27. maaliskuuta kuultiin Seinäjoen kirjaston Jaaksisalissa asiapitoinen ja erittäin mielenkiintoinen luento sota-ajan liikuntaan, sekä urheiluun liittyen. Luento, josta toden totta voi ottaa eväitä myös tämän päivän varusmiehen ja reserviläisen fyysisen suorituskyvyn parantamiseen.
Tilaisuus kirvoitti kirjoittamaan tämänkin jutun. Kirjoitus myötäilee luentoa, lisättynä kirjoitukseen huikan historian havinaa ja mietteitä myös tästä ajasta.
Kapteeni evp. Erkki Hölsö oli paneutunut aiheeseen perin pohjin urheilumiehen otteella. Jo vapaussodan molemmat osapuolet ymmärsivät käyttää urheilijoita vaativimmissa tehtävissä ja paikoissa, jo senkin vuoksi, että joukko oli kuntonsa lisäksi kurinalaisempaa. Suojeluskuntajärjestön rooli liikunnan ja sotilaskuntoisuuden kehittäjänä, sekä ylläpitäjänä ennen sotia oli merkittävä. Tämä korostui varsinkin talvisodan aikana.
Olympialaiset peruttiin
Talvisodan 105 päivän aikana käytiin ankaraa eloonjäämistaistelua, jossa harrastuksiin ei ollut aikaa. Suojeluskuntajärjestöllä oli antaa, ainakin osalle omaa väkeä, ase, pukineet sekä taisteluun fyysisesti että henkisesti kouluttautunut suojeluskuntalainen.
Välirauha oli vaikeaa aikaa. Neuvostoliiton uhka on täytynyt tuntua painostavalta aikalaisten päivittäisessä elämässä. Hangon vuokra-alueen luovutus Neuvostoliitolle 22.3.1940. Kaleva matkustajakoneen alasampuminen 14.6.1940. Uhkaa ja painostusta, uuden hyökkäyksen odotusta, olihan Saksan ja Neuvostoliiton sopimus lisäpöytäkirjoineenkin vielä voimassa. Liikunta ja urheilu varmasti auttoivat ajassa, ainakin jonkin verran. Kun sitten Helsingille 1940 myönnetyt olympialaisetkin peruttiin, oli se kansakunnalle valtava pettymys. Urheiluhan oli tuolloin suomalaisille aivan jotain muuta kuin tänä päivänä.
”Kesä jota ei koskaan tullut” -kirjoitti Uusi Suomi. Jonkinlaiseksi lohduksi ”surun urheilutapahtumaksi” järjestettiin uudella olympiastadionilla heinäkuussa 1940 kaatuneitten urheilijoiden kunniaksi mittava muistokilpailu. Talvisodassa menehtyi kaikkiaan yli 1500 SVUL:n ja 800 TUL:n urheilijaa. Stadionin pääjuhlaan osallistui yli 30 000 ihmistä. Ehdottomasti on myös mainittava maaottelumarssi Suomi vs. Ruotsi toukokuussa 1941. Marssihan oli eräänlainen revanssi olympialaisille, hengennostatus ja itsetunnon vahvistus. Kansalaisvelvollisuutena suoritetun kävelyn suoritti 1 507 111 suomalaista, Ruotsin suoritusten jäädessä hiukan alle miljoonaan. Sitten taas sodan synkät pilvet tummensivat taivaan.
Urheilu kehittyy askel kerrallaan
Jatkosodan hyökkäysvaiheen jälkeen, rintamien muodostuessa asemasodaksi, Erkki Hölsö kertoi luennossaan urheilun kehittyneen askel kerrallaan armeijakunnissa, divisioonissa, sekä pienemmissä yksiköissä merkittäväksi harrastukseksi ja toiminnaksi. Sotilaiden talkoohenkinen toiminta muuttui sodan jatkuessa armeijan organisoimaksi. Heikki Pehkoranta muistelee, että talvella 1942 Kannaksen rintamilla oli kilpailutoiminta jo täydessä vauhdissa. Järjestettiin mm. ”nelimaaottelu” Aunuksen, Syvärin, Äänislinnan ja Karhunmäen kesken, unohtamatta Rukajärven suurhiihtoja, sekä Aunuksen Kannaksen poikkihiihtoa.
