Perinteinen maanpuolustushenkinen Kesäillan kirkko on järjestetty vuodesta 1998 lähtien vuosittain eri puolilla Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan maakuntaa. Tällä kertaa Kristillis-Isänmaallinen kirkkoilta järjestettiin Vaasassa. Aivan kaupungin keskustassa sijaitsevaan kirkkoon saapui noin 150 isänmaan ystävää eripuolilta maakuntaa.
Kirkkoillassa puhui Lapuan hiippakuntapastori, teologian tohtori Jaakko Antila. Puolustusvoimien ja Pohjanmaan aluetoimiston tervehdyksen toi aluetoimiston päällikkö, everstiluutnantti Pasi Heinua. Kirkkoillan päätössanat lausui rovasti Maaria Perälä. Kiitokset esitti Vaasan Reserviläisjärjestöjen puolesta Vaasan Reserviläisten puheenjohtaja Juha Ala-aho. Tilaisuuden juontana toimi Etelä-Pohjanmaan Reserviläispiirien hengellisen- ja perinnetoimikunnan puheenjohtaja kirkkoherra Jani Latva-Nikkola.
Mieskuoro Pohjanmiehet esittivät kolme tuttua kappaletta, joista ensimmäinen oli Fredrik Paciuksen Suomen laulu ja toisena virsikirjassakin olevan Taneli Kuusiston Suomalainen rukous, sekä viimeisenä Jean Sibeliuksen ehkäpä tunnetuimman kappaleen eli Finlandian.
Kirkkoillassa kuultiin myös mielenkiintoista taustatietoa virrestä 574. Virren säveltäjä Toivo Kuula menehtyi Viipurissa Vapaussodan loppumelskeissä vuonna 1918 riidan jälkeen jääkärin luodista saamiinsa vammoihin vain 34 vuotiaana. Virren on runoillut Kivijärven kirkkoherrana toiminut Väinö Havas. Hän osallistui talvi- ja jatkosotaan ja on ainoa kaatunut istuva kansanedustajana. Kansanedustajana hänen ei olisi tarvinnut lähteä rintamalle, mutta hän halusi, kuten on runossaan ”Testamentti Pojalleni” hän on kertonut: ”sun äitis ja veljies tähden, minut kutsuvi isänmaa” Havas kaatui jatkosodan hyökkäysvaiheessa komppanian päällikkönä Suojärvellä elokuussa 1941
Teologian tohtori Jaakko Antilan puhe Kesäillan kirkossa Vaasassa 8. elokuuta 2023:
Palavan kynttilän lupaus ja valo
Polttava aika
Kunnioitetut veteraanisukupolven edustajat, herra everstiluutnantti, hyvät Kesäillan kirkkoon kokoontuneet ystävät,
Kauniin kesän keskellä liekit ovat hallinneet monia uutisotsikoita ja -kuvia: yhtäältä kuvat metsiä ja asuinalueita tuhoavista laajoista paloista, toisaalta näkymät pommitetuista kaupungeista ja rintamalta. Kaikki nämä tuhoavat liekit ovat läsnä myös täällä, Vaasan historiassa.
Toisaalta liekit ovat kesän aikana leimunneet kuvaannollisesti. Olen huomannut joitakin kertoja sanottavan, että sosiaalinen media on ollut liekeissä. Noiden liekkien tuhovoima on ollut kovia sanoja. Ne ovat saaneet kysymään, onko meillä enää luottamusta toisiimme. Kuulemmeko ja ymmärrämmekö toisiamme?
Ehkä erityisen polttavia ovat kysymykset, joita on kuluneen puolentoista vuoden aikana saatettu kuulla monessa perheessä. Nuo kysymykset olivat ainakin itselleni voimakkaita kokemuksia Ukrainan viimeaikaisen puolustustaistelun alkuviikoilla. Kysymykset tulivat lapsen suusta: ”Jos Venäjä hyökkää Suomeen, joudutko sinä sotaan? Keitä meidän perheestä joutuu? Pitääkö meidän lähteä kodista?” Aistivatko lapsen tarkat silmät sellaista huolta, jota omat rauhoittelevat sanat ja eleet eivät peittäneet? Ne eivät voineet peittää, koska nuo asiat ovat todellisuutta niin monille – sekä tänään että maamme lähihistoriassa.
