Jani Syvänen

Kauhavalainen Veikko Annala, Isokyröläinen Aarne Perä ja Ylihärmäläinen Veikko Vuori olivat kaikki talvisodan sankareita ja veteraaneja. Heillä kaikilla oli koko jatkosadan mittainen kokemus rintamalta eli olivat erittäin kokeneita sotilaita ja kaikki palvelivat nyt JR58:ssa.

Heidän kaikkien kohtalo oli jäädä sotavangiksi neuvostoarmeijan massiivisessa hyökkäyksessä kannaksella kesäkuussa 1944 Rajajoen ja Raivolan välisellä alueella 10.-12.6, kuten moni muukin JR58 mies. Mikä oli näiden kolmen miehen kohtalo?

Sotamies Veikko Annala 12/JR58 (naimisissa ja 3 lapsen isä) jäi vangiksi Raivolassa 12.6. Tuota edelsi hankalassa puollustustaistelussa haavoittuminen, hän sai luodin läpi kantapäästä repien myös nilkkaa ja ei itse pystynyt enää kävelemään. Hänen kaksi yksikkötoveriaan tukivat ja raahasivat häntä pitkään vaikeassa perääntymisvaiheessa, mutta tilanne ympärillä kävi entistä vaikeammaksi ja tilanne toivottomaksi, edessä olisi ollut ison nevan ylittäminen. Edessä näytti olevan varma kuolema tai vangiksi jääminen kaikille kolmelle. Veikko teki ratkaisun, että hän jää tähän odottamaan kohtaloaan ja muut jatkavat perääntymistä selvitäkseen. Tuon jälkeen Veikon kohtalossa oli musta aukko lähes 60 vuotta, todettiin ensin kadonneeksi taistelussa ja myöhemmin julistettiin kuolleeksi.

Veikon perheelle Aini puolisolle ja hänen kolmelle pienelle lapselleen ja sukulaisille tämä on ollut tietysti järkyttävä uutinen. Sodan jälkeinen aika, muuttaminen uudelle alueelle ja rintamamiestalon rakentaminen on ollut puolisolle kolmen pienen lapsen kanssa omanlaisensa selviytymistarina. Veikon kohtalo lopulta selvisi onnekkaasti tarkkanäköisen sukulaisen ansiosta. 2000-luvun alussa tehtiin nimittäin kirja nimeltään Rukiver! Suomalaiset Sotavangit Neuvostoliitossa (Teuvo Alava – Dmitri Frolov – Reijo Nikkilä). Tässä sotavankimatrikkelissa oli tietoa Veikon kohtalosta. Siellä mainittiin lyhyesti, että hänet oli ammuttu kuulustelujen jälkeen. Iivonen niminen toinen vanki oli ollut ilmeisesti samalla kuulusteluleirillä ja tiesi Veikon kohtalon ja oli myös kertonut sen tiedon niin, että se aikanaan oli tulut kirjattua myös palautettujen vangien haastattelussa Hangon karanteenileirillä. Se miksi Veikko sai näin nopean tuomion kuulustelujen jälkeen voimme vain arvailla, oliko syynä hänen haavoittumisensa vai kenties suojeluskuntatausta. Tällaisia neuvostoarmeijan kuulustelujen jälkeisiä tuomioitahan oli muitakin etenkin kannaksen suurhyökkäyksen alussa. Harmillisesti tämä tieto jostainsyystä hautautui karanteenileirin kuulustelupöytäkirjoihin, eikä koskaan tullut tietoon Aini puolison eläessä. Aini oli lähes koko ikänsä toiveikas, että Veikko vielä joskus palaa. Seuraavalle polvelle tieto ehti lähes 60 vuotta myöhässä ja on varmasti ollut jollakin tavalla helpotus heille, kadonneen läheisen kohtalo selvisi.

