Uutiset

Reilu viikko sitten 101 vuotta täyttänyt Armas Koivisto palveli talvisodassa täydennysmiehenä jääkärieversti Matti Laurilan joukoissa Jalkaväkirykmentti 23:ssa ja on viimeisiä elossa olevia ”Äyräpään Ärjyjä”.

Äyräpään taistelussa 5.3.1940 nurmolaiset uskoivat Korkeimman suojelukseen. ”Ei siellä kyllä suojellu kukaan. En tiedä ‒ vai suojeliko minua? Kyllä niin paljo tuli kuule mullekin ranua siellä kirkkomäessä.”  Venäläisten kerrottiin myöhemmin päivitelleen, kuinka moinen kourallinen miehiä oli heitä pidätellyt, ja etteivät he olisi tehneet rauhaa, jos olisivat tienneet, millainen suomalaisten tilanne oli.

Talvisodan päätyttyä Armas Koivisto joutui alokaskoulutukseen Suomen kasarmille Hämeenlinnaan. Jatkosodassa ja Lapin sodassa hän palveli muonittajana Laguksen Panssaridivisioonan esikunnassa. Koivisto kokkaili herroille parin vuoden ajan Äänislinnassa, paistoi lintuja, jäniksiä ja karhujakin, ja tarjoili kasinolla. Välillä Koivisto vei pojille ruokaa linjaan. Hän oli mielellään muonittajana, sillä oli saanut talvisodassa ”pyssyhommista” tarpeekseen. Suur-Suomi -innosta Koivistolla ei ollut tietoa: ”Tavallista vaan, ei mitään intoa: loppus, että päästäisiin täältä.”

Koivisto sai Äänislinnassa ”tyhjästä tuomion” ja hänet passitettiin vankilaan. Kovien rangaistusten tarkoituksena oli pitää taistelumoraali korkeana pelotusvaikutuksen avulla. Taipaleen vankileirillä hän ihmetteli, miksi he olivat siellä. ”Sota oli päällä, miksei määrätty linjaan? Meitä oli liian paljon.”  Se, mitä Koivisto kertoi vankileiristä, on hyvin kiinnostavaa sekä harvinaisuutensa että kiusallisuutensa takia. Ja kertoi hän muutakin sellaista, joka on jätetty pois monesta sotaveteraanimuistelmasta.

Kantakorttinsa mukaan sotamies Koivisto toimi myös taistelulähettinä, oman arvionsa mukaan lähinnä henkivartijana ja palvelijana. Jatkosodan loppurytinöissä Talissa kukaan ei halunnut lähteä viemään linjaan ruokaa. ”Pojat ilahtui kun vein heille ruokaa.” ”Ei siellä kysytty ajokorttia.”  Tällä kertaa Koivisto oli saanut kuskin ja seisoi kuorma-auton lavalla. ”En mä mitään pelänny. Ei mulla ollu mitää pelättävää, ku ei ollu ketää.”  Ei siis ollut perhettä, joka olisi jäänyt suremaan.

Aleksandra Lazieva o.s. Karpina (syntynyt 1925) on naispuolinen jatkosodan heimoveteraani, joita heitäkin on harvassa. Hän on isänsä puolelta karjalainen ja äitinsä puolelta venäläinen. Aleksandra oli 16-vuotias kun suomalaissotilaat tulivat hänen kotiinsa Sungunniemellä, Äänisellä, marraskuussa 1941. Ensimmäinen sisälle tullut sotilas sanoi: ”Päivää” – ja Aleksandra kuuli elämänsä ensimmäisen suomalaisen sanan, jonka ymmärsi tervehdykseksi. Myöhemmin eräs sotilas sanoi hänelle: ”Älä pelkää: finski soldat niet huligan”, otti rintataskustaan keksin ja antoi sen Aleksandralle.

Äitinsä kannustamana Aleksandra hakeutui Itä-Karjalan sotilashallinnon palvelukseen edeten keittiöapulaisesta tulkiksi ja kirjanpitäjäksi. Palvelusta kesti kolme vuotta. Suurlahdessa hän tapasi tamperelaisen sotilaan, Tauno Uotilan. Rakkaustarinan ainekset olivat koossa, mutta asiat menivät toisin. Jatkosodan päätyttyä Aleksandra joutui KGB:n kynsiin suomalaisyhteyksiensä takia. Häntä seurattiin ja kuulusteltiin. Vielä vuonna 2015 tämä 90-vuotias paluumuuttaja kysyi allekirjoittaneelta: Ei kai KGB kiinnostu hänestä näiden asioiden tullessa julki?

