisestä, vapaudesta ja vastuusta, sukupolvesta, joka uskoi tulevaan ja rakensi valtavan tuhon jäljiltä hyvinvointimme. Lämpimät kiitokseni Isonkyrön kunnan, kyrönmaalaisten ja meidän kaikkien puolesta Kiteen kaupungille, Kiteen seurakunnalle, kiteeläisille aktiiveille ja kaikille Kuivalaisen Kukkulan taistelun historian kerääjille ja muistomerkin tekijöille! Meille on annettu tehtävä: Himmetä ei muistot koskaan saa! Rauhallista oloa ja Jumalan siunausta!

Kiteen kaupungin puheenvuoron kävi pitämässä sivistysjohtaja Matias Valoaho. – Kiteelle on viime vuosikymmenien aikana noussut useita muistomerkkejä, joilla kunnioitetaan nimenomaan pohjalaisten Suomen eteen tekemiä uhrauksia. Tämä kuvastaa hyvin meidän suomalaisten vahvuutta. Monissa puheissa ja tilastoissa Suomi ja Suomen kartta jaetaan keskeltä kahtia. Itään ja länteen. Todellisuudessa pärjäämme vain yhteistyöllä. Isoja historian tapahtumia sijoittuu tänne Kiteen vastaiselle rajalle, mutta toimijana näissä historian tapahtumissa ovat olleet nuoret miehet ympäri Suomea – Kuivalaisen kukkulan taisteluissa päävastuun kantoivat kyrönmaalaiset nuoret miehet. Uhraukset noina kahtena heinäkuun päivänä 1941 olivat suuret. Kuivalaisen kukkulan taisteluissa kaatui tai haavoittui lähes 200 miestä. Taistelu on varmasti koskettanut jokaista taloa ja jokaista sukua Kyrönmaalla.

JR 37 tykkikomppanian muistomerkin infotaulun paljastus

Perjantaipäivän päätteeksi siirryimme muutaman sadan metrin päähän, Kaalimaan talon pihapiiriin, missä sijaitsee JR 37 tykkikomppanian muistomerkki.

Tällä paikalla kaatui kolme alahärmäläistä, yhtenä heistä kersantti Eero Alanen. Hänen poikansa Pentti Alanen ja muita Alasen sukulaisia laskivat nyt havuseppeleen muistomerkille. Tälläkin muistomerkillä Kiteen reserviläiset ampuivat pystykorvakivääreillä kunnianlaukaukset paukkupanoksin.

Muistomerkillä paljastettiin uusi infotaulu ja paljastus puheen piti tuore sotakamreeri Timo Päivinen Kiteeltä. Hän kertasi tapahtumia, jossa nämä alahärmäläiset miehet kaatuivat tukiessaan isokyröläisten hyökkäystä.

– 13. heinäkuuta 1941 yksi tykkiryhmä siirrettiin Välivaaraan (tälle paikalle) tukemaan hyökkäystä joukkueen varajohtajan kersantti Eero Alasen johdolla. Ryhmän tehtävänä oli tuhota noin kilometrin päässä Kuivalaisen kukkulalla olleet pesäkkeet, jotka oli todettu edellisen hyökkäyksen yhteydessä.

Ryhmä ehti ampua Kuivalaisen kukkulan kohteisiin yhteensä 17 laukausta, ennen kuin vihollinen vastasi tulitukseen kranaatinheittimillä. Tykkimiehistö suojautui poteroihin. Vihollisen keskityksen ensimmäiset kranaatit olivat osuneet aivan tykin vierelle.

Keskityksen päätyttyä todettiin tykin tuhoutuneen ja kolmen miehen kaatuneen. Surmansa saivat joukkueen varajohtaja kersantti Eero Alanen sekä panssarijääkärit Matti Niemi ja Pauli Titola. He olivat jääneet oman ammunnan jälkeen keräämään tykin hylsyjä.

Puheen päätteeksi Alasten suvun omaiset ja Vuokko Kostamo suorittivat Info-taulun paljastamisen.

Seuraavan puheenvuoron piti Isonkyrön asemiesmuseon puheenjohtaja Juha Savinainen:

”- Kauhavalla huhtikuulla 1941perustetun panssaritorjunta komppanian kaksi tykkiryhmää alistettiin V. Ratian II/JR37 käyttöön torjumaan mahdollisesti Sortavalan suunnasta tulevia venäläisiä panssareita vastaan. Heinäkuun 7.7.1944 he saivat käskyn siirtyä asemiin. 1. pst-ryhmä tälle paikalle ja 2. pst-ryhmä puolitoista kilometriä taaemmaksi. Luin 1. ryhmän tähystäjän kertomuksen venäläisten kranaatti keskityksessä tällä paikalla kaatuneista tykkikomppanian 1. ryhmän miehistä. Luettuani aikoinaan tästä, alkoi minulla saman tien minulla selvitystyö, yhdessä Kiteeläisen Timo Päivisen kanssa.

Tällä paikalla kaatuneet miehet olivat ensimmäiset pohjalaiset jatkosodan sankarivainajat, jotka ovat kaatuneet nykyisen Suomen puolella. Paikka on saanut muistomerkin ja opastaulun, muistuttamaan jälkipolvia sodassa menehtyneitä. Toivon kun käytte Kiteellä, vierailkaa näillä muistomerkeillä, joita on kuusi täällä Kiteen alueella.”

Tämän jälkeen Timo Päivinen luovutti info-taulun kopion Pentti Alaselle, joka kertoi sen menevän Alahärmän asemiesmuseon seinälle. Juha Savinainen luovutti vielä Isonkyrön asemiesmuseon puolesta hevosenkengät Pentti Alaselle, Vuokko Kostamolle, seurakuntapastori Aimo Sinkkoselle, Kiteen reserviläisten puheenjohtajalle Mika Matikaiselle ja Pekka Hurskaiselle.

Allekirjoittanut toi terveiset Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistyksen Isonkyrön paikallistoimikunnalta. Luovutimme Kaalimaan talon emännälle yhdistyksemme kahvimukin ja isännälle yhdistyksemme puukon. Muistutin puukon olevan meille pohjalaisille tärkeä jo historiastakin ja sen olevan usein tärkeä kantajalleen.

