Paappani ”Juho” Niemi sai lokakuussa 1939 kutsun ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Hän oli maanviljelijä ja seppä. Hän oli aikanaan palvellut rakuunana Lappeenrannassa vuosina 1929-1930. Lähtiessään kotoaan 13.10.1939 Ylihärmän taipaleenkylästä, hän ei vielä tiennyt päätyvänsä sotatantereelle Taipaleeseen. Kotiin jäivät vaimo ja kolme pientä lasta, äitini oli tuolloin kolmivuotias.
Myös perheeseen kuulunut, häntä selkeästi vanhempi veli ”Setä-Matti” jäi ”kotomieheksi”. Ensin Ylihärmän miehet kokoontuivat Ilomäen koululle ja sieltä matka jatkui Kaupin aseman kautta Seinäjoelle. Seinäjoella Ylihärmäläisistä muodostettiin Laurilan Jalkaväkirykmentin 6:s komppania eli 6/JR23. Ylihärmäläiset kuuluivat Kauhavalaisten ja Ylistarolaisten lisäksi rykmentin II pataljoonaan.
Ylihärmän komppaniaan kuului muutamia miehiä myös Kuortaneelta ja Ylistarosta. Komppanian päälliköksi valittiin Laihian aluepäällikkö res. luutnantti Kaarlo Kari ja pataljoonan komentajaksi kapteeni Veikko Järvinen. Ylihärmän komppanian muut upseerit olivat muualta lukuunottamatta Uuno Kangasta. Luutnantti Kari osoittautui alusta alkaen taitavaksi, varmaksi ja erittäin pidetyksi päälliköksi.
Seinäjoelta matka jatkui rykmentin mukana kohti Karjalan Kannasta. Perille päästyään komppania siirtyi Unnonkosken kautta Pyhäjärven Konitsaan, jossa majoituttiin telttoihin ja alkoivat päivittäiset harjoitukset sekä rakennettiin piikkilanka- ja tankkiesteitä. Joulukuun alkupuolella itsenäisyyspäivänä, eli noin viikon kuluttua siitä kun maahamme oli hyökätty, siirtyi komppania rykmentin mukana Metsäpirttiin Taipaleen puolustuslohkolle. Siellä tultaisiin ottamaan etulinjavastuu nyt siellä taistelleilta joukoilta.
Komppania sai kokea karun sotatodellisuuden jo ennen joulukuun puolenvälin rintamavastuuta, kun 11.12.1939 vihollisen satunainen kranaattiammus osui korsutyömaalla olleiden miesten yllä männyn latvassa ja sirpaleryöppy aiheutti ensimmäiset kaatuneet ja haavoittuneet.
Komppania otti 16.-26.12.1939 ensimmäisen etulinjavastuunsa Terentilän lohkolla, joka olikin äärimmäistä sotaa alusta alkaen. Vihollinen aloitti hyökkäyksensä aina runsaalla kranaattikeskityksellä. Sitä seurasi aina hyökkäystankit ja niitä runsaasti jalkaväkeä. Kerta toisensa jälkeen nämä lyötiin takaisin. Vihollisen jalkaväkeä kaatui joukkueittain etumaastoon, tankkeja tuhottiin. Ainoastaan yksi tankki pääsi etulinjasta läpi ja se kirjaimellisesti juostiin kiinni ja tuhottiin kasapanoksella. Omat tappiot syntyivät lähinnä vihollisen moninkertaisesta ja hirmuisesta tykistö- ja heitintulesta. Tuona ensimmäisenä rintamavastuun aikana komppanian tappiot olivat 16 kaatunutta ja 35 haavoittui.
