Artikkeli

Muistatteko Ateenalaisten laulun? Olen sitä tässä hieman tuumiskellut. ”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin.” Noilla säkeillä tuo Kadettikoulun kunniamarssinakin tunnettu laulu alkaa. Myöhemmin laulussa vakuutetaan myös mm. että ”nuorukaiselle kuolla kuuluu”.

Tuo laulun 1930-luvulla kirjoitettu, isänmaallista paatosta tihkuva sanoitus on tietysti nykypäivän näkökulmasta katsottuna vähintäänkin absurdi. Sodassa kuolemisessa lienee aniharvoin mitään sinällään kaunista. Sota on julmaa ja rumaa. Eikä nuorukaisten kuulu kuolla – vaan saada elää ja rakentaa elämäänsä; kasvaa, kehittyä ja rakastaa.

Sodissa kuitenkin kuollaan, on aina kuoltu. Ajatus kauniista kuolemasta lieneekin juuri sanoissa ”eestä maas”. Hengen uhraamista oman isänmaan puolesta on pidetty uhreista suurimpana ja sitä se varmasti onkin. Näin olemme tottuneet ajattelemaan Suomen eri sotien sankarivainajista; heidän kuolemansa ei ollut turha, vaan kallis hinta, joka oli maksettava isänmaan vapauden puolesta. Silloin sinällään ruma tapahtuma, hengen väkivaltainen menettäminen, muuttuu kauniiksi sankaruudeksi, vaikkakin erityisesti omaisten kohdalla surulliseksi menetykseksi.

Sen sijaan kuoleminen jonkin sellaisen asian takia, jota ihminen ei koe omakseen ja jota ei voi itselleen perustella on pelkästään vastenmielistä. Sellaiseen kuolemaan ei olla valmiita. Tästä olemme viime aikoina saaneet seurata varsin selkeää esimerkkiä seuratessamme naapurimaamme Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainassa. Sodan perusteet ovat väärät ja asia alkaa valjeta myös Venäjän sisällä. Presidentti Putinin julistama ”osittainen” liikekannallepano sai ilmeisesti kymmeniä, jopa satoja tuhansia sotaan joutumista pelkääviä miehiä poistumaan kiireesti maastaan. Ei käydäkään ”sotilaallista erikoisoperaatiota”, vaan täyttä sotaa, joka ei tunnu näistä miehistä tai heidän omaisistaan perustellulta. Putinin diktatorisen valloitushalun vuoksi kuoleminen ei houkuta, se ei olekaan kaunista vaan turhaa, julmaa ja rumaa.

Asian oikeutusta voi vertailla sodan alussa helmikuussa hyökkäyksen kohteeksi joutuneessa Ukrainassa nähtyyn ihmisten pakenemiseen. Muistattehan vielä? Sieltä koettiin pakolaisaalto, jossa erityisesti naisia ja lapsia pyrittiin kiireesti saamaan turvaan ulkomaille. Miehet, näiden pakenevien isät, veljet, pojat ja rakastetut sen sijaan hyvästelivät rakkaansa ja lähtivät torjumaan maahan tunkeutuvaa hyökkääjää. Raskain mielin, totta kai, mutta asiaan ja sen oikeutukseen uskoen. Ja kaatumisia heille todellakin on tullut – toivottavasti ne uhrit eivät ole olleet turhia.

Samaan tapaan kuin turhia eivät olleet oman maamme kahden maailmansodan melskeissä annetut uhrit. Niillä luotiin Suomen itsenäisyys ja pelastettiin sen olemassaolo. Ei todellakaan turhaa, vaan kaikessa julmuudessaankin laulun tarkoittamaa ”kaunista”. Siltikään en toivo maamme tarvitsevan enää yhden yhtäkään sankarikuolemaa. Niitä on tarvittaessa varauduttava antamaan, mutta luojan kiitos sankarivainajien muistelu kuuluu meillä historian piiriin – ja toivottavasti sellaisena pysyykin!

Ateenalaisten mainitseminen johtaa mieleeni myös Suomen Ateenan. Tätä lempinimeä kantaa Jyväskylän kaupunki ja sanonta johtaa juurensa Keski-Suomen pääkaupungin sivistys- ja kulttuuriperinteisiin, erityisesti yliopistoon, jonka alku on jo 1863 aloitetussa seminaarissa eli opettajakoulutusta antavassa laitoksessa. Yhteys Kreikan Ateenaan muodostuu historian tunneilta tutuista tiedoista: Ateena oli aikoinaan demokratian sekä monenlaisen sivistyksen ja kulttuurin kehto. Itselleni Jyväskylä on henkilökohtaisesti läheinen siksi, että se oli oma opiskelukaupunkini 1990-luvulla. Suoritin opettajakoulutuksen opinnot Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäellä.

Nyt on tullut aika kokoontua taas Jyväskylään. Siellä järjestetään nimittäin Reserviupseeriliiton ja neljän muun maanpuolustusjärjestön yhteinen liittokokoustapahtuma 18.-20.11. Tapahtuma on saanut nimekseen Yhteisin siivin, joka viitannee paitsi liittojen yhteistapahtumaan, myös Tikkakosken Ilmasotakouluun sekä jossain vaiheessa toteutuvaan Suomen NATO-jäsenyyteen. Senhän voi kuvainnollisesti katsoa tarkoittavan maamme liittymistä yhteisrintamaan siinä suunnassa maailmaa, johon haluamme samaistua – eli länteen.

Jyväskylän liittokokous on osaltani merkittävä tapahtuma, sillä oma rupeamani Etelä-Pohjanmaan reserviupseeripiirin puheenjohtajana on samalla päättymässä. Olen päättänyt luopua tehtävästä kolmen vuoden jälkeen ja uusi puheenjohtaja piirille valitaan piirin omassa syyskokouksessa ennen Jyväskylän viikonloppua. Kuluneita kolmea vuotta leimaa tietysti niiden osuminen korona-aikaan, jolloin moni asia sujui toisin kuin oli ennakoitu. Toisaalta olemme Ukrainan sodan ja NATO-jäsenyyden myötä astuneet aikaan, jolloin maanpuolustuksen arvo nähdään monella tapaa merkityksellisempänä kuin joskus ennen. Itse en tokikaan jätä vapaaehtoista maanpuolustusta kokonaan, vaan se säilyy sydämen asianani, mutta vetovastuu piiristä siirtyy eteenpäin. Toivotan jo tässä vaiheessa onnea ja menestystä seuraajalleni.

Loppuvuodesta on vielä edessä myös omien piiriemme yhteinen itsenäisyyspäiväjuhla hotelli Almassa 5.12. Tätä pääsemme nyt viettämään pakollisen koronakauden keskeytyksen jälkeen. Toivottavasti näemme siellä runsain joukoin ja pääsemme yhdessä kohottamaan juhlamaljan itsenäiselle isänmaallemme!

Tuomas Taivalmaa
Puheenjohtaja
Etelä-Pohjanmaan Reserviupseeripiiri ry