Meillä Isossakyrössä on sovittu maanpuolustusjärjestöjen, seurakunnan ja kunnan kesken tiettyjä toimintamalleja. Muun muassa se, että Talvisodan päättymisen muistopäivän kunniakäynnin ja seppeleen laskun tekevät koululaiset.
Tapahtuma antaa varmasti mukana oleville koululaisille mietittävää ja mahdollisesti ensimmäisen konkreettisen kokemuksen tilaisuudesta, jonka ytimessä on kiitollisuus ja lupaus olla unohtamatta. Eniten tapahtuma tietenkin antaa meille jo vähän varttuneimmille nähdessämme koululaiset mukana ja hoitavan hommat mallikkaasti.
Vuoden 2025 talvisodan päättymisen muistopäivän puheen piti koulunjohtaja Katri Lintula. Puheessaan hän kertoi mm. vaarinsa ja paappansa kokemuksista talvi- ja jatkosodassa ja minkälaiset jäljet ne jättivät. Puheessa korostettiin myös kotirintaman tärkeyttä.
Tilaisuuteen lähdin lähinnä ottaakseni muutamia valokuvia, mutta keskityinkin kuuntelemaan puhetta samalla hartaudella kuin paikalla olleet koululaiset ja muu väki.
Nyt isänpäiväviikolla, kuukausi Itsenäisyyspäivään voisi olla juuri oikea hetki julkaista Katrin puhe Lakeuden Maanpuolustajan lukijoiden luettavaksi, olkaa hyvä!
Jari Viertola
Puheenjohtaja
Isonkyrön Reserviläiset
♦ ♦ ♦
Hyvät läsnäolijat,
Muutama viikko sitten posti toi kotiimme kirjekuoren, jonka nurkassa komeili puolustusvoimien logo – Suomen leijona seisomassa käyrän sapelin päällä. Nuorimmainen meidän kolmesta lapsestamme- juuri tänään täysi-ikäisyyden saavuttanut – oli saanut varusmiespostia tulevan syksyn kutsunnoista. Kuori sisältöineen pysäytti hetkeksi; mihin tämä aika oli hujahtanut, ja samalla jossain sisällä nousi äidin huoli siitä, millaiseen maailmantilanteeseen nykypäivän varusmiespalvelukseen astuvat kouluttautuvat ja mitä tulevaisuus itsenäisen Suomen puolustamisesta tuo tullessaan.
Seisomme tänään 13. maaliskuuta, talvisodan päättymisen päivänä, Isonkyrön sankarihautausmaalla. Paikalla, jonne 82 isokyröläistä miestä lopulta päätyi taistellessaan talvisodassa isänmaansa puolesta. Ristimeren edessä Kyrön karhu seisoo vahvana ja voimakkaana kuvastaen sitä sisukkuutta, voimaa ja taistelutahtoa, jota talvisodan taisteluihin lähtijöiltä tai tänne kotikonnuille jääneiltä vaadittiin.
Viereisen hiekkapolun varrella on isovanhempieni hauta, jonne käyn usein viemässä hautakynttilän ja muistelen muoria ja vaaria, joiksi heitä kutsuin. Tänään käymme viemässä sinne kynttilän yhdessä oppilaiden kanssa. Äidin puolelta mumma ja paappa nukkuvat Laihian hautausmaalla. Omat isovanhempani elivät talvisodan ajan, mutta ovat onneksi olleet näkemässä myös Suomen nousun uuteen kukoistukseen sota-aikojen jälkeen ja nähneet jälkipolviensa kasvavan ja jatkavan heidän aloittamaansa elämäntyötä. Täällä sankarihautausmaalla nukkuvat sitä eivät valitettavasti nähneet.
Kuva: Jari Viertola
Alkusysäyksen talvisodan syttymiselle antoi Neuvostoliiton puolella, Mainilan kylässä, tapahtunut Neuvostoliiton lavastama välikohtaus, jossa Neuvostoliitto väitti Suomen ampuneen tykistöllä rajan yli. Tapahtuma johti Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen purkamiseen. Vain neljä päivää myöhemmin 30.11.1939 Neuvostoliiton aloitti talvisodan hyökkäämällä ilman sodanjulistusta. Sodan ensimmäisenä päivänä presidentti Kyösti Kallio luovutti ylipäällikkyyden sotamarsalkka Mannerheimille ja julisti maan sotatilaan.
Täältä Pohjanmaalta taisteluihin kohti Suomen itärajaa, Karjalan Kannasta, lähti n. 3000 suuruinen jalkaväkirykmentti, jonka riveihin oma vaarinikin kuului. Vaari oli sotaan lähtiessään 26 –vuotias maanviljelijä, joka oli saanut kutsun lähteä rintamalle navetan perustuksia Kuivilan kylässä muuratessaan. Siihen jäi navetan rakentaminen ja muori sai hoitaa yksin kahta lehmäänsä tallin nurkassa. Heidän ensimmäinen lapsensa syntyi talvisodan aikana, mutta kuoli vain muutaman kuukauden ikäisenä keuhkokuumeeseen, jonka hän sai, kun hän äitinsä hoivissa pakeni Ylistaron kirkon pommituksia suojaan metsään kylmällä pakkaskelillä. Surusta huolimatta elämää oli jatkettava niin kotitilalla kuin rintamalla.