Tauno Palo Ylihärmän komppaniasta on kuvannut joulupäivän tulimyrskyä seuraavasti:
”Joulupäivän tulimyrskyn muistavat kaikki henkiin jääneet. Joulupäivän aamuna punapropagandisti kuulutti tappavansa loputkin Laurilan verikoirista, jonka jälkeen neuvostotykistö aloitti taukoamattoman jyminämyllynsä. Tuntui että taivaat ja maat menivät sekaisin rautaisessa myrskyssä. Sadat tukikohtiimme suunnatut putket puhalsivat väsymättä kranaatteja. Kasvoilla tunsi ruutikaasujen kuumentaman ilmavirran ja löyhkän. Suunnaton määrä trotyylia paloi, hengitys tukahtui ja välillä keuhkot tuntuivat repeytyvän. Korvat menivät lukkoon. Moni ajatteli, ettei tällaisesta voi selvitä elossa ja monen kohtaloksi se koituikin.
Taisteluhauta sortui päälleni, sitä tukkeutui pitkä matka. Kompuroin hajonnutta yhdyshautaa myöten korsun suuntaan. Pääsin korsun ovelle, vastaani tuli Artturi Eeli. Heti kun olin sisätilassa, ulosmennyt Eeli sai sirpaleen vartaloonsa. Hän pystyi kävelemään sisälle, mutta siihen kuoli. Korsu heilui kuin laiva hirmumyrskyssä. Ison ammuksen iskeytyessä katolle oli se kuin suunnattoman moukarin lyönti. Katolle osui monta kertaa ja pelkäsimme kestäisikö se. Hiekkaa valui lattialle kattohirsien välistä. Odotimme vain josko lopullinen kranaatti osuu. Moni risti kätensä.
Kaksi tuntia kuuntelimme ja koimme tulihelvettiä. Tulenjohtoupseeri arveli tuossa ajassa tippuneen 20 000 kranaattia. Sitten aistimme räjähdysäänten loittonevan ja kokemuksesta tiesimme, että vihollisen kivääriväki käy hyökkäykseen. Asemissa ei ollut ketään, ei sielä voinut olla. Päätin mennä vanhalle vartiopaikalleni, vaikka Veikko Kurki ja Eino Tikkamäki estelivät lähtöäni. Lähdin kuitenkin jolloin Eino huusi perääni: ”Et sinä sieltä enää takaisin tule”.
Pääsin tukikohtaani ja huomasin koko aukean levyisen vihollisrintaman lähestyvän asemiamme. Yksin olin laumaa vastaan avuton, joten juoksin korsulle ja ilmoitin vihollisen hyökkäävän. Viimehetkellä miehet ehtivät asemiin, tai mitä niistä oli jäljellä. Eräs hyökkääjä heitti kasapanoksen meitä kohti, mutta Arvi Kankaan ampumasta luodista panos räjähti heittäen punasotilaan korkealle. Torjuntatulemme tehosi ja monta vihollista kellistyi kentälle.
Oikealle silmätessä näkyi kuinka useat nahkatakkiset politrukit komensivat uusia joukkoja hyökkäykseen Mustaojan kanjonista. Tulemme oli sen verran kiivasta, että patruunat vähenivät uhkaavasti ja riensin korsulta hakemaan lisää. Raivokas käsiaseiden pauke kesti aikansa kunnes hyökkäjien joukko harventui niin vähäiseksi että operaatio loppui. Taas torjuttiin yksi rynnäkkö. Aukealla näkyi suuri määrä myttyjä, kaatuneita vastustajia.”
Toinen iso kohtalonhetki oli niittykasematin takaisinvaltaus 12.-15.12.1939, vihollisen vallattua sen. Se suoritettiin lähes koko komppanian voimin ja olisi oman tarinansa arvoinen. Haasteellisen niittykasematin valtauksesta teki sen avoin sijainti aukealla niityllä ja vihollisen vahvasti aseistetut asemat sen ympäristössä. Ylihärmän komppania sai siis tehtäväkseen vallata sen, päällikkönsä Karin johdolla. Ylemmällä tasolla olivat herrat päättäneet, että sitähän ei ryssälle anneta. Kasematin alue saatiin lopulta haltuun useamman yrityksen jälkeen. Siinä taistelussa oli monia eri vaiheita, taistelulinjan mennessä ees-taas, vihollisen yrittäessä sitä takaisin haltuunsa.
Noina päivinä komppania kärsi rykmentin kovimmat tapiot. Tuossa taistelussa kaatui pidetty komppanian päällikkö Kari ja lähes kymmenkunta hänen asetoveriaan. Vain 15 selviytyi naarmuitta, kaikki muut haavoittuivat. Tuo kaikki masensi miesten mielialoja kovasti. Lohtua toi se, että taistelussa kaatunut ja kadonnut Lauri Ylinen löydettiin muutaman päivän kuluttua Keski-Suomen miesten toimesta, heidän otettuaan vuorostaan rintamavastuun sillä kohtaa. Karstulan seudun miesten silmiin oli pistänyt härmän puukko Laurin kädessä ja todeneet, että viisi vihollista oli kaatunut hänen puukostaan. Näin saatiin Lauri takaisin ja matkalle kotiin haudattavaksi.
Alikersantti Jussi Vuori on sanonut tuosta hyökkäyksestä seuraavaa:
”Illalla komppania levittäytyi pellolle. Aloitimme rajun hyökkäyksen kohti vihollisen hallussa ollutta kasemattia. Hyökkäsin Viitasalon, K. Kontion, L. Niemistön ja M. Liinamaan kanssa. Meillä oli myös mukana pikakivääri. Pääsimme kasematille, jonne oli ehtinyt jo muitakin meikäläisiä. Viholliselta otimme kolme konekivääriä, joista yksi käännettiin heti perääntyvää vihollista kohti. Tulitimme sillä Lauri Ylisen kanssa tien takana ollutta vihollista parin tunnin ajan. Lauri Ylinen sanoi lähtevänsä käväisemään toiseen pesäkkeeseen. Sillä matkalla hän kaatui. Hänen ympärillään makasi viisi venäläistä, jotka kaikki olivat kuolleet Laurin puukosta. Komppanian päällikkö Kari oli jo silloin kaatunut. Kapteeni L. Järvi saapui paikalle ja komensi miehet ketjuun. Jäin yksin vihollisen eteen. Jouduin ryömimään kolmen tunnin ajan 200m pituista matkaa kasematille.”
Kolmas iso kohtalonhetki oli oikeastaan koko maaliskuu, rykmentin siirtyessä puolustamaan Vuosalmen kohtaa helmi-maaliskuun vaihteessa sodan painopisteen siirryttyä sinne. Komppanian pääosa ohjattiin Äyräpään rautatieaseman ja läheisen rataleikkauksen maastoon. Hiljaa kiroten miehet totesivat, ettei mitään asemia ollut eikä korsujakaan. Tosin komppanian komentopaikka pystyttiin sijoittamaan jonkinlaiseen lankkukattoisen korsuntapaisen suojaan. Vänrikki Annalan joukkueen alueella oli hirsisauna, johon komentopaikkalta vedettiin puhelinyhteys. Viivyttelemättä tuohon maastoon alettiin kaivamaan poteroita, mikä kävikin aika helposti, sillä kohtaa maa oli hiekkaa. Alkoivat loputtoman tuntuiset päivät ja iäisyyden mittaiset yöt. Taistelutoiminta kiihtyi päivä päivältä ja vihollinen pääsi tien suunnassa jo lossille saakka, jolloin aluetta puolustanut vänrikki Lehtivuoren joukkue kaatui yhtä miestä vaille viimeiseen mieheen.
Vänrikki Annala on todennut maaliskuun tilanteista seuraavaa:
”Monet kranaatit ravistelivat pientä saunaamme. Seinät olivat sirpaleiden kirjaamat, mutta yhtä sitkeinä kuin sen asukkaat se seisoi myrskyä vastaan. Seinän viereen kannoimme kaatuneet aseveljemme poiskuljetusta odottamaan, lauteilla makasivat vaikeasti haavoittuneet, kiukaan edessä huolsi mainio aliupseerimme kersantti Jussila aseita ja nurkassa olevan kenttäpuhelimen välityksellä virtasivat käskyt, ohjeet, ilmoitukset ja pyynnöt.
