Sotahistoriaan tutustuminen kuuluu kaiketi useiden reserviläisten harrastukseen. Yleensä historiaa kirjoitetaan ja siitä luetaan keskittyen joukkojen liikkeisiin, suuriin johtajiin tai tärkeisiin taisteluihin; joskus taas lähtökohtana on yksittäisen, ”tavallisen” sotilaan perspektiivi.
Minulla oli hiljakkoin itselleni ainutlaatuinen tilaisuus päästä tutustumaan tällaiseen tavallisten ihmisen näkökulmaan ja vieläpä hyvin omakohtaiselta taholta. Sain nimittäin käyttööni omien isovanhempieni, äitini isän ja äidin sota-aikaisen kirjeenvaihdon. Kirjeiden olemassaolosta en ollut aiemmin edes tietoinen, mutta ne olivat säilyneet tädilläni ja nyt serkkuni oli ne järjestänyt ja puhtaaksikirjoittanut. Kirjeitä ja kortteja rintaman ja kodin väliltä on säilynyt talvi-ja jatkosodasta syksystä 1939 kevääseen 1942, jolloin isoisäni ikämiehenä (41-vuotiaana…) kotiutettiin.
Isoisän lähtiessä sotaa edeltäneisiin ylimääräisiin harjoituksiin isoäitini jäi kotiin viiden lapsen kanssa, joista vanhin oli täyttänyt seitsemän ja nuorin parikuukautinen. Lisäksi hoidettavana oli maatila kaikkine töineen. Voi vain kuvitella millaisin tuntein kotona Lappajärvellä kynään tuolloin tartuttiin, kun ei yhtään tiennyt mikä maan kohtalo tulisi olemaan. Milloin aviomies, maatilan työmies ja lasten isä palaa, vai palaako milloinkaan?
Kirjeet kotoa rintamalle kertovat arkisista asioista; tilanhoitoon liittyvistä kysymyksistä, lasten ja sukulaisten kuulumisista, huolesta, epävarmuudesta ja ennen muuta kaipauksesta. ”Kirjota usein” oli toistuva kehotus, jota ei aina pystytty varsinkaan rintamalla noudattamaan. Kirjettä saattoi joutua odottamaan kohtuuttomalta tuntuvan ajan, jolloin huoli kasvoi, mutta ilo odotuksen jälkeen saadusta kirjeestä oli suuri. ”Tuntuis elämäkin kirkkaammalta, kun vähän useammin ilmoittaisit, että olet olemassa.” Myös luottamus Jumalan johdatukseen näkyy isoäidin kirjeissä ajan hengen mukaisesti. Lapset osaltaan kaipasivat isää kotiin, muistivat häntä iltarukouksissaan, toivoivat tietoja ja vaikka omaa postikorttia isältä. Toiveet lomalle pääsystä ja huhut kotiuttamisesta olivat nekin toistuvia puheenaiheita varsinkin jatkosodan aikana. Paketitkin kotoa rintamalle kulkivat, niihin kirjeiden mukaan koetettiin haalia ainakin lämpimiä vaatteita, sokeria ja tupakkaa.
Rintamalta päin tulleet kirjeet ja kortit keskittyivät paljolti muuhun kuin sodan tapahtumien kuvaamiseen. Niistä löytyy mm. terveisiä lapsille, tilanhoito-ohjeita niin syyskynnöistä, sonnanajosta kuin perunoiden myynnistäkin. Varsin usein ohjeet kylläkin muuttuvat kehotukseksi ”Järjestä työ ja muut asiat niin kuin parhaaksi näet”. Monesti isoisä valittaa, ettei oikein keksi mitään kirjoitettavaa, kun ”täällä elämä on aina samallaista.” Kaipaus on silti yhteistä: ”Kyllä muistu koti ja lämmin peti niin rakkaasti mieleen” kirjoittaa isoisä maaliskuun -40 alkupäivistä. ”Vaikka en minä täällä vastahakosesti ole, on se kaikkien yhteinen asia. Eihän siellä terves nuorimies ilkeis ollakaan”, hän tosin mainitsee hieman myöhemmin. Suuri asia voi sisältyä myös pieneen tilaan, kuten postikorttiin Kannakselta talvisodan päättymispäivänä 13. 3. 1940: ”Sota lopussa. Minä voin hyvin. Ei tiedä minne mennään. Eemil”
Kirjeistä voi osittain seurata Suomen sotien kulkua, ainakin jos tuntee sotahistoriaamme yleisemmin. Pioneerina palvellut isoisäni taisteli talvisodassa Kannaksella ja jatkosodassa sotapolku vei hänet Laatokan taisteluiden kautta mm. Tuulosjoelle, Petroskoihin, Aunukseen ja Syvärille. Paikat mainitaan kirjeissä ainakin päiväyksen yhteydessä ja jotain sota-asioista on sentään kirjoitettu. Ajasta kertoo sekin, että jatkosodan alun toiveikkuus tarttuu hieman isoäitiinkin: Kotona 21.7.41 ”Ja eikö leikkuulle jo pääse pois vai onko se ryssä kuinka hidas menemään Siperiaan.”