Tämän kirjan päähenkilöitä yhdistävät varsin ankeat elämän alkuasetelmat. Armas, avioton lapsi, joutui jo pienenä lastenkotiin. Sieltä hänet lähettiin alle kouluikäisenä Kauhavalle, varttumaan maalaistaloon ja vahvistumaan talon töissä. Aleksandran perhe jäi puille paljaille kun Makar-isä ammuttiin maaliskuussa 1938. Lapsista ne, jotka kykenivät tekemään jo jotain työtä, oli lähetettävä ruuan perään sukulaisten luo.

Hämeenkyröläistä Armas Koivistoa ja tamperelaista Aleksandra Lazievaa yhdistää myös muun muassa toiveiden toteutuminen paremmasta elämästä ja omasta perheestä. He molemmat tekivät pitkän päivätyön Armas kaivosmiehenä ja Aleksandra kirjanpitäjänä. Ja elämänmyönteisyys näyttää säilyneen heillä molemmilla läpi pitkän elämän.

FT Jaana Laamanen on muistitiedosta kiinnostunut tutkija. Tämä sotakokemuksista kertova kirja on maitolaiturimaisteriksikin kutsutun kansatieteilijän neljäs muistitietopohjainen tietokirja. Äyräpään Ärjy ja Äänisen Aleksandra -kirjaa myy verkkokirjakauppa Bookcover. Kirjaa voi ostaa myös kirjakauppojen verkkokaupoista ja tilata kirjakaupoista.

Tervemenoa menneeseen!

Toivottaa

Jaana Laamanen
www.maitolaiturimaisteri.fi

Reservin aurinko paistoi lämpimästi eräänä syyskuisena päivänä useille sadoille varusmiehille ja -naisille. Palvelusaika päättyi, mutta mahdollisuudet maanpuolustustehtävissä jopa lisääntyivät. Reserviin pääsy avaa lukuisia ovia omasta mielenkiinnosta riippuen. Maanpuolustustahto voi olla nolla tai satakymmenen. Niille, joilla luku on lähempänä edes viittäkymmentä kuin nollaa, on minulla useita vaihtoehtoja tarjolla.

Samaan aikaan uusien reserviläisten kanssa, omasta reserviin pääsystäni tulee kuluneeksi neljä ja puoli vuotta. Palvelin Kainuun prikaatissa sotilaspoliisijoukkueessa miehistön VIP-kuljettajana. Tehtäviini kuului perinteisen spol-koulutuksen lisäksi myös arvovieraiden, etenkin silloisen prikaatinkenraalin kuljettajana (ja eräänlaisena suojausmiehenä) toimiminen. Yhdeksän kuukauden taival, joka oli alkanut toistakymmentä vuotta aikaisemmin samaisen prikaatin paraatikentällä toteamuksena, että minäkin lähden armeijaan. Paljon täytyi vettä virrata Vieremänjoessa, mutta tuli se päivä, kun prikaatin portit aukenivat ja yhdeksän kuukautta myöhemmin ne myös takanani sulkeutuivat.

Mutteivat kokonaan. Vuosia sitten syttynyt maanpuolustustahto ei ottanut sammuakseen. Tulen tässä juttusarjassa kertomaan omien kokemuksieni ja tiedusteluideni kautta niistä lukuisista mahdollisuuksista, mitkä minulle palveluksen jälkeen avautuivat. Sillä pitkään ilman kurkkusalaatteja en malttanut pysyä. Vajaa vuosi omasta kotiutumisestani astuin jo uudestaan Kainuun prikaatin porteista sisään. Tällöin reserviläisenä ja MPK:n maaliosaston jäsenenä. Olin ensimmäisissä vapaaehtoisissa kertausharjoituksissa.

Osa yksi käsitteleekin MPK:n ja Etelä-Pohjanmaan reserviläispiirin vapaaehtoista toimintaa. Tekisi mieli melkein luvata, että edellä mainitut organisaatiot tarjoavat jokaiselle reserviläiselle jotakin. Itse liityin välittömästi reserviläisliittoon ja Seinäjoen reserviläisiin päästyäni palveluksesta. Osalla tahto ryömiä munat turpeessa jatkuu vahvana läpi elämän, osa haluaa ottaa hetkeksi ajatukset irti palvelusajasta ennen liittymistä toimintaan mukaan ja osa jättää jokaisen muiston prikaatin porttien sisäpuolelle, eikä reserviläistoimintaa ajatella koskaan. Se on täysin hyväksyttävää, mutta..

