Keväällä 1940 teki piispa Aleksi Lehtonen aloitteen sodassa kaatuneitten muistopäivästä. Ylipäällikkö, marsalkka Mannerheim antoi päivän vietosta käskyn 1.5.1940. Toukokuun kolmantena sunnuntaina (19.5.1940).
Voimme pohtia, miksi piispa Lehtonen teki tämän aloitteen, jonka seurauksena olemme saaneet vuosikymmenten ajan viettää kaatuneitten muistopäivää. Todennäköisesti tämä on ollut seurausta niistä raskaista tunteista, joita sodan seurauksena on kotirintamalla koettu. Ihmisten elämässä on ollut vahvasti mukana sodan kauhut, epävarmuus ja suru. Ihmisten elämässä ovat raastavasti olleet mukana viestit rintamalla kaatuneista ja kadonneista läheisistä. Tämä kaikki on yhteisen muistamisen arvoista.
Tänään kaatuneitten muistopäivänä vietämme kirkkovuodessa kuudetta sunnuntaita pääsiäisestä. Tänään jumalanpalvelusten tekstinä on Johanneksen evankeliumin kohta (Joh.17.18-23). Se on osa Jeesuksen jäähyväispuhetta. Hän piti sen oppilailleen vain vähän ennen kuolemaansa. Näin siitä tuli kuin testamentti Jeesuksen seuraajille kaikkina aikoina. Jeesuksen opettamien asioiden on tarkoitus ohjata seurakuntaa ja kristittyjä. Jeesuksen tässä tekstissä antamaan testamenttiin sisältyy samalla lupaus ja tehtävä.
Jeesus muistuttaa ja lupaa, että suurimmissakaan vaikeuksissa ei yksikään hänen seuraajansa ole yksin, vaan Hän on meidän kanssamme.
Sodan keskellä rintamalle rakkaitaan saattoivat, vanhemmat, puolisot, sisarukset, lapset ja muut läheiset. Epävarmuus kosketti läheisten selviämistä, mutta myös koko rakkaan isänmaan kohtaloa. Kaiken tämän keskellä tarvittiin tukea ja voimia. Sitä saatiin toinen toiseltaan yhteisönä, sitä saatiin uskosta ja rukouksesta.
Kansamme ei olisi selvinnyt sotavuosista ilman uskoa Jumalaan. Erityisesti sitä tarvittiin silloin, kun rintamalta tuli viesti läheisen ihmisen, puolison, isän tai pojan kuolemasta. On sanottu, että kaatuneen vainajan kohdalla sota oli jo ohi. Mutta sotalesken ja –orvon elämässä sodan seuraukset ovat vaikuttaneet vuosikymmenien ajan. Kaatuneitten omaiset ovat kantaneet menetyksen taakkaa läpi elämänsä. Uskoa on tarvittu ja siitä ja yhteydestä on saatu voimia.
Jeesus muistuttaa jäähyväispuheessaan meitä erityisesti yhteyden ja yhteisön merkityksestä ja sen voimasta. Tämä tarkoittaa yhteisestä taakkojen kantamista ja jakamista. Tämä tarkoittaa yhteistä vastuuta toinen toisistamme. Tämä tarkoittaa yhteistä vastuuta rakkaasta isänmaasta.
Me tarvitsemme nyt ja tulevaisuudessa toinen toistamme. Me tarvitsemme nyt ja tulevaisuudessa uskoa, rukousta ja siunausta.
Seinäjoki 16.5.2021
Jukka Salo
Kirkkoherra