Talvisodassa taisteltiin 12.-16. tammikuuta 1940 ankarasti Kaarnajoen rannan lähellä noin 250 metriä Taipaleenjoesta säästöbetonisesta yhden konekiväärin kasematista ja sen herruudesta. Se oli 1920 luvulla rakennettu ja suunniteltu kestämään lähinnä epäsuoraa tulta, ja siksi katto oli vahva seinien jäädessä heikoksi.
Tuolla niittykasematilla oli myös veli; metsäkasematti ja molemmat sijaitsivat Linnakankaan alalohkon puolella. Ne olivatkin enää ainoat ehjät jäljellä olevat kasematit tuolla alueella. Talvisodan tuossa vaiheessa sitä puolusti JR23:n kapteeni Järvisen II pataljoona. Kapteeni Järvinen oli moneen kertaan yrittänyt ehdottaa rykmentinkomentaja Laurilalle, että kasematti räjäytettäisiin. Sen sijainti oli etulinjaan nähden liian edessä ja tulen suuntakin hieman väärä ja sen kestävyyttä Järvinen piti kehnona. Sen strategista merkitystä hän ei pitänyt niin tärkeänä kuin ylemmät tahot, jotka ehdottomasti kielsivät tällaiset ehdotukset sen räjäyttämisestä.
Tammikuun 11. päivänä 1940 vihollinen pääsi yllättämään siellä kuulovartiossa olleet miehet ja saivat sen haltuunsa. Tuota tilannetta edelsi se, että kranaateista osumaa saaneen kasematin lattia oli haljennut ja sinne oli noussut vesi saappaan puoleen varteen asti. Paikka oli siis käynyt entistä hankalammaksi ja kapteeni Järvinen oli antanut käskyn pitää kasematti miehitettynä vain pimeän aikana. Nyt kasematti oli siis vihollisen hallussa ja siitä tieto kantautui pian komentaja Laurilalle asti. Vaikka bunkkeria pidettiin yleisesti melko hyödyttömänä, ei ollut lupaa siitä luopua ja jatkokäskyt olivat sen mukaisia. Kapteeni järvinen antoi määräyksen ylihärmäläiselle 6. komppanian päällikölle luutnantti Karille ottaa laite haltuunsa viholliselta. Näitä tulevien päivien tilanteita tuli seuraamaan myös 7. divisioonan johtokin eli eversti Blick ja eversti Vihma, jotka molemmat olivat sitä mieltä, ”ettei bunkkereita ryssälle niin vain luovuteta”.
Seuraavat tekstit ovat Ylihärmän 6. komppanian miesten omia kertomuksia tuosta takaisinvaltauksen taistelusta:
TAUNO PALO:
Erään yksikön miehet luovuttivat niittykasematin viholliselle. Puolustus oli kuitenkin yhteisvastuullista ja jos jokin porukka menetti tukikohdan tai kohteen, oli toisen yksikön vallattava se takaisin. Periaate oli, ettei pääaseman linjaa, etulinjaa, saanut luovuttaa viholliselle. Siitä oli tiukka käsky. Vastaiskuja jouduttiin tekemään useita kertoja. Niissä menetettiin miehiä ja olivat erittäin hyvin uuvuttavia.
Niittykasematti oli siis hyökkääjän käsissä. Ryhdyttiin vastatoimiin ja 12.1.1940 teki Ylihärmän 6. komppania ykkösjoukkue luutnantti Karin johdolla kasematin valtauksenyrityksen. Jouduimme hyökkäämään Linnakankaan suunnasta aukean yli, eikä yritys onnistunut vihollisen taajaan tulituksen vuoksi. Luotikuurojen läpi ei päästy, vetäännyttiin.
