Uutiset

Viime vuodet olemme odottaneet paluuta normaaliin tai tottumista uuteen normaaliin. Normaaliin ei näytä kuitenkaan olevan paluuta sodan uutisten nyt vyöryessä kohti. Epidemiaa saatoimme torjua ohjeita noudattamalla ja liikkumista rajoittamalla.

Vaikka virusten hyökkäystä oli hankala torjua, vielä vaikeammalta tuntuu pysäyttää totaalista tuhoa tekevää hyökkäystä Ukrainassa. Kaikki näyttää niin silmittömältä ja säälimättömältä tuhoamiselta. Pahan valta näyttää todella päässeen valloilleen. Raamatun kuvaus väärästä paimenesta osuu kohdalleen: ”Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10:10)

Äitini kertoo usein lapsuuden muistoja sodan ajan pommituksista kotipitäjässään Itä-Suomessa. Paljon lentopommeja osui tilan rakennusten lähelle. Yksi putosi suoraan navetan vintillekin, mutta se oli onneksi räjähtämätön pommi, suutari. Sirpale jätti jälkensä tuvan muuriin. Nyt nämä kaukaisilta tuntuvat muistot ovat raakaa todellisuutta tuhansien kohdalla Ukrainassa. Nyt heidän pitää suojautua ja paeta. Osa etsii turvaa täältäkin. Sota on tullut lähelle.

Uutiset sodasta ja mahdollisuus sodan leviämisestä ahdistaa lapsia ja aikuisia. Uudella lailla rukouksiin on tullut konkretiaa. Mielissä ovat hyökkäysten alla olevat siviilit ja sotilaat sekä huoli sodan leviämisestä naapurimaihin tai jopa maailmanlaajaksi. Toisinaan sanotaan, että Suomen pelasti viime sodissa kansan yhteinen rukous. Vieläkö meidän rukouksiamme kuullaan, vieläkö osaamme turvata rukoukseen?

Pääsiäisen kristillisessä sanomassa yhdistyvät kuolema ja elämä, väkivalta ja rakkaus. Vaikka ensin väkivalta, kuolema ja pimeys näyttävät voittavan, lopulta löytyy kuitenkin niiden yli käyvä valta. Rakkaus, anteeksianto ja ylösnousemus levittävät valoa, joka voittaa kaiken pimeyden ja kuoleman. Tätä toivon valoa voimme levittää ympärillemme. Sitä voimme levittää myös auttamalla eri tavoin sodasta kärsiviä ja turvaa etsiviä pakolaisia. Voimme turvata rukoukseen ja pyytää virren sanoin ”Suo, Herra, toivon kynttilöiden lois-taa, tyyneksi, lämpimäksi liekki luo. Valaiset pimeän, voit pelon poistaa. Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!” (Vk 600)

Siunattua ristin ja ylösnousemuksen juhlaa!

Matti Salomäki
Lapuan hiippakunnan piispa

Suomi valtasi Itä-Karjalan kesällä ja syksyllä 1941. Samaan aikaan suomalaissotilaat valloittivat paikallisten naisten sydämiä. Avioliitoista säädettiin Itä-Karjalassa ensimmäisenä siviilioikeuden alana. Liittoja syntyikin, mutta vielä enemmän lapsia.

Itä-Karjalassa syntyi jatkosodan aikana satoja vauvoja, joiden isä oli suomalaissotilas ja äiti itäkarjalainen nainen.

– Suomalainen miehityshallinto teki merkittävän työn pyrkiessään selvittämään isän jokaiselle lapselle. Sen seurauksena arkistoihin talletettiin runsaasti rakkaussuhteita kuvaavia kuulusteluja ja myös rakkauskirjeitä, kertoo Pauliina Ylitalo.

Ylitalo on Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkija ja toimittaja. Hän tutkii väitöskirjassaan, pyrittiinkö Itä-Karjalaa suomalaistamaan myös ihmissuhteilla.

– Suomalaissotilaiden oli sallittua seurustella etenkin samanheimoiseksi katsottujen itäkarjalaisnaisten kanssa. Heimoaate näkyi myös rakkauskirjeissä – niin kuin sodan edetessä myös se, kun sotatilanne muuttui.

Suomalaissotilaille asemasodan vaihe Itä-Karjalassa saattoi merkitä uudenlaista vapautta. Moni ei ollut koskaan aiemmin ollut niin kaukana kotoa eikä niin kaukana kotiyhteisön moraalinormeista.

Itäkarjalaisnaisten osa oli usein kova. Monen itäkarjalaisnaisen tausta oli jo entuudestaan rankka ja miehitysaikana naiset joutuivat kantamaan yksin vastuuta perheidensä elatuksesta. Olosuhteet olivat poikkeukselliset: suomalaissotilaat marssivat alueelle, jolle oli jäänyt neuvostoarmeijan vetäytyessä noin 90 000 siviiliä, valtaosa heistä naisia, lapsia ja vanhuksia.

