Aamuvarhaisesta alkaen alkoi suojeluskuntalaiset ja lotat valmistella kaikkien aikojen suurinta surujuhlaa Kuortaneella. Kirkkoon alkoi kokoontua sotilaita, suojeluskuntalaisia, kaatuneiden omaisia, sekä muuta kylän väkeä. Kirkko oli ääriään myöten täynnä harrasta väkeä osoittamassa kiitollisuuttaan ja kunnioitustaan rakkaille vainajille. Alttarin eteen kannettiin 12 valkoista arkkua.
Tammikuun 16 päivänä kätkettiin Kuortaneella sankarihautaan 12 vainajaa, jotka olivat antaneet nuoren elämänsä isänmaan vapauden puolesta, nim. opettaja vänrikki Sulo Korpela ja alikersantit Veikko Alakulju, Eeli Mäkelä ja Aimo Kulju sekä sotamiehet Juho Santanen, Svante Viitiö, Martti Hiironniemi, Kauko Koivuniemi, Eero Kamunen, Teuvo Karhurinne, Matti Ensio Ylinisula ja Olavi Takaluoma. Arkut kannettiin kirkkoon, urkuri Ilmari Herojan soittaessa Klemetin Suomen armeijan kunniamarssin.
Hautajaisjuhlallisuuksien alussa lauloi kuoro rouva Klemetin johdolla osia Bachin kantaatista Jeesus aarteheni ja veisattiin virrestä 589 kaksi ensimmäistä säkeistöä. Arkkujen ääreen astuivat sitten rovasti E. Soini, lehtori R. Alakulju ja pastori R. Nivari, joista ensin mainittu piti hautaussaarnan ja toimitti ruumiinsiunauksen, pastorien esittäessä muutamia tilaisuuteen sopivia raamatunlauseita. Kuoron laulettua Haapalaisen Isänmaa alkoi seppeleiden lasku.
Kun lähimmät omaiset olivat tuoneet kukkasensa laski aluepäällikkö A. Luoma E-P:n piiriesikunnan seppeleen, piirin lottien kukkaistervehdyksen toivat lotat Aili Honkahallila ja Sirkka Lehtosaari. Lehtori Reino Alakulju puhui niistä lukuisista uhreista, joita Kuortane sai antaa Suomea 20 vuotta sitten vapautettaessa, ja niistä sankaripojista, joita olemme taas antaneet, kun tätä saavutettua vapautta on jälleen suojattava. Aluepäällikkö Luoman kanssa hän laski samalla Kuortaneen suojeluskunnan ja lottien seppeleen.
Isännöitsijä V. Alamäyry ja mv. Svante Ekola toivat Kuortaneen Rintamamiesyhdistyksen kukkaset, ensin mainitun puhuessa. Asetoverien tervehdyksen toivat vainajien aseveljet Martti Kokkila ja Toivo Sippola. Alavuden opettajayhdistyksen seppeleen op. Sulo Korpelan arkulle laskivat opettajat Haapa-aho ja Rintamo, viimeksi mainitun tulkitessa puheessaan työtoverien kaipauksen tunteita. Seppeleiden laskun päätyttyä lauloi kuoro Klemetin Oi, kallis Suomenmaa. Vaikuttava kirkkojuhla päättyi virteen Jumala ompi linnamme. Arkut vietiin tämän jälkeen laskettaviksi yhteiseen veljeshautaan kunnialaukauksien kajahdellessa. Apteekkari Honkonen oli kukkaistervehdyksen asemasta tehnyt lahjoituksen sk:lle vainajien muiston vaalimiseksi.
Ohjeita sankarihautauksia varten
Vuosi 1939 ei ollut ollenkaan itsestäänselvyys, että sotaa käyvä maa pyrki evakuoimaan kaikki kaatuneensa kotipaikkakunnalle haudattavaksi. Suomesta tuli tässä tapauksessa poikkeus. Talvisodan alkaessa ei sotaväellä ollut selvää ohjesääntöä, miten tulisi toimia. Ohjesääntö sisälsi ohimenevän maininnan mahdollisuudesta lähettää kaatunut kotiseudulleen haudattavaksi. Ehdoton pääsääntö oli kuitenkin, että vainaja haudataan kenttähautausmaahan taistelupaikan läheisyyteen. Virallinen ohjeistus kohtasi heti sodan alussa vastustusta sekä rintamalla että kotiseudulla.