Kirjeenvaihdon lukeminen on paikoittain hyvin liikuttavaa, varsinkin kun kyse on omista sukulaisista, joista monet olen tuntenut henkilökohtaisesti. Nykyihmisen vaikeudet tuntuvat mitättömiltä verrattuna siihen, millaisessa tilanteessa perheet Suomessa tuolloin joutuivat elämään. Jotkut isoisän kirjeet taas nostattavat hymyn huulille, kuten ”Rajan takana 31/7 -41” kirjoitettu: ”Ei tähän asti vielä ole ollut Lappajärven veroista paikkaa vaikka sitä Karjalaa on niin ylistetty ei muuta kuin korpea ja taas korpea ja asumukset sellaisia rähjiä kaikki rakennukset saman katon alla navettaa myöten. Varsinkin täällä ryssän puolella on epäjärjestys suurempi kuin luovutetussa Karjalassa. ” Olot Itä-Karjalassa eivät olleet kehuttavat suomalaisen maalaismiehen näkökulmasta: ”Petroskoin kaupungissa asuttiin yliopistorakennuksessa luteiden seassa … niitä oli kaikki raot täynnä. Kyllä täällä ihmiset on elänyt kurjuutessa asunnot sellaisia hökkeleitä, ettei Lappajärvellä ole yhtään niin kurjaa asuntoa kun täällä on kaikki.”
Hauska on myös huomata, että ylennys sotilasarvossa on ollut ilon aihe niin silloin kuin nykyäänkin: ”Laatokan Karjalassa 8/12 -41 No niin ei tältä mitään erinomaisia kuulu. Jaa kuuluuhan tok, ajattele oikeen aattele kun minäkin olen uspeeri oikeen Alikersantti aattele Alikersantti. Ja sinä sitten Alikersanttiska. Mutta pane sentään vielä osoitteeseen sotam etteivät luule että olen kovin mielissäni vaikka olenhan minä, siitä kun järki lisääntyy ja olethan sinäkin. Kyllä sinä saat ihmisille kautta rantain mainita varsinkin naapuriin kun se Alikersantti on niin suuri herra.” Samassa kirjeessä isoisä ottaa kantaa myös yleiseen maailmansotatilanteeseen: ”Kyllä se meni taas pois pääsy haaveet toistaiseksi kun puoli maailmaa julistaa sodan Suomelle, ja kun Jaappani ja Usa rupes rytyyttämään.”
Isoisä tuli lopuksi sodista läpi ilman suurempia vammoja. Perhettä sota kyllä koetteli: Isoäidin veli kaatui talvisodassa ja toinen veli sairastui talvisodassa niin, että kuoli jatkosodan aikana kotonaan. Isoisäkin oli menettänyt veljensä maamme puolesta; hänen veljensä nimittäin kaatui jo vapaussodassa, johon isoisä itsekin oli ehtinyt ottamaan osaa vain 16-vuotiaana.
Isoisän talvisodan päätyttyä kotiin kirjoittamassa kirjeessä on kohta, joka mielestäni voisi kuvata koko Suomen selviytymistä toisen maailmansodan myrskyistä: ”Immola 27/3 -40 Näin meidän käytiin, vaikka hullumminkin olis voinut käydä. Onhan vielä vapaus jälellä vaikka osa maata menikin. Ensin tuntu mukavalta kun sotatoimet loppu mutta sitte veti vähän synkäksi kun rauhan ehdot tuli tietoon ei kukaan ollut ilonen.”
Tuomas Taivalmaa
Etelä-Pohjanmaan reserviupseeripiiri, 1. vpj