Itä-Karjalassa seurusteltiin lyhyesti, mutta solmittiin myös loppuelämän mittaisia suhteita.

– Osa lapsista ja naisista tuli sodan päättyessä Suomeen. Asiasta ei kuitenkaan juuri puhuttu. Suomessa on yhä Itä-Karjalan lapsia, nyt jo ikäihmisiä, jotka eivät tiedä todellisia juuriaan, Ylitalo toteaa.

Pauliina Ylitalo esitelmöi aiheesta verkkoluennolla sunnuntaina 10.4. klo 15.00–16.00. Kaikille avoimen ja maksuttoman luennon järjestää Sotien 1939–1945 Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistys. Luentoa pääsee seuraamaan tästä LINKISTÄ.

Venäjän röyhkeä hyökkäys Ukrainaan sisältää paljon yhtäläisyyksiä Suomen talvisodan tapahtumiin 1939-1940. Tulihan suurvallan hyökkäys naapuriin samasta suunnasta idästä. ”Ukrainalaiset saavat nyt ottaa oppia talvisodan historiasta”, sotahistorioitsija Carl-Fredrik Geust sanoi perinneillan esityksessään Seinäjoella.

Sekä Suomi että Ukraina joutuivat selviämään suurvallan hyökkäyksistä poliittisessa mielessä yksin. Suurin merkitys puhujan mukaan kuitenkin oli sillä, että kumpikin hyökkäys yhdisti kumpaakin kansaa taistelemaan urheasti suurvaltaa vastaan. Suomi sai talvisodan aikana enemmän taloudellista ja muuta tukea Ruotsista kuin yleisesti tiedetäänkään, vaikka Ruotsi valtiona ei halunnut olla sodan osapuolena. Ruotsin kansa kuitenkin halusi auttaa muuten. Sama tilanne on nyt Ukrainassa suhteessa Natoon, joka ei halua sodan osapuoleksi. Monet maat kansalaisten halusta kuitenkin antavat aseita ja muuta aineellista tukea.

Aivan konkreettisia esimerkkejä Putinin sodasta Ukrainassa ja Stalinin talvisodasta Suomessa Geust löysi useita. Mediassa näytettiin parin viikon ajan Kiovaa valtaamaan lähestyvää kuudenkymmenen kilometrin pituista kolonnaa. Katsojille tuli mieleen Raatteentie, jossa vihollisen tavoitteena oli vyöryä Ouluun juhlimaan Stalinin syntymäpäivää. Huonosti kävi kumpaisellekin kolonnalle. Putinin voitonjuhlaa vielä odotellaan.

Hävittäjiä ja vapaaehtoisia lentäjiä Ruotsista Lapin puolustuslinjoille

Stalinin joukkojen hyökätessä Suomeen 1939, maamme itsenäisenä valtiona oli vasta runsas parikymppinen, Ukraina Putinin hyökätessä vain muutamaa vuotta vanhempi. Kumpikaan maa ei ollut ehtinyt varautua kunnolla suurvallan hyökkäykseen. Varustelutaso oli puutteellinen, mm. lentokoneiden osalta. Sen takia Ruotsin ilmavoimien apu oli korvaamattoman tärkeä.

Jos virallinen Ruotsi joutui varomaan joutumista sodan osapuoleksi, kulissien takainen tuki oli sitäkin suurempi. ”Ruotsin kansan keskuudessa paine Suomen auttamiseen oli sitäkin suurempi, joka asia pakotti myös valtiota toimimaan, kuitenkin salaisesti”, Geust korosti. Lapin puolustamiseen lahjoitettuihin lentokoneisiin maalattin suomalaiset tunnukset. Vapaaehtoisiksi ilmoittautui heti 12705 valiolentäjää, joista 8260 hyväksyttiin palvelukseen. Kansalaisten keskuudessa pantiin toimeen Suomi-keräys, joka tuotti saman verran rahaa kuin Ruotsin vuotuiset puolustusmenot olivat.

Suomi-keräyksen tukemiseksi Ruotsissa kampanjoitiin näyttävästi tiedottamalla. Tunnettu lause oli ”Finlands sak är vår”. Suomen asia koettiin myös Ruotsin asiaksi, koska Stalinin tavoitteena oli siirtää raja Tornionjoelle. Vapaaehtoisia ruotsalaislentäjiä joutui myös vangeiksi, ja he saivat tuta Stalinin rautaista kuulustelutapaa. Monille lentäjistä jäi pysyvä ystävyys Suomeen, joka jatkui vielä rauhan tultuakin Pilven veikkojen tapaamisissa.

Oheiset kuvat valtuustosalin seinältä kertovat Geustin esityksestä parhaiten.
Tilaisuuden järjestämisestä kiitokset Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan perinneyhdistykselle.

Matti Latvala