Seuraava päivänä 13.1. tehtiin uusi hyökkäys kolmen joukkueen voimin toisesta suunnasta. Viholliset olivat pesiytyneet kasemattiin lujasti. He olivat ehtineet laittaa muun muassa vaikeasti ylitettävän, ohuesta teräslangasta kudotun takertumisesteen. Luutnantti Kari törmäsi siihen ja kompastui maahan, mutta pääsi irti ja jatkoi taistelua. Pääsimme kasematille ja sen rautaovelle, jonka Matti Hautanen tempaisi auki ja suuntasi taskulamppunsa sisälle. Kasematissa oli koko joukko ryssiä, joiden sekaan Ville Pakkala heitti käsikranaatin. Joku otti ilmasta kopin ja heitti kranaatin takaisin. Ehdimme suojaan kasematin kulman taakse.
Maastossa vihollisen jäljiltä, nähtävästi yllätimme sen, kolme konekivääriä, 21 kivääriä, pikakivääri ja kolme uutta kenttäpuhelinta. Ne otimme sotasaaliiksi.
Sadan miehen voimalla hyökkäys jatkui vyöryttäen Kaarnajoen vartta kohti Taipaleenjoen rantaa. Joen ja maantien penkan törmissä oli vihollisia asemissa. Saavuimme maantielle, jonka penkkaan luutnantti Kari käski kaivautumaan. Miehet sanoivat, että jäätyneeseen maahan ei voi kaivautua.
Osa hyökkäysvoimastamme oli jäänyt kasematille. Ville Pakkala vei sotasaaliskonekiväärin linnoituksen katolle. Ennen sitä hän sotki kasematin oven eteen takertumisverkkoja ja varmuudeksi pönkäsi sen hirrellä, jotta ryssät pysyvät tyrmässä. Jussi Riutta ja Jussi Kujanpää laittoivat yhden konekiväärin asemiin estelinjan ja maantien väliselle alueelle ja ampuivat Kaarnajoen ylittävän pienen sillan alle ahtautuneita vihollisia. Heitä tulitettiin myös ”rulinapyssyillä”, jollaisiksi vastustaja Suomi-konepistoolia oli alkanut nimittää. Meteli oli kova.
Päällikkö luutnantti Kari heitteli seisaaltaan käsikranaatteja sillan alle, iski aina varmistimen estepaalun päähän ja heitti. Sitten hän huomasi tulittavan vihollisen konekiväärin, otti lonkalta pistoolinsa ja tähtäsi. Hyvänä ampujana hän osui moneen viholliseen, maaleja oli riittävästi, mutta äkkiä hän kaatui maahan pistooli vielä kädessään. Luoti osui kuolettavasti, päivä oli 14.1.1940. Felix Mäki kantoi urhoollisen upseerin ruumiin pois taistelukentältä selässään Karin upseerinvyöstä kiinni pitäen.
Vihollinen oli nyt ajettu maantielle saakka, niittykasematilta muutama sata metriä jokeen päin. Miehet oli nälissään ja uupuneita, silla taistelu oli kestänyt pitkään ilman lepohetkiä. Apua tai vaihtoa kaivattiin, mutta mitään ei kuulu. Tuli vain yksi konekivääriryhmä, muttei tullut aivan eteen. Vastaiskun voima oli vähentynyt, päällikkö Kari oli kaatunut, samoin Takala, Ylinen, Peltonen, Suominen, Kujala ja Pikkutupa. Haavoittuneita oli paljon. Vain muutama mies kykeni enää jatkamaan taistelua, mutta kohta heidänkin oli vetäydyttävä koska apua ei tullut.
Tammikuun 15. päivä riensi Ylihärmän komppanian kolmas joukkue aseveljiensä avuksi. Se joutui juoksemaan Laatokan rannasta pari kilometriä melkein 40 asteen pakkasessa ja kasematille päästyään miesten alusvaatteet olivat läpimärät. Seurasi kylmän alkuvuoden 1940 hyytävin yö. Vaatteet jäätyivät, samoin sukat saapasvarsiin. Jokainen mies oli jäässä ja valkea kuolema uhkasi. Sillä uhkasivat myös vihollisen partiot, jotka yrittivät kasematin sisällä olleiden tovereidensa avuksi. Sisällä olijat pitivät ääntä, hakkasivat hakuilla kasematin lattialle jäätynyttä vaaksan korkuista jäätä. Samalla he valmistuivat pyrkimään surmanloukusta ulos.
