Tasan 83 vuotta sitten ulkoasiainministeri Väinö Tanner piti radiopuhetta: ”…kumpikin sopimuspuoli lopettaa sotatoimet tänään maaliskuun 13. päivänä kello 11 Suomen aikaa.”
Rintamalla sekä Suomen että Neuvostoliiton sotilaat pysyttelivät asemissa epäuskoisena tai nousivat niistä hämillisenä kohtaamaan kasvotusten heidät, joita vastaan vielä äsken oli taisteltu. Korsuissa kumarruttiin omien kanssa kartan ylle tutkimaan, missä rauhanehdoissa sovittu uusi raja kulkee. Pääkaupunki suruliputti.
Kotona Tannerin puhetta kuunnellessaan osa kuulijoista tajusi jääneensä väärälle puolelle rajaa. Kohta karjalaisille tulikin evakuointikäsky, jossa käskettiin pakkaamaan matkalle muun muassa viiden vuorokauden muona, talvisäähän sopivia vaatteita, patjapussi ja peitehuopa, arvoesineet ja -paperit.
Muuta omaisuutta voisi ottaa mukaan sen verran kuin itse jaksaisi kantaa, ottaen huomioon noin 20 kilometrin päivämarssin. Kulkuvälineeksi kehotettiin ottamaan sukset tai potkukelkka. Lähtijät eivät tienneet tarkalleen, minne oltaisiin menossa tai milloin palattaisiin kotiin – vai palattaisiinko koskaan.
Evakkotiellä huopiin käärittyjä lapsiaan kantavien äitien ilmeet olivat tyhjät. Lasten takia piti yrittää pysytellä tyynenä. Osa isoista lapsista oli murheissaan ja itki suu auki, nuoret karjanajajat taas eivät ehtineet itkeä. Lehmät säikkyivät toisiaan ja törmäilivät ympäriinsä, huusivat hätäänsä.
Taakse jätettiin pommien ruhjomia kotitaloja ja liian heikkoja eläimiä, jotka vielä äsken olivat olleet elinehto ja kuin perheenjäseniä. Kannakselta Käkisalmesta viimeisenä lähtevän junan katolle oli kiinnitetty Suomen lippu.
Radiossa Tanner alkoi tulla puheensa loppuun: ”Rauha on siis palannut. Mutta minkälainen rauha! Tämän jälkeen joutuu maamme jatkamaan elämäänsä silvottuna.” Hän totesi, että on ryhdyttävä parantamaan sodan iskemiä haavoja, kaikki yhdessä, ja rauhantöissä yhdessä oltaisiin vielä voimakkaampia kuin sodassa.
kirjailija, opettaja