♦ ♦ ♦

Korpraali Aarne Perä 10/JR58 (naimaton) jäi vangiksi Rajajoella 10.6. rautatieaseman läheisyydessä jäätyään hatsalan mäen asemiin perääntymisvaiheen aikana. Vangiksi jäämisen jälkeen hänen tiensä vei Leningradin kautta Tserepovetsin vankileirille nro 158, se sijaitsi n. 500km päässä Viipurista itään. Perän vangiksi jäämisestä oli ilmoitus lentolehtisessä, joita pudotettiin suomalaisten puolelle. Tässä neuvostoarmeijan propakandailmoituksessa oli kuva kiinniotetuista JR58 miehistä ja myöskin nimilista. Tuossa samaisessa listassa on myös Ylihärmäläisen Veikko Vuoren nimi ja valokuvassa ovatkin Perän kanssa vieretysten. Tserepovets oli monikansallinen vankileiri, jossa oli saksalaisia, unkarilaisia, hollantilaisia, suomalaisia ja tiettävästi myös italialaisia. Parhaimmillaan siellä oli 1500 suomalaista vankia. Vankileirillä elämä oli tietysti haastavaa ja eniten siihen vaikutti alhaiset ruoka-annokset, jo muutamassa viikossa paino alkoi tippua ja mies heiketä. Aarnesta tiedetään, että jossain vaiheessa lokakuuta hänet siirrettiin sairaalaosastolle jonkin sisäisen vaivan takia, johon liittyi kuumetta ja hänellä todettiin vatsakolera. Hän menehtyi 27.10.1944 keuhkokuumeeseen. Viimeisenä terveisenä hän sai sanottua isokyröläisille vankitovereilleen ”Parhaat terveiset omaisille”. Hänet haudattiin seuraavana päivänä.

Tuohonaikaan suomalaisia vankeja vastaanotti sairasosastolla suomalainen lääkintämajuri Carl-Johan Johansson, joka oli tietysti positiivinen asia. Hänkin toki joutui toteamaan vangeille, että lääkkeitä on vähän ja sen vuoksi hoito vajavaista. Johansson joutui myös hyväksyttämään hoitosuunnitelmat aina neuvostokollegallaan, joka oli naispuolinen kapteeni ja joka kyllä arvosti hänen työtään. Suomalaisten vankien kuolleisuus neuvostoliittolaisissa vankileireissä oli tuohonaikaan n. 40%. Vankileirin päivittäisestä ruoka-annoksesta on sanottu seuraavaa: Aamulla 2 lusikallista puuroa, jonkinlaista teetä ja osa päivän leipäannoksesta joka oli 600g, illalla 10 hengen ruokakunta sai ampärillisen keittoa, joka oli hieman yli puolilitraa mieheen. Keitossa oli runsaasti vettä, hiukan rasvaa pinnalla ja keittoainekset pohjalla. Joskus saatiin myös sokeria ja mahorkkaa.

♦ ♦ ♦

Sotamies Veikko Vuori 10/JR58 (naimaton) jäi vangiksi Raivolassa 11.6. Hänen tiensä kävi myös Perän tavoin Leningradin kautta Tserepovetsin vankileirille. Hänestä oli myös pudotettu vangiksijäämisilmoitus lentolehtisenä ja lisäksi propakandailmoitus Leningradin Radion kautta. Myös Veikolla suurin vastus leirillä oli ikuinen nälkä. Tserepovetsin leirin hierarkiasta voidaan kertoa, että sitä johti majurin arvoinen komendantti ja hänellä oli alaisensa ja lisäksi vartijat. He eivät juurikaan puuttuneet leirin elämään ja heidän tehtävänsä oli lähinnä laskea ulos menevät työkomennusvangit ja samoin kun nämä palasivat. Leirin sisäistä tilannetta valvoi poliitinen komissaari ja joka kansallisuudella oli omansa. Komissaari piti leirillä poliittisia käännytyspuheita ja valvoi, ettei mitään neuvostovastaista toimintaa ja puhetta ilmennyt, eikä leirin olosuhteita arvosteltu. Lisäksi leirillä riesana komissaarin ”alaisena” oli ”klubin miehet”, jotka olivat loikanneita poliittisia vankeja ja he saivat työstään ns. loikkarileipää eli 100g enempi leipää päiväannoksessaan. Näillä oli lisäksi apumiehiä, jotka ilmiantoivat leipäpalasta suomalaisia vankitovereitaan kaikenlaisesta ”isäntäväen” vastaisesta toiminnasta. Kaikkiin vankitovereihin ei siis voinut luottaa. Rangaistuksena tällaisesta toiminnasta saattoi joutua ”fasistiparakkiin”, mihin kukaan ei halunnut. Lisäksi leirillä oli vangeista valittuja poliiseja ja heidät tunnisti käsivarsinauhasta, heidän tehtävänsä oli kai lähinna puuttua mahdollisiin tappeluihin ja käsirysyihin mitä leirillä ilmeni.