Alueella leijaili miltei läpinäkymätön pakkasusva. Sen seasta ilmestyi suurikokoisen ryssän kiväärin pistin kohteenaan vartiomies Veikko Kurjen rinta. Kurki ehti tarrautua aseeseen ja tempaista sen vihollisen käsistä. Tämä kaatui mutta nousi heti ylös ja aloitti juoksun omia kohti. Kurjen käteen jäi pakenijasta vain valkoinen kinnas. Vilho Palomäen konepistoolisarja pysäytti juoksijan maalisen taipaleen.
Tammikuun 16. päivä aurinko paistoi aamulla punaisena usvan läpi. Silloin 6. komppanian kolmas joukkue jätti niittykasematin, jonne ei jäänyt vartiota. Alueen rintamavastuun otti 4. komppania. Niittykasematin taistelut olivat sekä fyysisesti että henkisesti erittäin vaativia. Emme siitä mitään palkintoa saaneet. Se oli yksi taistelu Taipaleen rintamalla.
JUSSI KUJANPÄÄ:
Etenimme 13.1.1940 Taipaleen jokirantaa seuraillen. Miehiä tuli vastaan. Luulimme, että ne olivat omia, mutta ne olivatkin vihollisia. Yksi oikaisi kiväärinsä minua kohti, jolloin komppanianpäällikkö Kari ehti huutaa miesten olevan venäläisiä. Ehdin ampua ensin. Sen tapauksen jälkeen opin kyllä varovaisemmaksi. Sitten siihen tuotiin venäläisiltä vallattu konekivääri. Sen takaa olivat jo ehtineet lyhyen käytön aikana haavoittua Eino Myllykoski ja Juho Riutta. Vänrikki Hissa komensi minut sillä ampumaan. En kuitenkaan osannut ampua sillä, koska en ollut saanut siihen tehtävään koulutusta. Samassa tuli ryssän käsikranaatti ja heitti koko rakkineen ilmaan.
JUSSI YLITALKKARI:
Olin Laatokalla 14. ja 15. tammikuuta 1940 vartiossa Ville Pakkalan kanssa. Venäläiset heittivät käsikranaatteja ja yrittivät neljän viiden miehen partiolla juoksuhautaamme, mutta niiden oli pakko kääntyä takaisin. Tuossa tilanteessa Pakkala hyppäsi pois juoksuhaudasta pellolle notkoon ja ampui siellä kiivaasti konepistoolillaan. Pakkala laittoi sitten suojaa piikkilangasta vihollisen käsikranaatteja vastan. Samassa tulikin meille vaihto, jonka mukana tullut kersantti M. Hautanen sai heti paikalla vihollisen konekivääristä kuulan päähänsä.
OSKARI JAAKONMÄKI:
Juoksin 13.1.1940 lähettinä komentokorsuun. Paluumatkalla kranaattitulta jysähti vain parin metrin päähän minusta. Se jäi kuitenkin onneksi suutariksi. Jatkoin matkaani kasematille päin. Osuin paikalle, missä alikersantti Kujala oli saanut kuolettavan luodin rintaansa. Oma kiväärini oli kadonnut, joten otin Kujalan kiväärin. Nousin seisomaan samalla tähystäen ympäristöä. Silloin rinnassani kirpaisi kovasti. Luoti oli kulkenut rintani läpi. Kaaduin hankeen. Niin myös minulta jäi laukaisematta se panos, jonka Kujala oli kivääriinsä asettanut. Korpraali N. Pajula ja alikersantti K. Kontio lähtivät vetämään minua ahkiolla komentokorsulta, minne asti olin kävellyt itse. Minua vietiin Kujalan veren pahoin tahrittamalla ahkiolla Pihkahoviin ja sieltä joukkosidontapaikalle.