Kävellessämme linja-autolle, allekirjoittaneen luo tuli mies, joka esittäytyi Kuivalaiseksi. Hän oli keskustellut jo matkaseurueemme jäsenten kanssa ja hänen tarinansa oli mielenkiintoinen. Hänen isoisänsä oli sattumoisin isäntänä Kuivalaisen talossa, joka sijaitsi Pätsimäellä. Tämä talo oli juuri näiden Kuivalaisen taistelujen keskipisteessä. Tämän talon pihapiirissä oli se bunkkeri, jonka ympäristössä Neuvostoliiton sotilaat taistelivat Kyrönmaan pataljoonaa vastaan. Talon nimen mukaan taistelu on myös nimetty. Tämä Kuivalainen asuu nykyään Kanadassa ja oli sattumoisin käymässä koti-Suomessa Kiteellä, kun kuuli meidän kyröläisten olevan paikalla. Hän halusi tulla tervehtimään. Siinä taisi olla pala kurkussa yhdellä sun toisella. Usein tietämättämme meitä ihmisiä yhdistää meille tutut asiat ja näin sattumalta me törmäämme toisiimme. Tunnepitoisten tilaisuuksien päätyttyä hyppäsimme linja-autoon ja lähdimme majoitukselle lepäämään yön yli.

Kiteen uusi näyttelykeskus ja Nightwish Story -näyttely

Lauantaina aamupäivällä tutustuimme Kiteen uuteen näyttelykeskukseen. Kyseessä oli vanha kauppakeskus, jonne oli sijoitettu muun muassa sotahistoriallinen perinnehuone ja näyttely Arabian astiakokoelmasta, Suomen suurin pienoisrautatie ja paljon muuta.

Kävimme katsastamassa myös keskuksen naapurissa olevan Nightwish Story –näyttelyn. Näyttelyssä meidän oppaanamme toimivan Kitee seuran puheenjohtaja Markku Hyvönen kertoi kuinka yhtye on edelleen oikeasti Kiteeläinen ja yksi merkittävimmistä veronmaksajista paikkakunnalla. Yhtye käyttää myös liiketoiminnassaan paikallisia palveluja ja yrityksiä, joten Nightwish on todella tärkeä Kiteen kaupungille ja sen asukkaille. Hyvä muistutus kaikille siitä, että kulttuuri voi olla merkittävä asia elinkeinoelämälle ja se Kiteellä tunnuttiin vahvasti ymmärtävän.

Vierailimme myös Kiteen ortodoksisessa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa, jossa meille kirkkoa esitteli Pyhän kirkon Isännöitsijä Markku Ylönen. Kiteen ortodoksinen kirkko oli varsin tuore tapaus, koska se oli rakennettu vuosituhannen alussa. Maisteri Ylönen kertoi meille suomalaiseen ortodoksien historiaa, joka oli ollut välillä koettelevaa, varsinkin Ruotsin vallan ajalla.

Aamupäivän ohjelman päätteeksi nautimme vielä Kiteen seurakunnan tarjoaman maittavan keittolounaan. Asiat joita näemme Kiteellä aamupäivän aikana, olivat näkemisen arvoisia. Kitee on varteenotettava vaihtoehto, kun pohtii kotimaanmatkailun kohdetta. Nähtävää riittää paljon.

19. divisioonan muistomerkkien tilaisuudet

Myöhemmin iltapäivällä matkasimme eteläpohjalaisen 19. divisioonan muille muistomerkeille (19. divisioonan, JR 58:n ja 19. divisioonan tykistöjoukkojen). Näissä laskimme kukkalaitteet perinteiden mukaisesti. Koko viikonlopun ajatuksissamme oli ollut 19. divisioonan koettelemukset heinäkuussa 1941. Mieleen hiipi myös eversti Laurilan epäasiallinen kohtelu JR 16 komentajana.

19. divisioonan muistomerkeiltä jatkoimme matkaa Valkeavaaraan, JR 16 -muistomerkin luo. Valkeavaarassa saimme tutustua Lasten Ekumeeniseen kirkkoon. Kirkon rakensi jo edesmennyt Teuvo Kostamo. Tunnelmallisessa lasten kirkossa isokyröläiset virittivät virren, joka raikui kauniisti karjalaisessa maisemassa.

Illalla kokoonnuimme Kiteen Rajakillan järjestämälle illalliselle kauniin Karjalan Pyhäjärven rannalle. Nautimme itäsuomalaista perinneruokaa rantakalaa – maittavaa kalakeittoa ilman perunoita. Allekirjoittaneelle mieleen hiipi ajatus, että karjalainen rantakala on pohjalaisen maitoperunan sukulainen ja tietynlainen vastakohtakin. Jos ne yhdistetään, saada perinteinen kalakeitto. Nämä ruokalajit ovat yhdessä ja erikseen erittäin hyviä.

Illallisen päätti puheenvuoro-osuudet. Paikallisen matkanjärjestäjän Timo Päivisen sanat lämmittävät meitä pohjalaisia. Meille on aina tullut sellainen olo, että olemme tervetulleita Kiteelle.

Allekirjoittanut Isonkyrön perinnetoimikunnan matkanjärjestäjänä kiitin kiteeläisiä heidän karjalaisesta vieraanvaraisuudestaan. Pohdin kuulijoille taistelumaastoja, joissa olimme viikonvaihteen aikana vierailleet. Ne nähdään nyt väreissä, omin silmin. Ne eivät ole mustavalkoisia TK-kuvia tai filmejä. Ne näkyvät meille nyt samalla tavalla kuin sodan kokeneet olivat ne nähneet. Se tuo ajatuksen sodasta lähelle. Sen kokivat ihan samanlaiset ihmiset kuin me, ilman valokuvien ja filmin etäännyttävää vaikutusta.

Juha Savinainen luovutti vielä Isonkyrön Asemiesmuseon puolesta hevosenkenkiä, jotka on valmistettu sotahevosen kunniaksi. Illan päätteeksi siirryimme majapaikkaamme, jossa vielä yhdessä katsoimme tallenteen Erkki Hölsön kamreerijuhlista kesäkuulta.

Vahvoissa tunnelmissa kotimatkalle

Sunnuntaiaamulla tutustuimme Kiteen kauniiseen kivikirkkoon ja laskimme kukkalaitteen eteläpohjalaisten sankarivainajien väliaikaisen leposijan muistomerkille. Opetusneuvos ja teologian tohtori Heikki Pirinen piti meille mieleenpainuvan puheen, jossa hän kertasi kiteeläisten kokemuksia sodan alkuvaiheesta. Pohjalaiset sotilaat olivat tulleet kiteeläisille tutuiksi, mutta kun taistelut alkoivat, heitä ei enää nähty. Matkan aikana kuulimme, kuinka Kiteenjärven vesi oli värjäytynyt punaiseksi, kun lotat pesivät kotiseutumme kaatuneiden ruumiita järven rannalla.

Näissä vaikuttavissa tunnelmissa lähdimme kotimatkalle. Joensuussa pysähdyimme jaloittelemaan bunkkerimuseon ympäristössä. Bunkkerimuseo on osa alunperin 1200 kilometrin Salpalinjaa. Tästä pienestä palasta on muodostettu museoalue. Tänne päätettiin palata joku päivä. Mahdollisesti kolme vuoden päästä.

Jaloittelun jälkeen lähdimme taas liikkeelle. Matkalla katsoimme Jorma Hakalan tekemän videon Kuivalaisen muistomerkin paljastustilaisuudesta vuodelta 2011. Huomasimme videon historian merkityksen myös siinä, että moni videolla esiintyneestä kyrönmaalaisesta on nyt jo poisnukkunut.

Kotona oltiin sunnuntaina alkuillasta, tyytyväisinä matkaan ja sen antiin. Olin matkanjohtajana ensimmäistä kertaa, mutta tähän tehtävään oli helppo ryhtyä, koska sotakamreerit Erkki Hölsö ja Timo Päivinen olivat hioneet matkaohjelmat kuntoon. Kiitos myös Antti Iivarille, joka oli myös ollut valmistelemassa tätä matkaa. Kiitos kuuluu myös Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistykselle, Isonkyrön perinnetoimikunnalle, Isonkyrön kunnalle, reserviupseereille, reserviläisille ja Asemiesmuseolle. Heidän tukensa mahdollisti matkan. Kiitos myös itse matkalle lähtijöille. Ilman teitä retki ei olisi onnistunut. Matka oli vaikuttava ja meillä oli kuitenkin hauskaa.

Kolmen vuoden kuluttua isokyröläiset tekevät taas retken Kiteelle. Ensikertalaisena voin suositella matkaa, myös nuoremmille polville. Perusteeksi sopivat hyvin Jaakko Pukkisen lausumat sanat Kiteellä, muistomerkin äärellä: “Asetukkaamme näillä paikoilla taistelleiden asemaan edes hetkeksi ja miettikäämme, millaisia kokemuksia tai uhrauksia he tekivät, jotta meillä nyt on näin hyvät oltavat.”

Himmetä ei muistot saa.

Juha Rinnekari
Matkanjohtaja
Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys, Isonkyrön toimikunta

Kuvat: Juha Rinnekari, Erkki Hölsö ja Kaj Lehto

Lähteet:
Yle-juttu: Teuvo Kostamo, 88, rakensi peräkylään pikkuruisen lastenkirkon – vieraskirjassa on jo yli 5 000 nimeä
www.kiteenseurakunta.fi: Kiteen kirkon historia
https://pohjoiskarjalanmuseo.fi/joensuun-bunkkerimuseo: Joensuun bunkkerimuseo
Kuivalaisen kukkulan taistelut kesällä 1941
Isokyröläisiä talvi- ja jatkosodassa
Eteläpohjalaisia taisteluissa 2
Anthonin taistelun vaiheita
YLE TV2 dokumentit: Lakeuden ristit (2002), Teit isäin astumaan ja Kuivalaisen kukkula (2003)

Talvisodassa taisteltiin 12.-16. tammikuuta 1940 ankarasti Kaarnajoen rannan lähellä noin 250 metriä Taipaleenjoesta säästöbetonisesta yhden konekiväärin kasematista ja sen herruudesta. Se oli 1920 luvulla rakennettu ja suunniteltu kestämään lähinnä epäsuoraa tulta, ja siksi katto oli vahva seinien jäädessä heikoksi.

Tuolla niittykasematilla oli myös veli; metsäkasematti ja molemmat sijaitsivat Linnakankaan alalohkon puolella. Ne olivatkin enää ainoat ehjät jäljellä olevat kasematit tuolla alueella. Talvisodan tuossa vaiheessa sitä puolusti JR23:n kapteeni Järvisen II pataljoona. Kapteeni Järvinen oli moneen kertaan yrittänyt ehdottaa rykmentinkomentaja Laurilalle, että kasematti räjäytettäisiin. Sen sijainti oli etulinjaan nähden liian edessä ja tulen suuntakin hieman väärä ja sen kestävyyttä Järvinen piti kehnona. Sen strategista merkitystä hän ei pitänyt niin tärkeänä kuin ylemmät tahot, jotka ehdottomasti kielsivät tällaiset ehdotukset sen räjäyttämisestä.

Tammikuun 11. päivänä 1940 vihollinen pääsi yllättämään siellä kuulovartiossa olleet miehet ja saivat sen haltuunsa. Tuota tilannetta edelsi se, että kranaateista osumaa saaneen kasematin lattia oli haljennut ja sinne oli noussut vesi saappaan puoleen varteen asti. Paikka oli siis käynyt entistä hankalammaksi ja kapteeni Järvinen oli antanut käskyn pitää kasematti miehitettynä vain pimeän aikana. Nyt kasematti oli siis vihollisen hallussa ja siitä tieto kantautui pian komentaja Laurilalle asti. Vaikka bunkkeria pidettiin yleisesti melko hyödyttömänä, ei ollut lupaa siitä luopua ja jatkokäskyt olivat sen mukaisia. Kapteeni järvinen antoi määräyksen ylihärmäläiselle 6. komppanian päällikölle luutnantti Karille ottaa laite haltuunsa viholliselta. Näitä tulevien päivien tilanteita tuli seuraamaan myös 7. divisioonan johtokin eli eversti Blick ja eversti Vihma, jotka molemmat olivat sitä mieltä, ”ettei bunkkereita ryssälle niin vain luovuteta”.