Kun ensimmäisiä kaatumisilmoituksia talvisodasta alkoi tulla, oli ensimmäinen kysymys kotirintamalta: missä on ruumis? Jos armeija ei huolehdi omistaan, niin hoidamme asian itse. Vaatimus oli erittäin voimakas varsinkin Pohjanmaalla. Sieltä lähdettiin jopa hevospelillä hakemaan sankarivainajaa kotiin. Myös itse sotilaille oli erittäin tärkeää saada kaatuneet mukaan taistelupaikoilta ja aina yritettiin noudattamaan periaatetta ”Kaveria ei jätetä” Hyvin asiaa kuvaa myös eräältä kaatuneelta löytynyt kirje: ”Rakkaat upseerit ja kaverit. Jos kaadun, koettakaa saada minut kotiseudun hautaan.”
Sodan johto reagoi tilanteeseen myöntyen ja antoi syksyllä 1939 ohjeita kotiseudulla tapahtuvia sankarihautauksia varten. Sen mukaisesti paikalliset suojeluskunnat valmistautuivat vuoden 1918 sankarihautajaisten kaltaisiin tilaisuuksiin. Sankarihautajaiset olivat paikkakunnilla merkittäviä tilaisuuksia, olihan kaatuminen tapahtunut isänmaan palveluksessa ja kuolemansyy oli isänmaallinen ”Velvollisuuteni on ilmoittaa, että alikersantti Eeli Mäkelä on kaatunut taistelussa isänmaan vapauden ja kaiken sen puolesta, mikä meille on pyhää ja kallista. Valitan syvää suruanne, mutta lohduttakoon Teitä Kaikkivaltias ja Armahtava Jumala”
Näitä suruviestejä tuli Kuortaneellekin talvisodan aikana yhteensä 80 kappaletta, pelkästään Taipaleenjoelta 55 kpl. Sotilaspappien kirjoittamista surusanomista tuli tuolloin kaikkialla Pohjanmaalla valitettavan arkipäiväistä elämää, Naiset menettivät puolisoita ja poikiaan, talot jäivät ilman isäntää, lapset isiä. Rintamalla kaatumisessa korostui aina perheen ja kodin merkitys, olihan sotilailla ollut motiivina sotaan lähtiessä nimenomaan puolustaa kotia ja perhettä. Pappien kirjeissä oli kuvailtu rintaman viime hetkien tapahtumia sekä paljon lohduttavia sanoja Jumalan armosta ja sielun levosta kuolemisen jälkeen. Kirjeitä luettiin surutaloissa useaan kertaan ja usean henkilön toimesta. Koska Jumalaan uskottiin, haettiin sitä kautta usein vastauksia kuoleman oikeutukseen; sen katsottiin olevan suuremman voiman käsissä.
Sotien aikana 1939-1945 uskonnolla on ollut suuri merkitys Pohjanmaalla ja koko Suomessa, olihan myös useat sotaan lähteneet miehet saaneet vahvan kristillisen kasvatuksen kotonaan. Koti, uskonto ja isämaa ajatus eli vahvana kotirintamalla.
Sotilaan kaatuminen sodassa ja hautaan saattaminen yhdessä koettiin tuolloin koko paikkakunnan asiaksi: Olihan hän kaatunut, kuten sanottiin, meidän kaikkien puolesta: Kotiaan, Isänmaataan puolustaen. Sankarihautajaiset olivat myös merkittävä sosiaalinen tapahtuma ja niihin kokoontui usein hyvinkin runsaslukuinen yleisö osoittaen täten arvokkuutta sodan uhreille, sekä antaen samalla henkistä tukea omaisille.
Hiljentykää heidän muistolleen – kiitollisina ja kunnioittaen
Raimo Kallioniemi
Puheenjohtaja
Kuortaneen Reserviupseerikerho