Olin Pyhäjärven sairaalassa kahdeksan vuorokautta melko heikossa kunnossa korkean kuumeen vuoksi. Kotiin toipumislomalle pääsin 12. maaliskuuta 1940. Junassa kuulin ensi kerran huhun rauhasta.
Niittykasematin takaisin valtauksessa 13.-14.1.1940 päivien välisenä yönä kaatui Lauri Ylinen konekiväärinsä taakse. Kaatuessaan Ylisellä oli kädessään härmäläinen tuppipuukko. Hän oli joutunut lähitaisteluun vihollisen kanssa. Samana yönä 14. tammikuuta kaatui JR23:n toisen pataljoonan kuudennen komppanian päällikkö luutnantti Kari.
JUSSI VUORI:
Illalla komppania levittäytyi pellolle. Aloitimme rajun hyökkäyksen kohti vihollisen hallussa ollutta kasemattia. Hyökkäsin Viitasalon, K. Kontion, L. Niemistön ja M. Liinamaan kanssa. Meillä oli mukana myös pikakivääri. Pääsimme kasematille, jonne oli ehtinyt jo muitakin meikäläisiä. Viholliselta otimme kolme konekivääriä, joista yksi käännettiin heti perääntyvää vihollista kohti. Tulitimme sillä L. Ylisen kanssa tien takana ollutta vihollista parin tunnin ajan. Lauri Ylinen sanoi lähtevänsä käväisemään toiseen pesäkkeeseen. Sillä matkalla hän kaatui. Hänen ympärillään makasi viisi venäläistä, jotka kaikki olivat kuolleet Laurin puukosta. Komppanianpäällikkö Kari oli silloin jo kaatunut. Kapteeni L. Järvi saapui paikalle ja komensi miehet ketjuun. Jäin yksin aivan vihollisen eteen. Jouduin ryömimään kolmen tunnin ajan 200 metrin pituista matkaa kasematille.
JUSSI KAITFORS:
Tammikuun 12.päivä. Hälytys aamulla klo 4.00 ykkösjoukkueelle. Tehtäväksi annettiin vallata niittykasematti takaisin. Joukkue eteni 4. komppanian lohkolle ja aukeaa maastoa kohti kasemattia. Noin 50 metrin etäisyydeltä ryssä avasi voimakkaan konekivääri- ja pikakivääritulen. Liinamaa ja Männikkö haavoittuivat heti. Joukkueemme oli vetäydyttävä takaisin ja jätettävä linnake toistaiseksi ryssille. Osa kakkosjoukkuetta haravoi samaan aikaan maastoa kapulatien maastossa, mutta ketään ei tavattu.
Uusi hyökkäys kasematille alkoi klo 18.00 oman tykistön tukemana. Nyt mukana oli lähes koko 6. komppania. Etenimme toisesta suunnasta pitkin kaarnajoen vartta sekä yhdyshautaa, oma tykistö ampui. Kärjessä oli kakkosjoukkue ja sitten komentoryhmä, nelosjoukkue ja viimeisenä ykkösjoukkue lapiot mukanaan. Kakkosesta oli mukana vain kolmas ja neljäs ryhmä. Nyt pääsimme muutaman metrin päähän kasematista, konepistoolitulella pidettiin ryssä kurissa. Käsikranaatteja heiteltiin kiukkuisesti puolin ja toisin. Vihollisella oli ainakin kaksi konekivääriä asemassa pikakiväärin lisäksi, mutta yhdyshauta antoi suojaa koneasetulta vastaan. Kuitenkin käsikranaateista haavoittui kolme miestä. Emme voineet rynnäköidä, joten palasimme korsuille makoilemaan. Klo 21.00 saapunut uusi käsky määräsi taas liikkeelle ja kaivautumaan Kaarnajoen oikeaan reunaan. Nelosjoukkue jäi varmistamaan Kaarnajoen suuntaan. Ykkös- ja kakkosjoukkue siirrettiin 4. komppanian lohkolle vartioon.