Urheilun avulla pidettiin yllä taistelukuntoa, mutta Viljo Repolan mukaan rintamaurheilulla oli myös psykologinen merkitys. Urheileminen ”piristi ja rauhoitti” ja olihan se parempi harrastus kuin kortinpeluu. Enemmän ja vähemmän tasokkaat urheilupaikat tehtiin talkoilla. Suosituimpia ”rintamalajeja” olivat hiihto, yleisurheilu, paini, uinti, ammunta, nyrkkeily, pesäpallo, jalkapallo, lentopallo sekä koripallo. Mainita voi myös kilpailuiden parhaista saavutuksista saadut kotilomat.
Korpiolympialaiset
Martti Saarento kertoi, että parhaat rintamamuistot liittyvät vahvasti urheiluun. Varsinkin joukkuelajeissa ”me-henki” oli korkealla. Asemasodan aikana liikuntaan liittyen järjestettiin harjoitus- ja valmennusleirejä kyvykkäimmille. Kunnon hoitaminen oli kuitenkin henkilökohtaisen harrastuksen varassa. Myös ”ei niin urheilullinen” tavallinenkin taistelija harrasti liikuntaa, joku juoksenteli ja joku hiihti.
Mielenkiintoisena tapahtumana mainittakoon ainakin yhdet saksalaisten järjestämät kilpailut eli saksalaisten ja suomalaisten väliset Tiiksjärvellä pidetyt pienimuotoiset korpiolympialaiset. Suomalaisia kilpailijoita oli 39 ja saksalaisia 60. Suomalaisten palkinnot 35 ja saksalaisten vain 17. Sakemannit saivat siis hiukan nenilleen, ei ne koreat vaatteet ja varusteet välttämättä parempaa urheilijaa tee.
Sota-ajan suurin rintamaurheilutapahtuma järjestettiin Karhunmäen kunnostetulla urheilukentällä 25. – 26.7. 1942. Kesäkisoja oli seuraamassa peräti yli 15000 katsojaa. Mukana mm. pääministeri Jukka Rangell, SUL:n puheenjohtaja Urho Kekkonen, sekä TUL:n puheenjohtaja Urho Rinne.
Kesän 1944 suurhyökkäykseen loppuivat rintamaharrastukset. Lopputaistelut vaativat ankarat ponnistelut, joissa sotilaskuntoisuus punnittiin mm. Äyräpään, Vuosalmen, Tali Ihantalan ja Ilomatsin suurtaisteluissa. Pekka Nortamo kirjoitti: ”Urheilijalla katsottiin olevan fyysisen kuntonsa ansiosta etulyöntiasema, niin fyysisellä kuin henkisellä puolella.” Sekä Martti Jukolan sanoin: ”Suomen kansa on urheillut siksi, että se pystyisi taistelemaan olemassa olonsa puolesta.” Väkevää oli teksti ja poljento tuolloin tähän päivään verraten, kun osa urheilusankareistamme, rahasampojen ääressä urheillessaan, tuskin Isänmaan asiaa ja maanpuolustusta muistavat.
Summa summarum
Mikä on tämän päivän varusmiehen, reserviläisen tai koko kansakunnan kunto, henkinen ja fyysinen? Itse aktiivisesti koko reservissä oloajan liikuntaa harrastaneena, ihmettelen mihin on kadonnut muutamassa vuosikymmenessä se liikunnan kipinä, joka saavutti useimmat kansalaiset vielä ainakin 70-, 80- ja 90-luvuilla. Tuolloin hölkkä- ja hiihtotapahtumat vetivät tavallista kansaa satamäärin.
Reserviläisjärjestöt, MPK ja muut. Meillä on tehtävä!
Kirjoitteli entinen maratoonari
Jari Ojala
Sotien 1939-1945 Etelä-Pohjanmaan Perinneyhdistys ry
Videotaltiointi kuukausiluennosta on katsottavissa YouTubesta: