Kun korona keväällä hiljensi monet harrastukset, joissa oli paljon kontakteja, moni jäi tyhjän päälle ja miettimään, mitä keksisi tilalle? Ei yhteisiä ammuntoja, jotokset jouduttiin siirtämään hamaan tulevaisuuteen ja kevään muutkin perinteiset yhdessä tehdyt jutut saivat jäädä.
Minä istahdin tietokoneelle ja jatkoin jokunen vuosi aloittamaani harrastusta, sukututkimusta, nyt sille oli rutkasti aikaa.
Nykypäivänä sukututkimus ei ole enää pölyisissä arkistoissa vanhojen kirjojen kaivelua, vaan nykyaika tuo niin rippikirjat, kuin muut arkistot ilmaiseksi, tai ainakin hyvin pienellä rahalla kaikkien nähtäville, omalle tietokoneelle.
Muutama vuosi sitten aloitti Kansallisarkisto sodassa kaatuneiden kantakorttien digitoinnin Digitaaliarkistoon, saaden mittavan urakan loppuun viime vuoden lopulla.
30.11.1939 alkaneessa talvisodassa kaatui tai katosi n. 25 900 henkeä.
Jatkosodassa kaatui tai katosi n. 63 200 henkeä ja Lapin sodassa luku on n. 1000.
Kansallisarkiston tietokannasta nämä sodissa kaatuneiden kantakortit ovat löydettävissä ilmaiseksi lähes kaikki.
Myös sotilaspäiväkirjoja on luettavissa Kansallisarkiston sivuilla, suosittelen, ovat mielenkiintoista luettavaa.
Mainio sivusto on myös Sotasampo.fi, jossa voi hakea kaatuneiden tietoa nimen lisäksi esimerkiksi kotikunnan tai sotilasarvon mukaan.
Sotapolku-sivustolla on myös paljon tietoa sodassa palvelleista. Lisäämällä vaikka isoisän sivustolle ja täyttämällä tiedot joukko-osastosta, johon hän kuului, saa tarkan kartan paikoista, jossa kyseinen joukko-osasto on milläkin päivänmäärällä ollut.
Suomen kirkkoja ja hautausmaita -sivulle on koottuna tällä hetkellä 770 000 kuvaa hautakivistä ja määrä kasvaa yhä. Kuvat on ottaneet eri hautausmaista vapaaehtoiset ihmiset ympäri Suomen ja tänä vuonna omana projektinaan oli kuvata omaan kansioonsa sankarihautausmaat.
Hautakivet on sukututkijalle suuri tiedonlähde ja meneillään oleva hautakivien indeksointi hakemistoksi, tulee helpottamaan etsintää entisestään. Tämäkin suoritetaan täysin vapaaehtoisvoimin.
Sukututkimus vie helposti pikkusormen antaessa koko käden. Ei tarvitse kuin lukea mielenkiintoinen kertomus, josta löytyy syntymäaika tai muuta vihjettä, niin on ”pakko” vähän kaivella kyseistä sukua.
Jokin aika sitten, luin kirjoitusta perheestä, jossa perheen neljästä veljeksestä kaksi kaatui perättäisinä päivinä. Samaisen perheen veljesten sisaren puoliso oli kaatunut paria kuukautta ennemmin, näkemättä juuri syntynyttä poikaansa.
Kirjoituksen oheen oli lisätty kuva veljesten kuolinilmoituksesta, jonka avulla pääsin helposti etsimään perhettä rippikirjoista ja huomasin, ettei heitä oltu vielä lisätty käyttämääni verkossa olevaan Geni sukupuu-sivustoon, jonka idea on rakentaa koko maailman sukupuuta, eikä omaa yksityistä puuta.
Tuli pakottava tunne, että heidät sinne laitan, heitä ja heidän uhraustaan ei ole unohdettu. Hetken rakennettuani heidän oksaansa sainkin heidät kiinni niin sanottuun maailman puuhun ja huomasin kaukaisen sukulaisuuden välillämme pohjoiseen menevien isänäitini juurien kautta. Ilahduttava tunne!
Pysähdyn aina miettimään niiden ihmisten eloa, joita laitan sukupuuhun. Millainen heidän elämänsä oli? Ison talon isäntänä, torpparina savon sydänmailla tai mäkitupalaisena hyvin köyhissä oloissa.
Vanhoihin rippikirjoihin on nimien lisäksi laitettu yllättävän paljonkin tietoa, jota ei sinne ajattelisi laitettavan. Sokeus, kuurous tai vaikkapa ontuu vasenta jalkaansa, on kirjattuna nimen perässä, samoin rokotustiedot ja lukutaito.
Samanlaista mietintää olen käynyt näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä. Millaista oli paapan elo rintamalla? Sodan syttyessä paappa oli 19-vuotias nuori miehen alku, haavoittuessaan ensimmäisen kerran 17.8.-41 Vuoksenrannassa Aaro-paappa oli 21-vuotias, juuri saman ikäinen, kuin vanhin pojistani nyt. On hurjaa ajatella tuon ikäistä keskelle sodan kauhuja. Myöhemmin paappa haavoittui vielä Mainilassa ja Ihantalassa.
Mummoni oli töissä patruunatehtaalla, tehden näin myös osansa Suomen itsenäisyyden eteen. Muistan joskus kuulleeni mummon sanoneen, että oli hyvä, että he paapan kanssa tapasivat vasta sodan jälkeen, koska olisi ollut liian raskasta murehtia toisen kohtaloa sodan aikana. Sodan jälkeen kaikista vammoista huolimatta, paappa teki pitkän uran kirvesmiehenä, pitäen samalla pientä maatilaa mummoni kanssa.
Eipä ole pitkä, kun yhdessä paapan ja isänsä tekemässä talossa vierailin ja kuuntelin kehuja hyvästä rakennusjäljestä. Niin suoria seiniä ei kuulemma monessakaan tuon ajan talossa ole.
Sodasta paappa ei juurikaan meille lapsenlapsille kertonut, mutta meille lapsenlapsille Aaro-paappa oli aina läsnä. Olin onnekas, kun sain varttua niin lähellä, talot kun olivat samassa pihassa. Sinne oli hyvä luikahtaa piiloon äidin käskiessä siivoamaan huoneensa. Paappa teki pienelle piiloutujalle reikäleivästä leivän ja leikkasi kunnon viipaleen lauantaimakkaraa tangosta päälle. Kummallista kyllä, äiti keksi aina, missä olen.
Tänäkin itsenäisyyspäivänä sytytän kynttilän heille, jotka antoi suurimman uhrauksen itsenäisen Suomen eteen, toivoen, ettemme koskaan ole tuossa tilanteessa uudestaan. Toivoen, ettei tulevatkaan polvet unohda heitä, miehiä ja naisia, jotka niin paljon antoivat, että meillä on vapaa maa.
Maria Koski
Lapuan Reserviläiset