Kaikki nämä uutisten ja keskustelujen liekit, sota, luonnon tulevaisuus ja erkaantuminen toinen toisestamme, kuluttavat myös henkisesti. Pitkän ajan kuluessa kertyy kuormaa, joka näkyy jo nyt. Nimittäin samat uutiset kertovat, että puolet työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisistä johtuu mielenterveyssyistä ja että nuorten mielenterveystilanne on heikentynyt.
Miten sinä jaksat tänään, tämän kesäpäivän iltana? Miten me jaksamme huolehtia tästä maasta ja lähimmäisistämme? Kun katsot kirkon alttarilla palavia kynttilöitä, näetkö liekin, joka kuluttaa kynttilää vääjäämättä kohti loppuaan? Vai näetkö liekin, joka loistaa iloa, innostusta, lämpöä ja toivoa?
Marsalkan kodin Palava kynttilä
Kävimme lasten kanssa pari viikkoa sitten marsalkka Mannerheimin kotimuseossa Helsingin Kaivopuistossa. Minulla oli edellisistä vierailuista vierähtänyt jo lähes kaksi vuosikymmentä, mutta noilta kerroilta oli jäänyt mieleen näky kirjastotyöhuoneesta. Olavi Kareksen teos Palava kynttilä oli ollut hyllyssä keskeisellä paikalla. Siellä tuo teos näkyi olevan edelleen.
Kirja kertoo herännäisjohtaja Nils Gustaf eli Niilo Kustaa Malmbergista. Mannerheimin tavoin hänenkin elämäänsä kuului merkityksellinen vaihe Pietarissa. Myös kouluvuodet Vaasassa jättivät Malmbergiin pysyvän jäljen. Malmbergin elämänvaiheissa kynttilänliekin kuluttava voima oli vahvasti läsnä: ristiriidat, syytökset ja pilkka. Rajalinjoja osattiin vetää silloinkin. Tulen tuhovoima oli todellisuutta myös sotana.
Vuonna 1808, kun Nils Gustaf Malmberg oli yksivuotias, syttyi Suomen sota. Syyskuussa kovia kokeneet ja kärsineet joukot vetäytyivät hänen kotinsa, Ylistaron Ookilan pappilan, ohi pitkin Vaasantietä. Kahakat etenevien venäläisjoukkojen kanssa olivat jatkuvia. Kerrotaan, että Nils Gustaf istui lapsentuolissa pöydän ääressä, kun äiti huomasi vaaran. Äiti tempaisi lapsen syliinsä ja vei peremmälle huoneeseen. Samassa kuulat lävistivät tuolin, jolla poika oli istunut. Tuskin pieni lapsi saattoi tuolloinkaan olla aistimatta hätää ja kaaosta ympärillään, keskellä taistelun melskettä.
Malmbergista kasvoi lohduttaja, josta loisti ympärille palavan kynttilän valoa. Ahdistuneelle ystävälleen hän toisti apostoli Paavalin saamaa vastausta, kun tämä oli rukoillut parantumista: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9.) Malmberg lisäsi näihin sanoihin ystävälleen: ”Äläkä katso oikeaan tai vasempaan, vaan lepää annetuilla lupauksilla siihen asti, kunnes ne auttavat.” – Lepää annetuilla lupauksilla.
Onko luottamusta?
Malmbergin sanat annetuista lupauksista palauttavat ajatukset luottamukseen. Lupauksilla lepääminen edellyttää, että on jäljellä luottamusta. Traagiset uutiset ja viestinvaihdon polttavat liekit saavat kuitenkin kysymään, onko meillä enää luottamusta huomiseen ja toisiimme. Sitran julkistama Megatrendit 2023 kertoo, että maailmanlaajuisesti demokratian ongelmat ovat syvenemässä. Silloinkin on pohjimmiltaan kyse luottamuksen häviämisestä.
Luottamus on tärkeää, jotta jaksaa arjessa, mutta aivan erityisesti sitä tarvitaan, kun eteen tulee kriisi. Kaikkien erimielisyyksien keskellä olisi muistettava, että me tarvitsemme toisiamme. Jos erimielisyydet johtavat siihen, ettemme tunnista mitään yhteistä toistemme kanssa, olemme haavoittuvaisia monelle asialle, myös mahdollisille ulkopuolelta tuleville vaikuttamisyrityksille. Jos emme huomaa, että olemme samassa veneessä, venettä on helppo keikuttaa. Tässä asiassa viime sotien ajan ihmiset antavat meille tärkeän esimerkin. Silloin tiedostettiin, että kuka tahansa saattoi joutua hetkenä minä hyvänsä täysin toisten varaan. Keskeistä oli luottamus, että vierellä oleva ei jätä eikä hylkää.