Seuraavat tekstit ovat Ylihärmän 6. komppanian miesten omia kertomuksia tuosta takaisinvaltauksen taistelusta:

TAUNO PALO:
Erään yksikön miehet luovuttivat niittykasematin viholliselle. Puolustus oli kuitenkin yhteisvastuullista ja jos jokin porukka menetti tukikohdan tai kohteen, oli toisen yksikön vallattava se takaisin. Periaate oli, ettei pääaseman linjaa, etulinjaa, saanut luovuttaa viholliselle. Siitä oli tiukka käsky. Vastaiskuja jouduttiin tekemään useita kertoja. Niissä menetettiin miehiä ja olivat erittäin hyvin uuvuttavia.

Niittykasematti oli siis hyökkääjän käsissä. Ryhdyttiin vastatoimiin ja 12.1.1940 teki Ylihärmän 6. komppania ykkösjoukkue luutnantti Karin johdolla kasematin valtauksenyrityksen. Jouduimme hyökkäämään Linnakankaan suunnasta aukean yli, eikä yritys onnistunut vihollisen taajaan tulituksen vuoksi. Luotikuurojen läpi ei päästy, vetäännyttiin.

Seuraava päivänä 13.1. tehtiin uusi hyökkäys kolmen joukkueen voimin toisesta suunnasta. Viholliset olivat pesiytyneet kasemattiin lujasti. He olivat ehtineet laittaa muun muassa vaikeasti ylitettävän, ohuesta teräslangasta kudotun takertumisesteen. Luutnantti Kari törmäsi siihen ja kompastui maahan, mutta pääsi irti ja jatkoi taistelua. Pääsimme kasematille ja sen rautaovelle, jonka Matti Hautanen tempaisi auki ja suuntasi taskulamppunsa sisälle. Kasematissa oli koko joukko ryssiä, joiden sekaan Ville Pakkala heitti käsikranaatin. Joku otti ilmasta kopin ja heitti kranaatin takaisin. Ehdimme suojaan kasematin kulman taakse.

Maastossa vihollisen jäljiltä, nähtävästi yllätimme sen, kolme konekivääriä, 21 kivääriä, pikakivääri ja kolme uutta kenttäpuhelinta. Ne otimme sotasaaliiksi.
Sadan miehen voimalla hyökkäys jatkui vyöryttäen Kaarnajoen vartta kohti Taipaleenjoen rantaa. Joen ja maantien penkan törmissä oli vihollisia asemissa. Saavuimme maantielle, jonka penkkaan luutnantti Kari käski kaivautumaan. Miehet sanoivat, että jäätyneeseen maahan ei voi kaivautua.

Osa hyökkäysvoimastamme oli jäänyt kasematille. Ville Pakkala vei sotasaaliskonekiväärin linnoituksen katolle. Ennen sitä hän sotki kasematin oven eteen takertumisverkkoja ja varmuudeksi pönkäsi sen hirrellä, jotta ryssät pysyvät tyrmässä. Jussi Riutta ja Jussi Kujanpää laittoivat yhden konekiväärin asemiin estelinjan ja maantien väliselle alueelle ja ampuivat Kaarnajoen ylittävän pienen sillan alle ahtautuneita vihollisia. Heitä tulitettiin myös ”rulinapyssyillä”, jollaisiksi vastustaja Suomi-konepistoolia oli alkanut nimittää. Meteli oli kova.

Päällikkö luutnantti Kari heitteli seisaaltaan käsikranaatteja sillan alle, iski aina varmistimen estepaalun päähän ja heitti. Sitten hän huomasi tulittavan vihollisen konekiväärin, otti lonkalta pistoolinsa ja tähtäsi. Hyvänä ampujana hän osui moneen viholliseen, maaleja oli riittävästi, mutta äkkiä hän kaatui maahan pistooli vielä kädessään. Luoti osui kuolettavasti, päivä oli 14.1.1940. Felix Mäki kantoi urhoollisen upseerin ruumiin pois taistelukentältä selässään Karin upseerinvyöstä kiinni pitäen.

Vihollinen oli nyt ajettu maantielle saakka, niittykasematilta muutama sata metriä jokeen päin. Miehet oli nälissään ja uupuneita, silla taistelu oli kestänyt pitkään ilman lepohetkiä. Apua tai vaihtoa kaivattiin, mutta mitään ei kuulu. Tuli vain yksi konekivääriryhmä, muttei tullut aivan eteen. Vastaiskun voima oli vähentynyt, päällikkö Kari oli kaatunut, samoin Takala, Ylinen, Peltonen, Suominen, Kujala ja Pikkutupa. Haavoittuneita oli paljon. Vain muutama mies kykeni enää jatkamaan taistelua, mutta kohta heidänkin oli vetäydyttävä koska apua ei tullut.

Tammikuun 15. päivä riensi Ylihärmän komppanian kolmas joukkue aseveljiensä avuksi. Se joutui juoksemaan Laatokan rannasta pari kilometriä melkein 40 asteen pakkasessa ja kasematille päästyään miesten alusvaatteet olivat läpimärät. Seurasi kylmän alkuvuoden 1940 hyytävin yö. Vaatteet jäätyivät, samoin sukat saapasvarsiin. Jokainen mies oli jäässä ja valkea kuolema uhkasi. Sillä uhkasivat myös vihollisen partiot, jotka yrittivät kasematin sisällä olleiden tovereidensa avuksi. Sisällä olijat pitivät ääntä, hakkasivat hakuilla kasematin lattialle jäätynyttä vaaksan korkuista jäätä. Samalla he valmistuivat pyrkimään surmanloukusta ulos.

Alueella leijaili miltei läpinäkymätön pakkasusva. Sen seasta ilmestyi suurikokoisen ryssän kiväärin pistin kohteenaan vartiomies Veikko Kurjen rinta. Kurki ehti tarrautua aseeseen ja tempaista sen vihollisen käsistä. Tämä kaatui mutta nousi heti ylös ja aloitti juoksun omia kohti. Kurjen käteen jäi pakenijasta vain valkoinen kinnas. Vilho Palomäen konepistoolisarja pysäytti juoksijan maalisen taipaleen.

Tammikuun 16. päivä aurinko paistoi aamulla punaisena usvan läpi. Silloin 6. komppanian kolmas joukkue jätti niittykasematin, jonne ei jäänyt vartiota. Alueen rintamavastuun otti 4. komppania. Niittykasematin taistelut olivat sekä fyysisesti että henkisesti erittäin vaativia. Emme siitä mitään palkintoa saaneet. Se oli yksi taistelu Taipaleen rintamalla.