Tammikuun 13. päivä. Aamulla klo 6.00 ykkös- ja kakkosjoukkue käskettiin korsulle takaisin. Ensiksi mainitusta haavoittui yksi mies. Nelosjoukkue jäi asemiin menettäen päivällä kaksi miestä haavoittuneina. Klo 17.30 alkoi kolmas hyökkäyksemme. Tykistövalmistelu onnistui täydellisesti. Hyökkäys kohdistui kasematille Kaarnajoen vasemmalta eli itärannalta kaartaen edelleen Taipaleenjoen rantaan, kohtaan missä Kaarnajoki yhtyy siihen. Sotasaaliiksi saimme kolme konekivääriä, joista tosin yhdessä ei ollut lukkoa. Osa ryssistä pakeni, osan jäädessä kasemattiin.
Heitä jäi vartioimaan yksi ryhmä konekiväärillä vahvistettuna.
Kaikista joukkueista koottiin noin 20 miehen osasto maantien reunaan ja yksi konekivääri tuotiin jokien yhtymäkohtaan. Ryssä painosti, mutta tulella ja käsikranaatein pidimme puolemme klo 24.00 asti. Välillä saimme 4. Komppaniasta avuksi kolme kivääriryhmää, jotka lyhyen taistelun jälkeen hävisivät omille teilleen. Komppania päällikkö luutnantti Kari kaatui noin klo 8.00 vihollisen kiväärikuulasta, Ylinen katosi ja Peltonen haavoittui kuolettavasti. Vänrikki Pentti Hissa haavoittui, samoin alikersantti Riutta ja sotamies Mäki. Vihollisen painostus vähensi miesvahvuuttamme uhkaavasti. Meiltä alkoivat loppua patruunat ja käsikranaatit vihollisen ollessa vain 10 metrin päässä.
Tammikuun 14. päivä. Klo 1:n paikkeilla viimeiset miehet vetäytyivät kasematille, jonne taistelun aikana oli tullut yksi joukkue 7. komppaniasta. Luutnantti Järvi määrättiin kaatuneen Karin tilalle.
Noin klo 6.00 aamulla 6. komppanian jättäessä kasematin toisille, rivissä oli enää 11 miestä vänrikki Hakkaraisen komennossa. Klo 13.00 noin 13 miestä uudelleen vartioon kasematille, rintamavastuu klo 21.00. Pikkutupa haavoittui. Vihollinen hyökkäili lujasti käsikranaatteja heitellen, mutta pidettiin tulella loitolla. Kylmä yö.
Tammikuun 15. päivä klo 6.30 suoritettiin vaihto, uusi vartiokin oli komppaniastamme johtajanaan vänrikki Hakkarainen. Ryssä pommitti kiivaasti kasematin maastoa, jolloin Hautanen haavoittui ja Kersantti Takala lievästi. Heti puolen päivän jälkeen haavoittuivat Kujala ja Kangas samasta kranaatista. Noin klo 15.00 vänrikki Hakkarainen haavoittui ja Takala toistamiseen. Matkalla joukkosidontapaikalle häneen täysosui. Ryssä tulitti tykistöllään omia etulinjojaan. Laatokan rannalla vartiossa ollut kolmosjoukkue siirtyi vuorostaan kasematille yövartioon. Kasemattiin suljetuista karkasi neljä vihollista, joista ainakin kaksi tuhottiin.
Tammikuun 16. päivä. Kolmosjoukkue joutui taistelemaan koko yön lähelle hiipiviä ryssiä vastaan. Muutamat tapettiin pistimillä. Noin klo 24.00 ryssä ampui kaksi tuntia kestäneen ankaran tykistökeskityksen saamat meille vahinkoja aikaan. Klo 6.00 joukkue luovutti kasematin 4. ja 5. komppaniasta muodostetulle osastolle. Kolmosjoukkue ei kärsinyt mitään tappioita. Klo 20.00
jalkaväkirykmentti 19 otti vastuulleen Laatokan rannan varmistamisen ja 6. komppania pääsi lepoon. Sitä eniten kaipasimmekin.