Pois lukien käsketyt kertausharjoitukset, tuskin kukaan käskee sinua enää odottamaan korkeassapolviasennossa ”evripadia” metsän keskellä -30 asteen pakkasessa, kun tunto on lähtenyt sormista jo aikoja sitten ja leiriä on jäljellä vielä kaksi viikkoa (nämäkin muistot kultaantuvat ja parin vuoden päästä voit olla samassa tilanteessa, vapaaehtoisesti). MPK ja reserviläispiirit tarjoavat ympäri vuoden lukuisia koulutuksia, tapahtumia, messuja, kunniatehtäviä jne.

Esimerkiksi lokakuun aikana koulutuskalenterissa jo pelkästään MPK tarjoaa yli 100 mahdollisuutta erilaiseen toimintaan. Pohjanmaalle näistä mahdollisuuksista osuu seitsemän kappaletta. Lokakuu painottuu Pohjanmaalla fyysisen kunnon kehitykseen, SPOL-kiltatoimintaan, marssiharjoitukseen sekä maanpuolustuskoulutuksen kehittämiseen tulevana vuonna. Allekirjoittanut on osallistumassa näistä seitsemästä ainakin kahteen tapahtumaan.

Jo näistä esimerkeistä tulee huomanneeksi vaihtoehtojen monipuolisuuden.
Siksi en uskokaan ketään, joka kertoo tutustuneensa koulutuskalenteriin, muttei olisi löytänyt koskaan itselleen mitään kiinnostavaa. Jos näin todistetusti tapahtuisi, kehottaisin häntä liittymään etenkin oman alueen reserviläisjärjestön ja -piirin toimintaan/hallitukseen mukaan ja olla tällä tavoin mukana ideoimassa ja tuottamassa koulutuksia ja tapahtumia, jotka vastaisivat paremmin yhdessä MPK:n kanssa omia ja muiden reserviläisten tarpeita. Maanpuolustus kehittyy ja reserviläiset ovat luonnollisesti tärkeässä osassa siinä kehityksessä.

Aktiivisuus toiminnassa on täysin omassa hallussasi, mutta ole luottamuksen arvoinen. Itselläni on kokemusta muutamasta tehtävästä reserviläispiirin osalta; vuosi sitten olin messuosaston esittelijänä lippujuhlan päivänä, tänä vuonna lipunkantajana kaatuneiden muistopäivänä, toimitsijana Vahvin Reserviläinen – kilpailussa ja nyt Lakeuden Maanpuolustajan toimittajana. Toiminta toiminnan takana on siis hyvin siistiäkin varsinaisen munat turpeessa rynkyn kanssa tetsaamisen lisäksi. Ja tämä toiminta on aivan yhtä tärkeää yleisen maanpuolustustahdon ylläpidon ja markkinoinnin kannalta.

Enkä kokemuksieni perusteella vähättele ollenkaan naisten osallistumisen ja näkyvyyden merkitystä. Kaikki naiset (ja miehet) ovat käveleviä mannekiineja. Meiltä voi kysyä reserviläistoiminnasta, palvelusajasta ja -mahdollisuuksista, sekä itseltäni, että naiskollegoiltani kokemuksia naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta ja hakeutumisprosessista. Kannustankin rohkeasti jokaista palveluksessa olevaa, reserviin juuri siirtyneen ja pitkään reservissä olleiden tutustumaan oman reserviläispiirinsä ja -järjestönsä toimintaan, sekä MPK:n ja reserviläisliiton verkkosivuihin. Etenkin nuoret aktiivit ovat enemmän kuin tervetulleita, jotta kokeneiden konkareiden hiljainen tieto siirtyy uudelle sukupolvelle, jonka vastuulla ennemmin tai myöhemmin tämän Isänmaan maanpuolustus on, vapaaehtoisena tai käskettynä. Lisäksi toimintaan osallistuminen on nykyään täysin mahdollista myös heille, jotka eivät ole suorittaneet asepalvelusta, mutta ovat muutoin aidon kiinnostuneita vapaaehtoisesta maanpuolustuksesta.

Kirpeää syyssäätä ja reservin täydennyskoulutuksen tuloksia odotellen (johon muuten pureudutaan juttusarjan seuraavassa osassa),

Marjo Kauppinen