JUSSI KUJANPÄÄ:
Etenimme 13.1.1940 Taipaleen jokirantaa seuraillen. Miehiä tuli vastaan. Luulimme, että ne olivat omia, mutta ne olivatkin vihollisia. Yksi oikaisi kiväärinsä minua kohti, jolloin komppanianpäällikkö Kari ehti huutaa miesten olevan venäläisiä. Ehdin ampua ensin. Sen tapauksen jälkeen opin kyllä varovaisemmaksi. Sitten siihen tuotiin venäläisiltä vallattu konekivääri. Sen takaa olivat jo ehtineet lyhyen käytön aikana haavoittua Eino Myllykoski ja Juho Riutta. Vänrikki Hissa komensi minut sillä ampumaan. En kuitenkaan osannut ampua sillä, koska en ollut saanut siihen tehtävään koulutusta. Samassa tuli ryssän käsikranaatti ja heitti koko rakkineen ilmaan.

JUSSI YLITALKKARI:
Olin Laatokalla 14. ja 15. tammikuuta 1940 vartiossa Ville Pakkalan kanssa. Venäläiset heittivät käsikranaatteja ja yrittivät neljän viiden miehen partiolla juoksuhautaamme, mutta niiden oli pakko kääntyä takaisin. Tuossa tilanteessa Pakkala hyppäsi pois juoksuhaudasta pellolle notkoon ja ampui siellä kiivaasti konepistoolillaan. Pakkala laittoi sitten suojaa piikkilangasta vihollisen käsikranaatteja vastan. Samassa tulikin meille vaihto, jonka mukana tullut kersantti M. Hautanen sai heti paikalla vihollisen konekivääristä kuulan päähänsä.

OSKARI JAAKONMÄKI:
Juoksin 13.1.1940 lähettinä komentokorsuun. Paluumatkalla kranaattitulta jysähti vain parin metrin päähän minusta. Se jäi kuitenkin onneksi suutariksi. Jatkoin matkaani kasematille päin. Osuin paikalle, missä alikersantti Kujala oli saanut kuolettavan luodin rintaansa. Oma kiväärini oli kadonnut, joten otin Kujalan kiväärin. Nousin seisomaan samalla tähystäen ympäristöä. Silloin rinnassani kirpaisi kovasti. Luoti oli kulkenut rintani läpi. Kaaduin hankeen. Niin myös minulta jäi laukaisematta se panos, jonka Kujala oli kivääriinsä asettanut. Korpraali N. Pajula ja alikersantti K. Kontio lähtivät vetämään minua ahkiolla komentokorsulta, minne asti olin kävellyt itse. Minua vietiin Kujalan veren pahoin tahrittamalla ahkiolla Pihkahoviin ja sieltä joukkosidontapaikalle.

Olin Pyhäjärven sairaalassa kahdeksan vuorokautta melko heikossa kunnossa korkean kuumeen vuoksi. Kotiin toipumislomalle pääsin 12. maaliskuuta 1940. Junassa kuulin ensi kerran huhun rauhasta.

Niittykasematin takaisin valtauksessa 13.-14.1.1940 päivien välisenä yönä kaatui Lauri Ylinen konekiväärinsä taakse. Kaatuessaan Ylisellä oli kädessään härmäläinen tuppipuukko. Hän oli joutunut lähitaisteluun vihollisen kanssa. Samana yönä 14. tammikuuta kaatui JR23:n toisen pataljoonan kuudennen komppanian päällikkö luutnantti Kari.

JUSSI VUORI:

Illalla komppania levittäytyi pellolle. Aloitimme rajun hyökkäyksen kohti vihollisen hallussa ollutta kasemattia. Hyökkäsin Viitasalon, K. Kontion, L. Niemistön ja M. Liinamaan kanssa. Meillä oli mukana myös pikakivääri. Pääsimme kasematille, jonne oli ehtinyt jo muitakin meikäläisiä. Viholliselta otimme kolme konekivääriä, joista yksi käännettiin heti perääntyvää vihollista kohti. Tulitimme sillä L. Ylisen kanssa tien takana ollutta vihollista parin tunnin ajan. Lauri Ylinen sanoi lähtevänsä käväisemään toiseen pesäkkeeseen. Sillä matkalla hän kaatui. Hänen ympärillään makasi viisi venäläistä, jotka kaikki olivat kuolleet Laurin puukosta. Komppanianpäällikkö Kari oli silloin jo kaatunut. Kapteeni L. Järvi saapui paikalle ja komensi miehet ketjuun. Jäin yksin aivan vihollisen eteen. Jouduin ryömimään kolmen tunnin ajan 200 metrin pituista matkaa kasematille.

JUSSI KAITFORS:
Tammikuun 12.päivä. Hälytys aamulla klo 4.00 ykkösjoukkueelle. Tehtäväksi annettiin vallata niittykasematti takaisin. Joukkue eteni 4. komppanian lohkolle ja aukeaa maastoa kohti kasemattia. Noin 50 metrin etäisyydeltä ryssä avasi voimakkaan konekivääri- ja pikakivääritulen. Liinamaa ja Männikkö haavoittuivat heti. Joukkueemme oli vetäydyttävä takaisin ja jätettävä linnake toistaiseksi ryssille. Osa kakkosjoukkuetta haravoi samaan aikaan maastoa kapulatien maastossa, mutta ketään ei tavattu.

Uusi hyökkäys kasematille alkoi klo 18.00 oman tykistön tukemana. Nyt mukana oli lähes koko 6. komppania. Etenimme toisesta suunnasta pitkin kaarnajoen vartta sekä yhdyshautaa, oma tykistö ampui. Kärjessä oli kakkosjoukkue ja sitten komentoryhmä, nelosjoukkue ja viimeisenä ykkösjoukkue lapiot mukanaan. Kakkosesta oli mukana vain kolmas ja neljäs ryhmä. Nyt pääsimme muutaman metrin päähän kasematista, konepistoolitulella pidettiin ryssä kurissa. Käsikranaatteja heiteltiin kiukkuisesti puolin ja toisin. Vihollisella oli ainakin kaksi konekivääriä asemassa pikakiväärin lisäksi, mutta yhdyshauta antoi suojaa koneasetulta vastaan. Kuitenkin käsikranaateista haavoittui kolme miestä. Emme voineet rynnäköidä, joten palasimme korsuille makoilemaan. Klo 21.00 saapunut uusi käsky määräsi taas liikkeelle ja kaivautumaan Kaarnajoen oikeaan reunaan. Nelosjoukkue jäi varmistamaan Kaarnajoen suuntaan. Ykkös- ja kakkosjoukkue siirrettiin 4. komppanian lohkolle vartioon.