LEO NIEMISTÖ:
Ryssät ampuivat pesäkkeeseeni viistoon joen yli. Onnistuin kuitenkin vaimentamaan konepistoolillani siellä olleen konekiväärin. Olin 12.1.1940 tuossa samassa kolossa. Vihollinen heitteli kranaatteja pitkän aikaa, mutta eivät saaneet niillä mitään aikaan. Kun kranaatteja ei enää ollut, ryhdyin syömään. Alikersantti V. Kurkimäki saapui paikalle ja neuvoi minua luopumaan ruokailusta. Hän oli huomannut iivanoita joen uomassa. Nousin katsomaan ja näin venäläisen katselevan aivan lähellä luoman pohjalle asetettamiamme miinoja. Ryssä huomasi minut ja käänsi aseensa minua kohti. Minä ehdin kuitenkin ensin. Tammikuun 15. päivänä 1940 heittelin kaarnaluoman pohjalla olleiden piikkilankaratsujen takaa iivanoita käsipommeilla. Iivanat suuttuivat ja neljä lähti niistä juoksemaan perääni. Juoksin kolooni ja survaisin konepistoolillani kaksi keskimäistä iivanaa ikuisuuteen. Toiset kaksi pakenivat asemiinsa.
VEIKKO KURKIMÄKI:
Tehtyämme ensin hyökkäyksen kasematille jouduimme Leo Niemistön kanssa vartioon Kaarnajoen päähän. Silloin alkoi tulla iivanoita asemiamme kohti. Ilmoitimme asiasta pataljoonaan. Sieltä meille kaupattiin vain hermotippoja. Illalla saimme kuitenkin täydennystä. Oma tykistömme alkoi ampua ja me rynnistimme maantien varteen. Komppanianpäällikkö Kari heitteli käsikranaatteja ja lyöden aina aitapaaluun, jonka juurella makasin. Aivan pian sen jälkeen Kari kaatui. Vänrikki Hissa haavoittui käsikranaateista. Lähdin auttamaan häntä pois. Hissa konttasi kasematin luo. Takerruin välillä ryssien asettamaan verkkoon. Luulin edestakaisin juoksevia miehiä venäläisiksi, mutta ne olivatkin pioneereja, jotka kantoivat ryssiltä otettuja aseita pois. Saatoin Hissan korsulle. Päästyämme perille lumipukuni oli aivan punainen Hissan verestä.
ARVI KUJALA:
Tammikuun 12. päivänä aamuna yritimme Vänrikki Annalan johdolla metsäkasematin kautta niittykasematille. Pääsimme noin 40 metrin päähän kasematista, jolloin vihollinen avasi voimakkaan tulen. Emme pystyneet etenemään kovassa tulituksessa, joten meidän oli pakko perääntyä takaisin. Kaksi kauhavalaista kaatui. E. Männikkö ja O. Liinamaa haavoittuivat. Saman päivän iltana teimme uuden yrityksen vänrikki Hakkaraisen johdolla. Menimme nyt Kaarnaojaa pitkin. Tehtävä oli selvästi helpompi. Seuraavana iltana hyökkäsimme vielä kolmannen kerran. Nyt yritimme vänrikki Lehtivuoren johdolla. Tykistövalmistelu onnistui tällä kertaa hyvin. Kun nousimme pelloille, oli ryhmäni äärimmäisenä vasemmalla. Vihollinen pakeni. Osa vihollisista jäi kasemattiin, joista muodostui pian useimmista heille hauta. Etenimme ohi kasematin jokirantaan saakka. Kun syöksyimme asemiimme tien ojaan, oli vihollisen asemiin vain kolme metriä. Saimme vetäytymiskäskyn. Tässä sekavassa tilanteessa pimeyden keskellä haavoittuivat vänrikit Lehtivuori ja Hakkarainen. Suurin menetys tuossa hyökkäyksessä oli komppanian päällikkö, reservin luutnantti K.Kari. Samassa hyökkäyksessä kaatui myös viisi Härmän poikaa.