Tutkimukset ovat osoittaneet, että Suomessa esimerkiksi luottamus viranomaisiin on edelleen korkealla tasolla. Se on arvokas asia, mutta toki siinäkin piilee oma vaaransa. Luottamus voi johtaa ajattelemaan yksipuolisesti, että kyllä viranomaiset hoitavat asiat ja kertovat, mitä pitää tehdä: heillä on kaikki vastuu. Tällainen yksipuolinen luottamus voi heikentää omaa vastuunottoa ja toimintakykyä, kun vaikeudet koittavat. Jälleen on tärkeää muistaa sota-ajan esimerkki. Silloin jokaisen tehtävänä oli kantaa yhteistä vastuuta.
Maailman valo
Yhteinen vastuu on eri tilanteissa mitä moninaisimpia asioita, myös vierellä olemista, lohduttamista, kuuntelemista ja rohkaisemista. Samalla on totta, että meidän rauhoittelumme ja lohdutuksemme jättävät helposti tilaa epävarmuudelle. Lapsen avoimet, pysäyttävät kysymykset jäävät soimaan. Meidän lupauksemme eivät kovinkaan usein ole sellaisia, että niiden varaan voisi jättäytyä lepäämään.
Elämän tuhoavien ja polttavien tulien keskellä jäljelle jäävät lopulta lupaukset, joiden varassa Nils Gustaf Malmberg kehotti ahdistunutta ystäväänsä lepäämään. Jäljelle jäävät Jeesuksen sanat. Epävarmuudesta ei ollut häivähdystä, kun Jeesus sanoi halvaantuneelle: ”Ystäväni, sinun syntisi on annettu anteeksi.” (Luuk. 5:20.) Epätietoisuutta ei ollut, kun hän ristillä sanoi katuvalle ryövärille: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” (Luuk. 22:43.) Eikä Paavalille jäänyt sijaa vastaväitteille, kun hän kuuli Malmberginkin sittemmin lainaamat sanat: ”Minun armoni riittää sinulle.” Kristuksen armo riittää elämässään ahdinkoon joutuneelle syntiselle, armon kerjääjälle, kuten äskeisessä virressä lauloimme. Se riittää elämässä ja kuolemassa.
Jeesuksen lupaukset on tarkoitettu meille jokaiselle. Hän on Palava Kynttilä. Hän paloi loppuun ruoskittuna ja ristiinnaulittuna mutta nousi kuolleista loistamaan kirkkaana liekkinä, meitä kaikkia varten. Hän, maailman valo, valaisee ne, jotka tänään yrittävät toimia sodan ja luonnonmullistusten keskellä. Hän valaisee ne, jotka tavalla tai toisella yrittävät selviytyä tästäkin päivästä. Hän valaisee sinut ja minut. Silloin toisen ihmisen kasvot voivat alkaa näkyä kuin uudessa valossa. Jokaisessa ihmisessä alkavat loistaa Kristuksen omat kasvot. Ne muistuttavat, että olemme kaikki samassa veneessä ja tarvitsemme toisiamme. Ja jos on niin, että elämässä ei näy valoa, silloinkin saa jäädä lepäämään Jeesuksen lupauksilla.
Sota-aikana pommitusten tuhoavien liekkien uhka oli jatkuva. Kaupunkien piti olla pimennettyinä niin Vaasassa kuin Helsingissä. Noina synkkinä vuosina erään Kaivopuiston asunnon kirjastotyöhuoneen hyllystä loisti kuitenkin kirja, joka oli löytänyt sieltä paikkansa muutamaa vuotta aiemmin. Se muistutti palavasta kynttilästä, jonka valo ei ole tavallista valoa. Se on sanojen valoa, Sanan valoa, joka myös tänään loistaa alttarilta iloa, innostusta, lämpöä ja toivoa.
Siunattua kesäiltaa sinulle!
Jaakko Antila
Hiippakuntapastori