Leirillä oli vangeista valittu vanhin, jonkinlainen vastuuhenkilö ja samoin parakeilla oli omansa eli parakinvanhin. Vuoren Veikon parakissa, jossa muut olivat suomalaisia, tämä oli saksalainen lentomestari, joka ei puuttunut suomalaisten asioihin millään tavalla. Veikko sairastui siellä ollessaan punatautiin, mutta kai selvisi siitä kohtuudella. Se mikä on saattanut hänet pelastaa on se, että hän sai helpohkon työkomennuksen. Hänen tehtävänään oli nimittäin olla vankikeirin komendantin vaimon seuralainen eli ”hupulaanen”. Tuohon tehtävään kuului mm. soutaa komendantin vaimolle venettä. Tuo komennus varmasti auttoi siinä, että Veikko oppi vankeutensa aikana välttävästi myös venäjänkielen taidon. Tämä mahdollisti säännöllisen pääsyn ulos vankileiriltä ja mahdollisti myös hänen pakosuunnitelmansa. Hän nimittäin suunnitteli pakoa Möller nimisen suomalaisen vankin kanssa lähes viimepäiviin saakka, kunnes tieto vankien vapauttamisesta tuli.

25.12.1944 Veikko vapautettiin 548 muun vangin kanssa. Hän oli siis riittävän hyvässä kunnossa päästäkseen pois. Huonokuntoisimpiahan ei päästetty ja se koituikin monen kohtaloksi. Siirtymisen aikana Vainikkalan raja-asemaa kohti pidettin vangeille jonkinlainen ”lihotus”, jonka aikana tarjottiin metvurstiakin. Muutama taisi syödä itsensä hengiltäkin, koska nälkiintynyt vatsa ei pystynyt käsittelemään moista. Viimeisen yön jossain ratapihalla ennen siirtymistä rajan yli muistavat kaikki. Silloin ei kukaan nukkunut, vaan kaikki ajattelivat samaa, toteutuukohan tämä. Ennen rajanylitystä taisi jokin poliittinen loikkari loikkia junastakin. Vankikuljetuksen tultua suomen puolelle ilmoitettiin suomen radiossa kaikkien palautettujen vankien nimet ja heidän joukossaan aivan aakkosten viimeisten nimien joukossa sanottiin myös Veikon nimi. Se oli ollut kotiväelle suuri helpotus. Etenkin Veikon isän piina loppui ja sai tietää poikansa kohtalosta, että hengissä on. Palautettujen junahan suuntasi suoraan kohti Hangon karanteenileiriä, missä meni muutama viikko. Veikon päästessä viimein kotiin sai siskonsa Selma huomata, että veljensä oli edelleenkin pelkkää luuta ja nahkaa. 180 senttinen mies oli painanut ”naftin” 50 kiloa. Vankeusajan olosuhteiden aiheuttamista terveyshaitoista Veikko sai 20% sotainvaliditeetin. Hän jatkoi elämäänsä Ylihärmän Takalankylässä yhdessä kolmen sisaruksensa kanssa hoitaen yhdessä pienviljeslystilaa. Hän eli vuoteen 1987.

Nämä kolme henkilöä tuli valituksi tähän aiheeseen siksi, että Annalan ja Vuoren perheeseen liittyy osaltani sukulaisuussuhde ja perhetuttavuus, Veikkojen sotavankikohtaloa on jonkin verran käsitelty vuosien varrella ja vähän haastattelinkin uudestaan tätä juttua varten. Perän tuleminen aiheeseen on onnekas sattuma Mäen Mikan vaimon suvun jäämistöistä hiljattain löytyneitä kuvia Aarnesta ja siihen liittyviä tietoja. Juttuni aihe/asiasisällöissa on käytetty myös tietoja tuosta alussa kertomastani sotamatrikkelikirjasta. Myös pieniä ”tipsejä” sain Mauri Sariolan kirjoittamasta kirjasta ”Armeija piikkilankojen takana!” Useita muitakin Etelä-Pohjalaisia JR58 miehiä jäi vangiksi tuossa suurhyökkäyksessä kannaksella ja monen nimi löytyy myös tuosta propagandalentolehtisestäkin missä mainittiin Perän ja Vuoren nimet. Toivottavasti heidän kohtalonsa on omaistensa tiedossa.

Veli-Matti Keskinen
Ylihärmän Reserviläiset