AARNE ANNALA:
Tammikuussa taistelimme ankarasti kasematin omistuksesta. Viholliset yllättivät eräänä yönä varmistuksen ja pureutuivat sen jälkeen linnakkeeseen kuin takiaiset.
Linnakankaalla Laatokan vartioinnissa ja reservissä ollut 6. komppania sai tehtäväkseen ottaa kasematti omien haltuun. Teimme kaksi turhaa ja tappioita tuottanutta yritystä. Ensimmäinen tapahtui Linnakankaan suunnalta ja toisen Kaarnajoen. Kolmas, huolellisesti suunniteltu ja Kaarnajoen patterin tukema hyökkäys onnistui. Maksoimme kalliin hinnan operaatiosta, muun muassa urhoollinen päällikkömme luutnantti Kari kaatui. Moni muu koki saman kohtalon ja haavoittuneita kertyi rutkasti. Onnistuminen ei ollut täydellinen, sillä varsinainen kasematti jäi vihollisen haltuun – se linnoittautui sisälle puolustautuen sitkeästi.
Aluksi paiskoimme ylhäältä kasapanoksia ja käsikranaatteja kasematin sisäänkäyntikäytävään, mutta niillä ei ollut mitään tehoa koska miehistösuojan rautaovi oli kulman takana suojassa. Sitten yritimme hiipia portaita alas viedäksemme panokset oven eteen, mutta vihollinen oli varuillaan ja heitteli käytävään käsikranaatteja, joita sillä tuntui oleva rajattomasti. Oikein suurta paukkua emme halunneet tehdä, sillä pelkäsimme koko kasematin hajoavan. Meidänhän piti vallata se eikä rikkoa.
Meillä oli keinovalikoimaa, ja seuraavaksi yritimme savulla. Kasematin lattialla oli kuitenkin 20 senttiä vettä, joka ankarasta kylmyydestä huolimatta oli sula ja savurasiamme sammuivat. Sitten ripustimme pari rasiaa seipääseen ja työnsimme ne käytävään. Toivorikkaina odotimme tulosta. Turhaan, sillä ketään ei ilmestynyt näkösälle, vaikka kovasti ukot kasematin sisällä yskivät. Sen
verran tiivis ovi oli, ettei se päästänyt sisätilaan tarpeeksi savua, ja olihan miehistösuojassa myös ilmanvaihtojärjestelmä, jota emme löytäneet. Olisimme sen tukkineet.
Yö oli tosiaan kylmä, mittarit näyttivät noin 40 asteen pakkasta. Kylmyyden tunnetta lisäsi Laatokalta puhaltanut viima. Arvioin enemmän savustamisen olevan turhaa, sillä meillä oli täysi työ pysyä sulana. Kasematin suuaukolle laitettiin parivartio ja jäimme odottamaan aamua. Yöllä sattui kuitenkin tapaus, joka oli koitua kohtalokkaaksi kersantti Kurjelle. Hän vartioi vuorollaan ja hytisi, kun maasta hänen edestään, äkkiarvaamatta, nousi lumipukuinen mies, joka muitta mutkitta yritti lävistää Kurjen pistimellään. Hän ehti huitaista konepistoolillaan pistin syrjään ja tempaista kiväärin pistimineen haltuunsa. Sitten hän laski koko 190-senttisellä voimallaan takaisin, jolloin vastustaja vaipui kontalleen, muuta kun Kurki tarttui häneen vetääkseen miehen lähemmäksi, tämä tempautui karkuun ja Kurjen käteen jäi vain kinnas. Pakenija ehti muutaman metrin päähän kunnes hänen juoksunsa päättyi Kurjen konepistoolin lyhyeen sarjaan. Puna-armeijan mies vieri paikalle syntyneeseen kranaattikuoppaan. Seuraavana aamuna vihollinen aloitti tulen raskaalla tykillä taipaleenjoen takana kohonneelta Neosaaren kukkulalta, välimatka oli noin 1700 metriä. Suoralla suuntauksella ammutut kranaatit sortivat niittykasematin kasaan kuin korttitalon. Kasematista muodostui niiden vihollisten haudaksi, jotka pitivät sisukkaasti puoliaan.