II Pataljoonamme ja siihen liitetty Kevyt Osasto 8 hupenivat päivä päivältä. Varsinkin täydennysmiesten poistuma nousi suureksi. Alokkaita ei arkuudesta voinut syyttää, mutta varomattomuus, kokemattomuus aiheutti tarpeettomilta tuntuvia tappioita. Vanhoja nostomiehiä kävi sääliksi. Heidän joukossaan oli muutamia erinomaisia sotureita, mutta hyvin monet menettivät hermonsa kokonaan ollen enemmän vaivaksi kuin hyödyksi. Ymmärsin sen, sillä vaatii poikkeuksellisen lujaa mieltä, jos keski-ikäisenä kesti Vuosalmen ja Äyräpään leikin.
Vanha Taipaleen kaarti, joka epätoivon vimmalla taisteli jokaisesta metristä, pieneni tunti tunnilta. Nämä miehet olivat jo ylittäneet kaikki inhimillisen kestävyyden rajat. He täyttivät kymmenkertaisesti vaatimukset, jotka sotilaalle asetetaan. Repaleisissa, likaisissa lumipuvuissaan, silmät jatkuvasta valvomisesta verestäen he latasivat ja ampuivat. Joskus joku uhmamielellä nousi pystyyn paidanhihat käärien ja heitti käsikranaatin päin vihollista. Monikaan ei kumartanut enää kovin syvälle suurempiakaan ammuksia, he odottivat vaistomaisesti luotia tai sirpaletta, joka poistaisi heidät rivistä. He tiesivät tilanteen toivottomuuden, mutta sillä ei ollut mitään merkitystä, vaan taisteltiin ja kestettiin. Upseerit kaatuivat tai haavoittuivat, ja komppanioiden rippeitä usein komensi aliupseeri.”
Korpraali ”Juho” Niemi kuului siihen pieneen joukkoon, joka viimeiseen asti puolusti asemiaan Vuosalmen harjulla, kertoi näin:
”Maaliskuun 3. päivänä menimme vuoksen yli lossilla. Jouduimme heti vasemalle asemaan viidennen komppanian avuksi. Taistelimme niissä asemissa koko päivän. Illalla jouduimme kuitenkin perääntymään, kun kuusi vihollisen tankkia oli ajaa ylitsemme. Niistä vain kaksi onnistuttiin pysäyttämään. Peräännyimme kirkonmäelle, jossa olimme asemissa muutama tunnin. Emme pystyneet pitämään niitäkään asemia. Peräännyimme siitä Vasikkasaaren Vuosalmen puoleiseen kärkeen. Siitäkin vielä jouduimme perääntymään mantereelle Vuosalmen kylään. Siihen loppui perääntymisemme. Onnistuimme saavuttamaan armottomalla vastahyökkäyksellä edellisen päivän asemat.”
