Suorittaessani aikanaan varusmiespalvelusta innostuin lukemisesta. Vaikkei kirjasto ja lukeminen olleetkaan vieraita, niin väitän että varusmiespalveluksen aikana luin enemmän kuin siihenastisen elämäni aikana yhteensä.
Kasarmilla illat menivät usein lukiessa ja Väinö Linnan ”Sotaromaani” tai Antti Tuurin ”Talvisota” saivat kummasti lisää syvyyttä varusmieskoulutukseen ja samalla kirjojen tapahtumat tulivat lähemmäs. Sen lisäksi, että kirjat auttavat irrottamaan ajatukset arjesta, niistä voi myös oppia ja saada uutta ajattelemisen aihetta. Enkä tarkoita tässäkään pelkästään RUK:n oppitunneilla käytyä johtamisanalyysiä Koskelasta, Lammiosta, Lehdosta, Hietasesta ja kumppaneista.
Varusmiespalveluksen jälkeen lukeminen on sittemmin kuulunut kiinteämmin omaan vapaa-aikaani. Suunnistusharrastuksestani johtuen monilla pitkillä juoksulenkeillä kirja on ollut myös oivaa ajanvietettä, jota toki lajia harrastamattomat ovat ihmetelleet kylänraitilla vastaan tullessaan, että miten kirjaa pystyy juostessa lukea. Siihen voin todeta, että tiellä kun ei tarvitse katsella jalkoihin, niin lukeminen sujuu helpostikin. Äänikirjoja en ole vielä oppinut kuuntelemaan, mikä monesta saattaa kuulostaa helpommalta vaihtoehdolta lenkkeilyä ajatellen.
Luen erilaista kirjallisuutta tieteiskirjallisuudesta elämänkertoihin ja kertomakirjallisuudesta kaskuihin. Alkuvuodesta innostuin lukemaan lapsuuden kulttianimaatioihin kuuluvan hopeanuolen mangasarjakuvaa, sekä siihen kuuluvia jatko-osia. Vaikka kirjoittaja on japanilainen ja kulttuuri erilainen, niin kirjoittajan Yoshihiro Takahashin tarinat sopivat hyvin suomalaiseen sielunmaisemaan. Tarinoissa erikokoiset ja -taustaiset koiraryhmät yrittävät asua Japania, toiset hyvään pyrkien, toiset diktatuuriin nojaten. Päähenkilöt kuuluvat Ouun armeijaan, jotka rakentavat koirien paratiisia, missä jokainen saa elää rauhassa. Haastajia löytyy eri syistä, kun vihreämpää ruohoa etsitään toisten reviireiltä. Ouun soturit edustavat kuitenkin hyvyyttä, jossa taistellaan, mutta jossa kenenkään ei tarvitse kuolla turhaan. Japanilaiseen kulttuuriin kuuluu ninjat, joille taistelussa kuoleminen on sankarillista, Ouun soturit kuitenkin pyrkivät siihen, ettei kenenkään tarvitse kuolla turhaan ja mikäli on valmis katumaan ja tekemään hyviä tekoja voi säästää henkensä, osa tekee parannuksen heti ensimmäisen kohtaamisen jälkeen, osa ei ollenkaan. Ouun soturit taistelevat elääkseen paremman tulevaisuuden ja toinen toistensa puolesta eikä kuollakseen ja luovuttaakseen. Kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta taisteleminen oli suomalaisillekin taistelutahtoa ylläpitävä voima. Vaikka taisteluun liittyi riski omasta kuolemasta, niin taisteluun oltiin valmiita, jos sillä voitiin suojella ystäviä rintamalla tai kotona.
Kirjoista voi ja pitääkin oppia. Vaikka jännityskirjallisuuden tapahtumat ovatkin pääosin fiktiota tai niissä on ainakin sekoitettu ja yhdistelty faktaa ja fiktiota, niistä voi ottaa opiksi. Vanhat sanonnat ”totuus on taruakin ihmeellisempää” ja ”historia toistaa itseään” pätevät monissa tämän päivän todellisissa tapahtumissa, mitkä liittyvät yhteiskunnan ja yksilön turvallisuuteen. Kotimaisen jännityskirjallisuuden tunnetuimpia ja suosituimpia kirjailijoita on totta kai Ilkka Remes, jonka tuotannosta nostaisin erityisesti taas kylmintä talvea kohti mentäessä teoksen ”Jäätyvä helvetti”, joka aktivoi ainakin oman ajatteluni pohtimaan varautumista ja suomalaista sinisilmäisyyttä tiedon jakamisen avoimuudesta kriittisen infran osalta. Remeksen tuotannosta löytyy muitakin teoksia, mitkä ovat kirjoitettu jo vuosia sitten, mutta omaavat pelottavan paljon yhteyksiä tämän päivän rauhattomiin tapahtumiin.
Edellistä tuoreempi kirjailija on Helena Immonen, joka on itsekin reserviupseeri ja entinen puolustusvoimien työntekijä. Hän on kirjoittanut Operaatio Kettu-sarjaa, joista erityisesti ensimmäinen ”Operaatio punainen kettu” ja tuorein ”Operaatio napakettu” pitäisi kaikkien sijoituskelpoisten lukea ja samalla päivittää tietonsa tämän päivän erikoisjoukoista. Kirjat sijoittuvat ”tähän päivään” ja peilaavat hyvin erilaisten yhteiskunnallisten päätöksien vaikutusta muiden maiden suhteisiin kriisitilanteissa, liittyivät ne sitten naisten varusmiespalvelukseen tai Natoon liittymiseen. Väkisinkin kirjat luettua alkaa pohtimaan, mikä on totta ja Immosen aikaisemman työn kautta tutuksi tullutta ja mikä keksittyä tarinaa. Mielestäni kirja on tällöin onnistunut elävöittämään tarinan, kun lukijallakin alkaa totuus ja taru sekoittua.
Viimeisenä nostona teen Tuomas Niskakankaan, jonka pariin kirjaan ei edellisten tavoin sisälly niin vahvasti puolustusvoimien läsnäoloa, mutta kokonaisturvallisuuteen liittyviä yhteiskunnallisia käänteitä kylläkin.
Monilukutaito-termiä alettiin käyttää vajaa 10 vuotta sitten perusopetussuunnitelman uudistuksen yhteydessä, jossa se nostettiin yhdeksi oppimisen pääpainopistealueeksi. Opetushallinto määrittelee monilukutaidon taidoksi lukea, ymmärtää, tulkita, kirjoittaa ja tuottaa monimuotoisia tekstejä erilaisissa ympäristöissä ja erilaisin välinein. Monilukutaitoon sisältyy myös taito tekstin kriittiseen tarkasteluun arvioiden muun muassa sen luotettavuutta, alkuperää ja ilmaisukeinoja. Vaikka monilukutaito sellaisenaan on tuore käsite suomalaisessa koulumaailmassa, niin myös vanhemmilta sukupolvilta edellytetään taitoja nykyisessä yhteiskunnan informaatioympäristössä, missä informaatiovaikuttaminen on jatkuvaa ja monipolvista, tahallista ja tekoälyn myötä myös tahatonta algoritmeihin vaikuttamista lukijan oman käyttäytymisen mukaan, jossa vastuu siirtyy monesti viime kädessä lukijalle.
Viimeaikaisista tapahtumista löytyy huolestuttavan paljon yhtäläisyyksiä jo näistä muutamien edellä mainittujen kirjailijoiden kirjoista. Esimerkiksi siitä mitä on tapahtunut itärajallamme Suomen Natoon liittymisen jälkeen tai jo ennen liittymistä ulkomaalaisten maakauppojen osalta yhteiskunnan kriittisten toimintojen kannalta keskeisiltä paikoilta, tai miten verkonhäirintä ja informaatiohyökkäykset ovat yleistyneet lähes jokapäiväisiksi. Kirjoissa näitä tapahtumia on käsitelty fiktiivisesti, mutta monia vastaavanlaisia tapahtumia on kuitenkin realisoitunut yhteiskunnassamme näiden kirjoittamisen jälkeen. Itse olen pohtinut, että ehkä kirjoissa esitellyistä ratkaisuista löytyisi jotain lähes valmiita malleja käytettäväksi. Tai jos ei varsinaisia valmiita malleja, niin ainakin asioita, joihin tulee kiinnittää huomiota.
Näillä ajatuksilla haluan kannustaa kaikkia lukemisen pariin ja pohtimaan omaa henkilökohtaista varautumistaan ja yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta, sekä omaa panostaan sen edistämisessä. Ei tarvitse olla hysteerinen salaliittoteorioiden etsijä, mutta on hyvä havainnoida ja olla tietoinen ympäristöstään. On hyvä harjoitella ja osata hätäensiapua tai turvallisuusohjeet lentokoneen putoamistilanteessa, mutta samalla toivoa, ettei niitä oppeja tarvitsisi ikinä soveltaa tositilanteessa. Hyvä suunnitelma helpottaa toteutusta, lisää toimintavarmuutta ja rauhoittaa omaa oloa.
Antti Iivari
Puheenjohtaja
Etelä-Pohjanmaan Reserviupseeripiiri ry