UUNO KANGAS:
Melkein jokainen 6. komppanian mies joutui toisen etulinjavuoron lopussa 13.-15. päivinä ottamaan osaa niittykasematin taisteluihin. Kärsimme suuret tappiot niin kaatuneina kuin haavoittuneina, muun muassa päällikkömme luutnantti Kari kaatui näissä taisteluissa 14.1.1940 ja komppania jäi ikään kuin orvoksi. Mielialat olivat hyvin masentuneita. Väliaikaiseksi päälliköksi määrättiin kolmosjoukkueen johtaja, joka sai keskellä päivää 15.1. käskyn siirtyä Linnakankaan nelostukikohdasta joukkueineen Pihkahoviin ja ilmoittautua everstiluutnantti Laurilalle. Saapuessaan Laurilan kaksiosaiseen komentokorsuun se oli miehiä täynnä, haavoittuneitakin, ja ulkona paukkuivat vihollisen ampumat kranaatit.
Joukkueenjohtajan ilmoittautuessa komentajalle sisään tuli niittykasematilta haavoittuneet vänrikki ja kersantti, joka kertoi: ”Kasematilla on enää hengissä enää Viitasalon Iska ja muutama muu mies.” Tällöin Laurila käski väliaikaista komppanian päällikköä välittömästi lähteä joukkueineen kasematille. Lienee ihme, että miehet pääsivät päivänvalon aikana tappiotta perille, sillä koko ajan ympärillä räjähteli kranaatteja, ilmassa srapnelleja ja seutu sakeana luoteja. Joukkueen tilanne oli sellainen, että se oli juossut liki 40:n asteen pakkasessa Laatokan rannalta ja vaatteet kostuivat hiestä, joka pysähdyttäessä jäätyi. Joukkue oli kasematilla 15 tuntia eikä kärsinyt menetyksiä.
Rauhallisemman yöhetken aikana tuli kasematille juoksuhautaan II Pataljoonan venäjää taitava adjutantti luutnantti Potila. Hänellä oli mukanaan valmiiksi paperille kirjoitettu puhe, jolla kasemattiin linnoittautuneet viholliset yritettäisiin saada antautumaan. Potila pitikin puheensa juoksuhautaan päin auenneesta nyt hirrellä pönkitetystä, mutta raolleen jääneestä ovesta. Potilan lopetettua ryssät heittelivät kasematin takaa käsikranaatteja, jotka kuitenkin paukkuivat haudan penkalla. Potila käski päällikköä pudottamaan puheen oven raosta kasemattiin. Niin tapahtui, mutta taas tuloksettomasti. Viholliset eivät suostuneet antautumaan. Sitten tapahtui kummia. Seuraavana päivänä 16.1.1940, vihollinen tuhosi tykistönsä suorasuuntausammunnalla kasematin ryssineen päivineen.
♦ ♦ ♦
Kuten huomataan ylläolevien miesten kertomuksista, on tuon taistelun tilanteet olleet erittäin haastavia, eikä 40 asteen pakkanen ole tuonut siihen mitään helpotusta. Kertomusten aikajanassa saattaa olla eroavaisuuksia eri kertojan välillä, riippuen siitä miten ovat sen tilanteen jälkeenpäin kokeneet, tunteja ja ehkä jopa vuorokausikin. Tuo yllä oleva tekstikokonaisuus on eräänlainen koonti kaikesta siitä mitä Ylihärmän komppanian miehet ovat kokeneet niittykasematilla ja on ollut kirjoitettuna aikanaan ylös. Noita kertomuksiahan on julkaistu mm. Laurilan Verikoirat -kirjassa, Simo Perämäen kirjoittamissa Ylihärmä Veteraanit, sekä Ylihärmän Suojeluskunta ja Lotat -kirjassa. Yksittäisiä kirjoituksiahan on myös julkaistu Kansa Taisteli -lehdessä ja Ilkka -lehdessä.
Veli-Matti Keskinen
Ylihärmän Reserviläiset