12.3.1939 Ylihärmän komppania sai käskyn vahvistaa Luutnantti Rukasen johtamaa I Patajoonaa tai mitä siitä oli jäljellä, hyökkäyksessä mikä oli viimeinen raju hyökkäys ennen yllättäen tullutta rauhaa. Tuohonkin taisteluun Ylihärmän komppania valmistautui laulamalla sotavirtensä nro 310 ”Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on, emme kauhistu vastustajaamme…”
Alikersantti Toivo Huhtala on kertonut seuraavaa hyökkäyksestä, jota luonnehti sotareissunsa verisimmäksi jossa oli mukana:
”Aamulla kello 7.00 ratsumestari Hälvä määräsi kuudennen komppanian suorittamaan tuon vastaiskun minun johdollani. Hälvän onnentoivotusten saattelemina lähdimme liikkeelle. Maastoa hyväksikäyttäen pääsimme aivan ryssän uusien asemien eteen. Silloin alkoi hurjin verileikki, minkä sotareissullani koin. Käsikranaatit paukkuivat puolin ja toisin. Aluksi konekiväärit tukivat hyökkäystämme. Konekiväärien tuli jouduttiin kuitenkin lopettamaan, koska jouduimme hyökätesämme aivan ryssien joukkojen keskelle. Konekiväärit räsähtelivät, sekä kiväärit ja pistoolit paukkuivat yhtenään. Taistelumme kesti vain 20 minuuttia. Ryssät kauhistuivat hurjia härmäläisiä, jättivät aseensa ja juoksivat pakokauhun valtaamina pakoon. Etulinja oli vallattu takaisin. Kun ilmoitin ratsumestari Hälvälle, että olimme suorittaneet hänen antamansa tehtävän loppuun, Hälvä pyysi minua kiittämään jokaista miestä hänen puolestaan. Tuossa vastahyökkäyksessä kaatuivat Kuoppala, Hietamäki, Niittymäki, Kahala ja Kuusoja.”
13.3.1940 vihollisen armottoman pommitusten jälkeistä rauhan tulon hetkeä paappani on kuvannut ihmeelliseksi ja etenkin sitä hiljaisuutta mikä taistelurintamalle laskeutui. Lähetin tuotua viestiä rauhasta, oli hänen kohdalla ollut enää viisi miestä jäljellä. Hän oli ollut fyysisesti ihan loppu ja kertoikin nukkuneen kolme vuorokautta lähes ”yhtäsoittoa” kun rintamasta oli päästy väljemmille vesille. Vasta sitten hän jaksoi kirjoittaa kortin kotiin, että on hengissä. Mannerheimin käskyllä hänet kotiutettiin 20.5.1940 monen muun rykmentin aseveljensä kanssa, hänen ”talvisotaurakkansa” kesti 7kk 6pvää. Hän oli yksi niistä harvoista onnekkaista, joka selvisi koko talvisodasta ”naarmuitta”.
Talvisodasta ei kuulemma kotona jutusteltu. Paapan sotakaverien tullessa kylään oli siirrytty aiheesta juttelemaan johonkin sivummalle, pois kuulevilta korvilta. Jotakin vähän tiedetään äitini ”salakuuntelun” ansiosta. Jokunen vuosi sitten kysyin tädiltäni Annelilta, että näkyikö tai heijasteliko tuo sotakokemus jotenkin paapan arkielämässä myöhempinä vuosina. Hän vastasi, että hänen mielestään ei. Ainut mikä siihen viittasi oli se, että ruuan päälle paapalla oli tapana torkahtaa tuvan leveällä reunapenkillä ja siitä herättyään aika-ajoin oli alkanut laulella Ylihärmän komppanian sotalauluja. Ehkä se sota tuli hänen uniinsa tai ehkä hän oli vain laulumiehiä. Talvisota elokuvassakin sanottu ”Hyvä lauluporukka Ylihärmälääsillä”, pitänee hyvin pitkälti paikkansa, senkin he osasivat.
Laurilan Verikoirat kirjan lisäksi olen kirjoituksessani ottanut lainauksia Simo Perämäen kirjoittamasta Ylihärmän Suojeluskunta ja Lotat kirjasta. Tuohon viimeksimainittuun oli kerätty Alikersantti Vilho Palomäen haastatteluja välirauhan aikana oman komppaniansa miesten talvisotakokemuksista. Vilhon kohtalona oli kaatua jatkosodassa.
Tämän ajan sodissa kuin talvisodassakin huomataan millainen merkitys on maanpuolustahdolla määrällisesti moninkertaiselta tuntuvaa vihollista vastaan.
Veli-Matti Keskinen
Ylihärmän Reserviläiset