Tammikuun 13. päivä. Aamulla klo 6.00 ykkös- ja kakkosjoukkue käskettiin korsulle takaisin. Ensiksi mainitusta haavoittui yksi mies. Nelosjoukkue jäi asemiin menettäen päivällä kaksi miestä haavoittuneina. Klo 17.30 alkoi kolmas hyökkäyksemme. Tykistövalmistelu onnistui täydellisesti. Hyökkäys kohdistui kasematille Kaarnajoen vasemmalta eli itärannalta kaartaen edelleen Taipaleenjoen rantaan, kohtaan missä Kaarnajoki yhtyy siihen. Sotasaaliiksi saimme kolme konekivääriä, joista tosin yhdessä ei ollut lukkoa. Osa ryssistä pakeni, osan jäädessä kasemattiin.
Heitä jäi vartioimaan yksi ryhmä konekiväärillä vahvistettuna.

Kaikista joukkueista koottiin noin 20 miehen osasto maantien reunaan ja yksi konekivääri tuotiin jokien yhtymäkohtaan. Ryssä painosti, mutta tulella ja käsikranaatein pidimme puolemme klo 24.00 asti. Välillä saimme 4. Komppaniasta avuksi kolme kivääriryhmää, jotka lyhyen taistelun jälkeen hävisivät omille teilleen. Komppania päällikkö luutnantti Kari kaatui noin klo 8.00 vihollisen kiväärikuulasta, Ylinen katosi ja Peltonen haavoittui kuolettavasti. Vänrikki Pentti Hissa haavoittui, samoin alikersantti Riutta ja sotamies Mäki. Vihollisen painostus vähensi miesvahvuuttamme uhkaavasti. Meiltä alkoivat loppua patruunat ja käsikranaatit vihollisen ollessa vain 10 metrin päässä.

Tammikuun 14. päivä. Klo 1:n paikkeilla viimeiset miehet vetäytyivät kasematille, jonne taistelun aikana oli tullut yksi joukkue 7. komppaniasta. Luutnantti Järvi määrättiin kaatuneen Karin tilalle.

Noin klo 6.00 aamulla 6. komppanian jättäessä kasematin toisille, rivissä oli enää 11 miestä vänrikki Hakkaraisen komennossa. Klo 13.00 noin 13 miestä uudelleen vartioon kasematille, rintamavastuu klo 21.00. Pikkutupa haavoittui. Vihollinen hyökkäili lujasti käsikranaatteja heitellen, mutta pidettiin tulella loitolla. Kylmä yö.

Tammikuun 15. päivä klo 6.30 suoritettiin vaihto, uusi vartiokin oli komppaniastamme johtajanaan vänrikki Hakkarainen. Ryssä pommitti kiivaasti kasematin maastoa, jolloin Hautanen haavoittui ja Kersantti Takala lievästi. Heti puolen päivän jälkeen haavoittuivat Kujala ja Kangas samasta kranaatista. Noin klo 15.00 vänrikki Hakkarainen haavoittui ja Takala toistamiseen. Matkalla joukkosidontapaikalle häneen täysosui. Ryssä tulitti tykistöllään omia etulinjojaan. Laatokan rannalla vartiossa ollut kolmosjoukkue siirtyi vuorostaan kasematille yövartioon. Kasemattiin suljetuista karkasi neljä vihollista, joista ainakin kaksi tuhottiin.

Tammikuun 16. päivä. Kolmosjoukkue joutui taistelemaan koko yön lähelle hiipiviä ryssiä vastaan. Muutamat tapettiin pistimillä. Noin klo 24.00 ryssä ampui kaksi tuntia kestäneen ankaran tykistökeskityksen saamat meille vahinkoja aikaan. Klo 6.00 joukkue luovutti kasematin 4. ja 5. komppaniasta muodostetulle osastolle. Kolmosjoukkue ei kärsinyt mitään tappioita. Klo 20.00
jalkaväkirykmentti 19 otti vastuulleen Laatokan rannan varmistamisen ja 6. komppania pääsi lepoon. Sitä eniten kaipasimmekin.

LEO NIEMISTÖ:
Ryssät ampuivat pesäkkeeseeni viistoon joen yli. Onnistuin kuitenkin vaimentamaan konepistoolillani siellä olleen konekiväärin. Olin 12.1.1940 tuossa samassa kolossa. Vihollinen heitteli kranaatteja pitkän aikaa, mutta eivät saaneet niillä mitään aikaan. Kun kranaatteja ei enää ollut, ryhdyin syömään. Alikersantti V. Kurkimäki saapui paikalle ja neuvoi minua luopumaan ruokailusta. Hän oli huomannut iivanoita joen uomassa. Nousin katsomaan ja näin venäläisen katselevan aivan lähellä luoman pohjalle asetettamiamme miinoja. Ryssä huomasi minut ja käänsi aseensa minua kohti. Minä ehdin kuitenkin ensin. Tammikuun 15. päivänä 1940 heittelin kaarnaluoman pohjalla olleiden piikkilankaratsujen takaa iivanoita käsipommeilla. Iivanat suuttuivat ja neljä lähti niistä juoksemaan perääni. Juoksin kolooni ja survaisin konepistoolillani kaksi keskimäistä iivanaa ikuisuuteen. Toiset kaksi pakenivat asemiinsa.

VEIKKO KURKIMÄKI:
Tehtyämme ensin hyökkäyksen kasematille jouduimme Leo Niemistön kanssa vartioon Kaarnajoen päähän. Silloin alkoi tulla iivanoita asemiamme kohti. Ilmoitimme asiasta pataljoonaan. Sieltä meille kaupattiin vain hermotippoja. Illalla saimme kuitenkin täydennystä. Oma tykistömme alkoi ampua ja me rynnistimme maantien varteen. Komppanianpäällikkö Kari heitteli käsikranaatteja ja lyöden aina aitapaaluun, jonka juurella makasin. Aivan pian sen jälkeen Kari kaatui. Vänrikki Hissa haavoittui käsikranaateista. Lähdin auttamaan häntä pois. Hissa konttasi kasematin luo. Takerruin välillä ryssien asettamaan verkkoon. Luulin edestakaisin juoksevia miehiä venäläisiksi, mutta ne olivatkin pioneereja, jotka kantoivat ryssiltä otettuja aseita pois. Saatoin Hissan korsulle. Päästyämme perille lumipukuni oli aivan punainen Hissan verestä.

ARVI KUJALA:
Tammikuun 12. päivänä aamuna yritimme Vänrikki Annalan johdolla metsäkasematin kautta niittykasematille. Pääsimme noin 40 metrin päähän kasematista, jolloin vihollinen avasi voimakkaan tulen. Emme pystyneet etenemään kovassa tulituksessa, joten meidän oli pakko perääntyä takaisin. Kaksi kauhavalaista kaatui. E. Männikkö ja O. Liinamaa haavoittuivat. Saman päivän iltana teimme uuden yrityksen vänrikki Hakkaraisen johdolla. Menimme nyt Kaarnaojaa pitkin. Tehtävä oli selvästi helpompi. Seuraavana iltana hyökkäsimme vielä kolmannen kerran. Nyt yritimme vänrikki Lehtivuoren johdolla. Tykistövalmistelu onnistui tällä kertaa hyvin. Kun nousimme pelloille, oli ryhmäni äärimmäisenä vasemmalla. Vihollinen pakeni. Osa vihollisista jäi kasemattiin, joista muodostui pian useimmista heille hauta. Etenimme ohi kasematin jokirantaan saakka. Kun syöksyimme asemiimme tien ojaan, oli vihollisen asemiin vain kolme metriä. Saimme vetäytymiskäskyn. Tässä sekavassa tilanteessa pimeyden keskellä haavoittuivat vänrikit Lehtivuori ja Hakkarainen. Suurin menetys tuossa hyökkäyksessä oli komppanian päällikkö, reservin luutnantti K.Kari. Samassa hyökkäyksessä kaatui myös viisi Härmän poikaa.

AARNE ANNALA:
Tammikuussa taistelimme ankarasti kasematin omistuksesta. Viholliset yllättivät eräänä yönä varmistuksen ja pureutuivat sen jälkeen linnakkeeseen kuin takiaiset.
Linnakankaalla Laatokan vartioinnissa ja reservissä ollut 6. komppania sai tehtäväkseen ottaa kasematti omien haltuun. Teimme kaksi turhaa ja tappioita tuottanutta yritystä. Ensimmäinen tapahtui Linnakankaan suunnalta ja toisen Kaarnajoen. Kolmas, huolellisesti suunniteltu ja Kaarnajoen patterin tukema hyökkäys onnistui. Maksoimme kalliin hinnan operaatiosta, muun muassa urhoollinen päällikkömme luutnantti Kari kaatui. Moni muu koki saman kohtalon ja haavoittuneita kertyi rutkasti. Onnistuminen ei ollut täydellinen, sillä varsinainen kasematti jäi vihollisen haltuun – se linnoittautui sisälle puolustautuen sitkeästi.

Aluksi paiskoimme ylhäältä kasapanoksia ja käsikranaatteja kasematin sisäänkäyntikäytävään, mutta niillä ei ollut mitään tehoa koska miehistösuojan rautaovi oli kulman takana suojassa. Sitten yritimme hiipia portaita alas viedäksemme panokset oven eteen, mutta vihollinen oli varuillaan ja heitteli käytävään käsikranaatteja, joita sillä tuntui oleva rajattomasti. Oikein suurta paukkua emme halunneet tehdä, sillä pelkäsimme koko kasematin hajoavan. Meidänhän piti vallata se eikä rikkoa.

Meillä oli keinovalikoimaa, ja seuraavaksi yritimme savulla. Kasematin lattialla oli kuitenkin 20 senttiä vettä, joka ankarasta kylmyydestä huolimatta oli sula ja savurasiamme sammuivat. Sitten ripustimme pari rasiaa seipääseen ja työnsimme ne käytävään. Toivorikkaina odotimme tulosta. Turhaan, sillä ketään ei ilmestynyt näkösälle, vaikka kovasti ukot kasematin sisällä yskivät. Sen
verran tiivis ovi oli, ettei se päästänyt sisätilaan tarpeeksi savua, ja olihan miehistösuojassa myös ilmanvaihtojärjestelmä, jota emme löytäneet. Olisimme sen tukkineet.

Yö oli tosiaan kylmä, mittarit näyttivät noin 40 asteen pakkasta. Kylmyyden tunnetta lisäsi Laatokalta puhaltanut viima. Arvioin enemmän savustamisen olevan turhaa, sillä meillä oli täysi työ pysyä sulana. Kasematin suuaukolle laitettiin parivartio ja jäimme odottamaan aamua. Yöllä sattui kuitenkin tapaus, joka oli koitua kohtalokkaaksi kersantti Kurjelle. Hän vartioi vuorollaan ja hytisi, kun maasta hänen edestään, äkkiarvaamatta, nousi lumipukuinen mies, joka muitta mutkitta yritti lävistää Kurjen pistimellään. Hän ehti huitaista konepistoolillaan pistin syrjään ja tempaista kiväärin pistimineen haltuunsa. Sitten hän laski koko 190-senttisellä voimallaan takaisin, jolloin vastustaja vaipui kontalleen, muuta kun Kurki tarttui häneen vetääkseen miehen lähemmäksi, tämä tempautui karkuun ja Kurjen käteen jäi vain kinnas. Pakenija ehti muutaman metrin päähän kunnes hänen juoksunsa päättyi Kurjen konepistoolin lyhyeen sarjaan. Puna-armeijan mies vieri paikalle syntyneeseen kranaattikuoppaan. Seuraavana aamuna vihollinen aloitti tulen raskaalla tykillä taipaleenjoen takana kohonneelta Neosaaren kukkulalta, välimatka oli noin 1700 metriä. Suoralla suuntauksella ammutut kranaatit sortivat niittykasematin kasaan kuin korttitalon. Kasematista muodostui niiden vihollisten haudaksi, jotka pitivät sisukkaasti puoliaan.

UUNO KANGAS:
Melkein jokainen 6. komppanian mies joutui toisen etulinjavuoron lopussa 13.-15. päivinä ottamaan osaa niittykasematin taisteluihin. Kärsimme suuret tappiot niin kaatuneina kuin haavoittuneina, muun muassa päällikkömme luutnantti Kari kaatui näissä taisteluissa 14.1.1940 ja komppania jäi ikään kuin orvoksi. Mielialat olivat hyvin masentuneita. Väliaikaiseksi päälliköksi määrättiin kolmosjoukkueen johtaja, joka sai keskellä päivää 15.1. käskyn siirtyä Linnakankaan nelostukikohdasta joukkueineen Pihkahoviin ja ilmoittautua everstiluutnantti Laurilalle. Saapuessaan Laurilan kaksiosaiseen komentokorsuun se oli miehiä täynnä, haavoittuneitakin, ja ulkona paukkuivat vihollisen ampumat kranaatit.

Joukkueenjohtajan ilmoittautuessa komentajalle sisään tuli niittykasematilta haavoittuneet vänrikki ja kersantti, joka kertoi: ”Kasematilla on enää hengissä enää Viitasalon Iska ja muutama muu mies.” Tällöin Laurila käski väliaikaista komppanian päällikköä välittömästi lähteä joukkueineen kasematille. Lienee ihme, että miehet pääsivät päivänvalon aikana tappiotta perille, sillä koko ajan ympärillä räjähteli kranaatteja, ilmassa srapnelleja ja seutu sakeana luoteja. Joukkueen tilanne oli sellainen, että se oli juossut liki 40:n asteen pakkasessa Laatokan rannalta ja vaatteet kostuivat hiestä, joka pysähdyttäessä jäätyi. Joukkue oli kasematilla 15 tuntia eikä kärsinyt menetyksiä.

Rauhallisemman yöhetken aikana tuli kasematille juoksuhautaan II Pataljoonan venäjää taitava adjutantti luutnantti Potila. Hänellä oli mukanaan valmiiksi paperille kirjoitettu puhe, jolla kasemattiin linnoittautuneet viholliset yritettäisiin saada antautumaan. Potila pitikin puheensa juoksuhautaan päin auenneesta nyt hirrellä pönkitetystä, mutta raolleen jääneestä ovesta. Potilan lopetettua ryssät heittelivät kasematin takaa käsikranaatteja, jotka kuitenkin paukkuivat haudan penkalla. Potila käski päällikköä pudottamaan puheen oven raosta kasemattiin. Niin tapahtui, mutta taas tuloksettomasti. Viholliset eivät suostuneet antautumaan. Sitten tapahtui kummia. Seuraavana päivänä 16.1.1940, vihollinen tuhosi tykistönsä suorasuuntausammunnalla kasematin ryssineen päivineen.

♦ ♦ ♦

Kuten huomataan ylläolevien miesten kertomuksista, on tuon taistelun tilanteet olleet erittäin haastavia, eikä 40 asteen pakkanen ole tuonut siihen mitään helpotusta. Kertomusten aikajanassa saattaa olla eroavaisuuksia eri kertojan välillä, riippuen siitä miten ovat sen tilanteen jälkeenpäin kokeneet, tunteja ja ehkä jopa vuorokausikin. Tuo yllä oleva tekstikokonaisuus on eräänlainen koonti kaikesta siitä mitä Ylihärmän komppanian miehet ovat kokeneet niittykasematilla ja on ollut kirjoitettuna aikanaan ylös. Noita kertomuksiahan on julkaistu mm. Laurilan Verikoirat -kirjassa, Simo Perämäen kirjoittamissa Ylihärmä Veteraanit, sekä Ylihärmän Suojeluskunta ja Lotat -kirjassa. Yksittäisiä kirjoituksiahan on myös julkaistu Kansa Taisteli -lehdessä ja Ilkka -lehdessä.

Veli-Matti Keskinen
Ylihärmän Reserviläiset

Joulu saapuu jälleen muistuttaen meitä toivosta ja rauhasta maailmassa, joka kaipaa valoa ja yhteyttä. Tänä aikana monia askarruttavat kysymykset tulevaisuudesta, niin maamme kuin maailmanlaajan yhteisön tasolla.

Tänäkin vuonna olemme kohdanneet suuria kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Sota ja väkivalta jatkuvat edelleen niin Ukrainassa kuin Lähi-idässä, ja uhka konfliktien laajentumisesta väreilee ilmassa. Ilmastonmuutoksen vaikuttamat voimakkaat sääilmiöt ovat yleistyneet. Taloudellinen epävarmuus, yksinäisyys ja vastakkainasettelu painavat mieliä omassa maassammekin. Muuttuvat tilanteet ovat herättäneet huolta, mutta ne myös kutsuvat meitä yhteisvastuuseen ja rohkeaan toimintaan.

Joulun sanoma muistuttaa meitä siitä, että Jumala ei ole kaukana meistä, vaan astuu keskellemme – pimeyden keskelle – tuoden mukanaan valon, joka ei sammu. Betlehemin lapsen syntymä osoittaa Jumalan läsnäolon kärsimyksen ja epävarmuuden keskellä. Köyhä kihlapari joutui kokemaan vieraan vallan hallinnon, lapsen odotuksen ja syntymän tuoman huolen, pakolaisuuden aiheuttaman epävarmuuden ja vainon tuoman pelon. Joulun ilo ei perustu olosuhteiden vakauteen, vaan Jumalan läsnäoloon ja lupauksiin. Joulu tuo toivon ja rakkauden viestin, joka kantaa myös vaikeina aikoina.

Kirkko kutsuu meitä olemaan valona lähimmäisillemme. Yhteisöllisyys, rukous ja rakkaus ovat voimavaroja, joilla voimme kantaa toisiamme epävarmuuden keskellä.

Haluan kiittää teitä kaikkia siitä työstä, jota olette tehneet rakentaaksenne yhteyttä ja toivoa ympärillenne. Olkoon tämä joulu meille kaikille armon ja ilon juhla!

Toivotan teille kaikille siunattua joulua ja toivon täyteistä uutta vuotta!
Jeesuksen syntymässä on meille kaikille lahja, joka kestää – rauha ja rakkaus, joita mikään maailmassa ei voi viedä.

Matti Salomäki