Talvisota oli yksi kansamme historian raskaimmista koettelemuksista. Se oli taistelua olemassaolosta, itsenäisyydestä ja vapaudesta. Suomen armeija onnistui torjumaan hyökkäykset kaikilla rintamaosuuksilla. Tästä syntyi ns. talvisodan ihme; yksimielisyys ja peräänantamattomuus loivat suuren osan puolustustaistelua. Suomi, jonka armeijan vahvuus oli huomattavasti Neuvostoliiton armeijaa pienempi, onnistui pysäyttämään hyökkäyksen ja Neuvostoliitto joutui arvioimaan tilanteen ja sotasuunnitelmansa uudestaan.
Talvisodan henki ei ollut vain taistelua asein. Vapaaehtoiset naiset kouluttautuivat Lotta Svärd -järjestön kautta mm. lääkintä- ja muonitustehtäviin vapauttaakseen miehiä sotilaiksi näistä tehtävistä maanpuolustukseen. Osa lotista koulutettiin ilmavalvonta- ja viestitehtäviin. Lottia tarvittiin hoitamaan myös rintamalla olleita hevosia.
Laihialla asunut paappani oli talvisodan syttyessä 27-vuotias ja “värvättynä” rannikkopuolustukseen tarkoitetulla panssarilaiva Ilmarisella. Talvisodassa Ilmarinen oli yhdessä Väinämöisen kanssa sijoitettu vahvistamaan Turun ilmapuolustusta.
Jatkosodan aikana 13. syyskuuta 1941 havaittiin, että Ilmarisen miinanraivaimeen oli tarttunut miina, jota ei saatu irrotetuksi käsivoimin merellä. Ilmarinen käännettiin oikean kautta, jotta raivaimeen mahdollisesti tarttunut miina ei törmäisi alukseen. Käännöksen aikana tapahtui kuitenkin voimakas räjähdys, joka tärisytti laivaa. Laiva kallistui nopeasti vasemmalle ja kaatui vajaassa minuutissa. Laiva upposi seitsemän minuutin kuluttua räjähdyksestä. Se upposi niin nopeasti, etteivät paikalla olleet jäänmurtajat, Jääkarhu ja Tarmo, ehtineet tehdä mitään. Niissä olisi ollut kaikki tarvittava pelastuskalusto raskaita tyhjennyspumppuja, nostureita ja sukeltajia myöten. Ilmarisen uppoamisessa pelastui 132 miestä ja 271 miestä hukkui. Paappani oli yksi onnekas näistä pelastuneista. Merelle hän ei sen jälkeen palannut, vaan suuntasi sodan loppuajaksi kaukopartiojoukkoihin pohjoiseen.
Talvisota kesti 105 päivää ja päättyi Suomen kannalta katkeraan Moskovan rauhansopimukseen, sillä Suomi menetti mm. Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan. Sodassa kotinsa menetti noin 430 000 suomalaista, joille pyrittiin löytämään uudet asuinpaikat muualta. Sodassa kaatui yli 23 000 suomalaista ja 45 000 haavoittuneesta noin 10 000 jäi pysyvästi invalideiksi. Noin 80 000 lasta oli jouduttu sijoittamaan muihin Pohjoismaihin sotaa pakoon. Näistä osa ei enää koskaan palannut kotimaahansa. Sota muutti siis monella tapaa ihmisten elämää.
Sota jätti myös kumpaankin isoisääni omat jälkensä: Laihian paappa käsitteli sodan aikaisia kokemuksiaan kertomalla niistä yhä uudelleen ja uudelleen ja eläen näin sotatapahtumia. Ainut, josta hän ei koskaan pystynyt puhumaan läheisilleen, oli Ilmarisen uppoamiseen liittyvät tapahtumat. Sain kuulla siitä itsekin vasta ollessani aikuinen.
Isokyröläinen vaarini haavoittui jatkosodan aikana luodin kulkiessa keuhkon läpi. Sodan koettelemukset saivat hänet etsimään apua korkeammalta ja hän tuli uskoon. Koskaan en kuullut hänen kertovan sotamuistojaan, mutta tiedän hänen jakaneen kokemuksiaan muiden sodassa olleiden seurassa.
Kuva: Jari Viertola
Mutta vaikka sota-ajan tapahtumat tulivat osaksi isovanhempieni elämää, eivät he koskaan lopettaneet uskoa paremmasta huomisesta. Elämää oli jatkettava. Tilan työt viljelyksineen oli hoidettava ja lapsikatraasta huolehdittava, vaikka kaikesta oli puutetta. Rintamalta palanneet miehet saivat käyttää sodassa käyttämiään vaatteita, koska muuta sopivaa vaatetta ei ollut. Kengät tehtiin lestiä myöden itse, koska niitä ei ollut ostettavissa kaupastakaan ja samoja kenkiä pidettiin niin kauan kuin kestivät. Iloa arjen raskaaseen työhön pyrittiin luomaan pitämällä juhlia, joihin kokoonnuttiin koko kylän voimin ja samalla yritettiin unohtaa sodan jättämät murheet.
Kuva: Jari Viertola
En voi olla miettimättä, että talvisodan aikaan isovanhempani ovat olleet samanikäisiä kuin pian 26 vuotta täyttävä vanhin poikani. Miehiä ja naisia parhaassa iässä, joiden elämästä viisi vuotta kului sodassa. Miten vahvaa henkistä lujuutta ja voimaa he ja niin monet muut ovat osoittaneetkaan selvitessään kaikesta. Me emme seisoisi tässä ilman heitä.
Talvisodan tapahtuvat muistuttavat, että vaikeinakin hetkinä me selviämme, kun pidämme yhtä. Yhdessä oli myös presidentti Alexander Stubbin valitsema teema viime vuoden itsenäisyyspäivävastaanotolle. Olemme pieni kansa, mutta yhdessä olemme paljon enemmän!
Isossakyrössä 13.03.2025
Katri Lintula
Koulunjohtaja